Painan puhelimeni läpän kiinni ja suustani pääsee melkein tahaton tuhahdus. Laiskasti puen hupparin ylleni, vetäen hupun pääni suojaksi ja astun ulos pimeään yöhön.
Auto, en tarvitse sellaista täällä sillä metro kulkee melkein joka paikkaan. Tälläkin kertaa tarpeeksi lähelle määränpäätäni ja astuessani ulos metrosta jatkan matkaani kävellen, yhä laiskan oloisesti kädet hupparini taskuissa.
Tietenkään en vastusta sireni tahtoa tavata Elysiumin edessä mitä pikimmin ja olen aina tehnyt juuri niin kuin hän pyytää. Mutta minä nautin saada häneltä hieman nuhtelevia katseita kun vaikutan niin kiireettömältä ja huolettomalta.
Nytkin nähdessäni hänet, olen varma että hän on vilkaissut kelloaan ja ajattelee miksen voisi edes kävellä nopeammin. Ja minun on pakko virnistää hänelle, mutta hän tietää että se on vain tapani, minun leikkini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti