12. sessio - Jään kutsu - LOPPU

Kun he saapuvat lähemmäs, viiton heitä kädellä luoksemme ja sanon:
"No niin, ellette usko minua ja Markia, ehkä kolmannen juuri paikalle saapuneen henkilön mielipide vaikuttaa edes vähän mielipiteenne muuttamiseen. Rita, kerro näille kahdelle kuka tuo peittoon kääriytynyt mies on ja mitä hänellä on tuossa laatikossa."

Rita katsoo Xavieria. Hähen silmänsä leiskuvat vihaa.
"Tuo mies on Xavier. Tämän tutkimusaseman rahoittaja. Hänen ahneutensa on tappanut useita. Hän on häikäilemätön. Se, mitä hänellä on mukanaan, on vaarallista eikä se saa poistua täältä." Miehet katsovat toisiaan tietämättä, mitä pitää tehdä.

Mulkaisen Xavieria ja sitten kahta miestä.
"Älkää nyt siinä vaan toljottako, kutsukaa esimiehenne paikalle jos ette itse tiedä mitä pitää tehdä!" Huudahan heille turhautuneena.

Toinen lähtee juoksemaan. Xavier katsoo heitä:
"Olette typeriä, tiedättekö sen."

"Ei Xavier, sinä olet typerä. Et yhtään ajattele muita."

Xavier laskee laatikon maahan ja vetää sen jälkeen nopeasti aseen huopansa alta.
"Nyt, me alamme puhua järkevästi." Aseen piippu käy läpi Rebeccan, Markin, Ritan ja paikalla olevan nuoren viiksekkään miehen. Ritaa saattamaan lähteneet pysähtyvät vähän matkan päähän. Xavier sanoo heille.
"Ei liikettäkään. Kävelkää rauhallisesti helikopterille ja istuutukaa sen laskutelineelle."

En luota lainkaan Xavieriin. Hän ei selvästikään kaihda ampua meitä, joten en halua tehdä mitään typerää. "Xavier, mitä oikein kuvittelet? Että pääset pois täältä, saat pitää kiven ja elät elämäsi rikkaana ja kuuluisana?"

Xavier virnistää leveästi.
"Tiedätkö Rebecca. Et ole turhaan käynyt kouluja. Jotenkin noin ajattelin. Mutta, silti olet tyhmä. Menetit juuri oman vaivanpalkkasi. Mark, sinä ymmärrät rahan päälle. Seisotko pistoolin siellä päässä, vai astutko tänne."

Käännän katseeni Xavierista Markiin. Hän saa puolestani tehdä päätöksensä itse. Tiedän että hän pitää rahasta ja sitä vartenhan hän tuli tänne koko matkalle, saadakseen rahaa ja sitä Xavier nyt hänelle tarjoaa.


Mark miettii hetken ja sanoo:
"Ei, pysyn täällä." Hän tarttuu Rebeccaa kädestä ja puristuksessa tuntuu menetetyn rahan turhautuminen.

En voi sille mitään, mutta kasvoilleni nousee Xavierin aseen piipusta huolimatta tyytyväinen virne.
"Kerro minulle, oletko ajatellut asiaa yhtään pidemmälle? Olet nähnyt mitä täällä kävi kun toimme tuon kirotun kiven. Luuletko etteivät ne olennot löydä sitä kaupungista vai etkö sinä välitä siitä, jos ne hyökkäävät ja tuhoavat kaiken ja kaikki tieltään?" Kysyn Xavierilta.

"Ei, pitää olla jokin keino..." Xavier sanoo. Rebecca aistii, huomaa, miten Xavier on menettänyt järkensä. Nuorempi pelastaja sanoo:
"Tuota, sir, voitko laskea aseesi, ehkä me pystymme keskustelemaan tästä?" Xavier nyökkää:
"Keskustelua ei tarvita, te lennätätte minut pois täältä."

"Hän on hullu. Pimahtanut," sanon tiuskaisten ja laitan käteni taskuuni, jossa on yhä Johnin antama ase. Nopeasti mielessäni käy ajatus Xavierin vahingoittamisesta, mutta millaiseen liemeen se johtaisi? Mitä jos ase ei toimikaan ja Xavier alkaa tyhjentää lipastaan meihin? En työnnä ajatusta täysin mielestäni, mutta en uskalla tehdä sitä.

Mark vilkaisee Rebeccaa ja puristaa häntä lujasti kädestä. Hän aavistaa, mitä Rebeccan mielessä käy. Esimies ja hänet hakenut tulevat takaisin:
"Mitä täällä tapahtuu?" Kysyy esimies. Xavier kääntää aseen piipun häntä kohti ja ampuu suoraan keskelle otsaa. Esimies kaatuu kuolleena selälleen.
"Minä sanoin, että te viette minut nyt pois!"

Hätkähdän ja melkein vaistomaisesti vedän aseen esiin taskustani, osoittaen sillä Xavieria.

Xavier on edelleen kohottanut aseen toiseen suuntaan. Hän kääntää katseensa Rebeccaan. Kaikkien ympärille laskeutuu hiljaisuus ja jännittynyt tilanne. Aina, kun on aseet vedetty esiin, jollekin käy huonosti. Eikä kukaan halua olla se joku. Xavier sanoo:
"Oletko tarpeeksi nopea ampumaan, jos käännänkin aseen osoittamaan sinua? Entä pystytkö tappamaan?"

Käteni alkaa vapista hieman jännityksestä ja pelosta, mutta Xavier on jo näyttänyt mihin pystyy ja minä en voi perääntyä. Astun askeleen eteenpäin, yhä pitäen Markin kädestä kiinni, toisen käteni hieman epävakaasti pitäen aseen piippua Xavieria kohti.
"Otan siitä selvää nyt," sanon ja painan aseen liipaisinta.


Luoti osuu Xavieria kaulaan ja hän parahtaa kaatuen kyljelleen maahan laukaisten aseen ilmaan, ennen kuin se tipahtaa hänen otteestaan. Xavier painaa kämmenensä kaulalleen, mutta sormien välistä pulppuaa pian verta värjäten lumen ja hänen vartalonsa yläosan.
"Minä... ei, tämä ei voi päättyä näin!"

Huudahdan ja tiputan aseen kädestäni järkyttyneenä maahan, sekä otteeni Markin kädestä irtoaa kun peräännyn peittäen vapisevin käsin suuni.
"Minä ammuin... minä ammuin häntä ja nyt hän kuolee!" Huudan tuijottaen pulppuavaa verta, tipahtaen sitten polvilleni maahan.

Mark ottaa Rebeccan syleilyynsä. Pelastustiimin esimies katsoo tilannetta järkyttyneenä, eivätkä muutkaan ole yhtään sen huojentuneempia.
"Murhaaja," joku sanoo takana. Mark huutaa:
"Hitot! Itsepuolustusta! Ettekö ole kuulleet Amerikan laeista!"

"Miten minun nyt käy?" Kysyn ääni vapisten Markilta, haluamatta enää katsoa Xavieria ja sitä veren määrää. "Laatikko, se ei kuitenkaan saa tulla mukaan. Rita, sano se niille!" Huudan ja painan kasvoni Markia vasten.

Rita sanoo:
"Minä olen esimies täällä, ja hoidan asian tästä eteenpäin. Olen korkea-arvoisin tutkimusasemalla, ja tämä on tutkimusaseman asia." Esimies on hetken hiljaa ja nyökkää.
"Olet oikeassa. Me tulimme kuljettamaan teidät pois, emme halua sekaantua tähän mitenkään." Takaa kuuluu jälleen ääni:
"Mutta täällä on tapahtunut murha!" Esimies sanoo tiukasti:
"Edelleen, emme ole rikostutkijoita."

Vaikka olenkin yhä järkyttynyt, en ole kadottanut järjenjuoksuani ainakaan pahasti. Nostan katseeni ja sanon: "Emmekö voi jo lähteä? Täällä on tapahtunut yksi murha ja yksi itsepuolustus ja poliisi selvittää ne, kunhan vain pääsemme ensin pois täältä."

Rita katsoo pelastushenkilökuntaa vaativasti.
"Täällä ei ole muita eloonjääneitä. Valmistautukaa lähtöön."

Nousen ylös.
"Ja se laatikko, se jää tänne, eikö?" Varmistan vielä Ritalta, ettei hänen mielensä ole muuttunut nyt kun se ei ole enää Xavierin hallussa, vaan vapaasti otettavissa.

Rita nyökkää.
"Ja jotkut tulevat hautaamaan sen syvälle. Porausryhmä. Ja minä henkilökohtaisesti pidän huolen siitä, että se häviää jään uumeniin." Pilotti kohottaa peukaloaan, helikopteri on valmis ja matka alkaa takaisin satamaan.

Olen hiljainen matkan aikana. Olen väsynyt, kylmissäni ja nälkäinen, sekä yhä järkyttynyt kaikesta mitä on tapahtunut. Helikopterin metelistä huolimatta matka tarjoaa hyvän hetken vaipua omiin ajatuksiin, mutta omat ajatukset ahdistavat ja näen mielessäni ne kamalat olennot. Joudun työntämään ne pois ajatuksistani jotta voin rauhoittua ja käsittää se, että olemme vihdoin matkalla kotiin.

Mark pitää Rebeccaa lähellään. Rebecca ei ole varma, hyötyykö Mark tilanteesta läheisyyden kannalta, mutta siitä hän on varma, että Mark lohduttaa oikeasti.

Painan pääni häntä vasten ja vaikka en saakkaan ajatuksiani pois täysin tapahtuneesta, oloni on huomattavasti parempi Markin läheisyydessä.

Lyhyen lennon jälkeen helikopteri laskeutuu kaupunkiin. Rita sanoo:
"Menemme majataloon. Nukumme yön yli. Huomenna on palaveri." Hän tarkistaa kännykkänsä, mikä ei enää toimi koska tutkimusaseman lähetin on tuhoutunut.
"Huomenna puolen päivän aikaan ravintolassa. Jos odotatte hetken, teillä on pian huone."

En olisi halunnut jäädä tänne enää yhdeksikään yöksi, sillä yö tietää niiden olentojen paluuta. Kivi ei ole enää meillä, mutta minua pelottaa jo ajatuskin yöstä. Nyökkään kuitenkin Ritalle, sillä vaihtoehdot ovat vähissä. "Minä tiedänkin jo kenen kanssa haluan jutella," sanon Markille.
"Muistatko vielä sen miehen tuolta ravintolasta? Jos hän on vielä täällä, vaihdan hänen kanssaan muutaman sanan."

Mark nyökkää.
"Haluatko mennä yksin? Voin tulla kanssasi, ellet pärjää."

"Pärjään minä," sanon hymyillen ja saatuamme huoneen, siistiydyn hieman, lähtien sitten ravintolaan.


Ravintolassa ukko istuu samassa paikassa. Hän on juonut melko paljon jo.

Kävelen hänen luokseen ja sanon:
"Anteeksi, en tiedä muistatko minua. Puhuimme siitä tutkimusasemasta ja päiväkirjasta jokin aika sitten. Saanko istuutua?"

Mies nyökkää ja ryystää oluensa tyhjäksi.
"Taidat tarvita paukkua." Hän nousee ylös ja raahustaa tiskille.

Istuudun alas enkä tällä kertaa todellakaan aio kieltäytyä paukusta.
"Mikä tahansa väkevä käy, kiitos," sanon miehelle.

Mies tuo Rebeccalle tuplavodkan sitruunalla.
"En tiedä mitä naiset juovat. Siitä on niin pitkä aika kun olen tarjonnut nuorelle leidille juomaa. Vedä se kitusiisi."

"Kiitos, tämä käy hyvin," sanon ja maistan juomaa. Se saa minut irvistämään, mutta otan toisen kulauksen heti perään ja aloitan:
"Se päiväkirja, ne tutkimukset... olit oikeassa siinä kun sanoit että ne pitäisi unohtaa. Voitko silti kertoa minulle, näitkö mitään erikoista ollessasi tutkijana siellä?"

"Erikoista." Mies hörppäisee omaa drinkkiään, mikä näyttäisi olevan viskiä Colalla.
"Luulen, että tiedät mitä olen nähnyt."

"Näitkö sinä," aloitan ja keskeytän vilkaisten ympärilleni, jatkaen hiljempaa:
"Näitkö sinä olentoja?"

"Valoja, surinaa..." mies pudistelee päätään kuin yrittäen ravistaa muistikuvat pois.
"Hyönteisiä. Voitko uskoa, hyönteisiä täällä! Vieläpä ihmisen kokoisia!" Joku huutaa:
"Hei, Hullu-Martin, älä pelottele tyttöä."

Vilkaisen huutajaa ja käännän katseeni takaisin mieheen, jonka nimeksi paljastuu Martin.
"Aivan. Hieman outo ympäristö hyönteisille," sanon ja juon juomaani.
"Oletko koskaan nähnyt niitä missään muualla?"

"En, ne olivat vain sen luolan ympärillä. Jääluola. Ja se sisältä..." Martin pudistelee päätään.
"Sen jälkeen jäin eläkkeelle." Rebecca tajuaa, että Martin on nähnyt vielä vähemmän kuin hän. Hän tajuaa, miten onnekas on oman kokemansa jälkeen, ettei ole menettänyt järkeään.

Nyökkään.
"Taitaa olla niin että se tutkimusasema jää unohduksiin. Se oli virhe alunperinkin, mutta en tiennyt sitä silloin. Päiväkirja ja ne hyönteiset, kaikki saavat jäädä sinne."

"Kaikki unohtuu. Kaikki unohtuu," Martin sanoo ja juo lasinsa tyhjäksi. Rebecca tietää, että Martin ei unohda. Alkoholi saa hänet unohtamaan vain hetkeksi.

~LOPPU~

11. sessio - Jään kutsu

Rita ja Rebecca säntäävät ulos nopeasti pukeuduttuaan. Taivaalta sataa lunta, eikä ulkona ole valaistusta muutamaa varavirralla toimivaa kohdevalonheitintä lukuunottamatta. He ovat korkeilla jykevillä aidoilla rajatulla alueella. Huoltovarikko. Aidan vieressä on suurehko katos, jonka seinämässä on varoitusmerkit helposti syttyvälle ja ei tupakoinnille. Katoksen alla on suuret polttoainesäiliöt, joista tankataan niin voimageneraattori, moottorikelkat kuin tarvittaessa vierailevat helikopteritkin.

Tartun Ritaa hihasta ja osoitan polttoainesäiliöitä.
"En tiedä mitä ne pitävät tulesta, mutta eikö hätätilassa voisi kokeilla räjäyttää tuollainen? Vai räjähtääkö koko laitos ilmaan?"

Rita pudistelee päätään.
"Minä en tiedä. En todella tiedä." Rebecca tietää, että ainakin sammalmainen aine ei pitänyt lämmöstä. Myös nämä lentävät olennot ovat Antarktiksella, joten hän voisi päätellä siitä jotain. Varmuutta kuitenkaan ei ole.

"Sitä ei saa selville muutakuin kokeilemalla. En ole vielä tavannut eliötä joka pitäisi niin kovasti lämmöstä," sanon Ritalle, odottaen häneltä kuitenkin varmistusta tai lupaa.

"Miten ajattelit sen räjäyttää?" Tankkien kyljessä on letkut. Hieman kuin huoltoasemalla, mutta selkeästi pidemmät.

Katson tankkeja ja letkuja hetken, sanoen sitten:
"Päästän letkulla polttoainetta maahan ja sytytän sen. Se leviää ja räjäyttää tankin. Eikö?"

Rita katsoo hieman epäilevästi.
"Niin kai. Vien toisen letkun tyhjenemään tuonne sisään myös. Ruiski sinä polttoainevanaa sinnekin. Haluan, että Xavier räjähtää sen helvetin kivitaulunsa kanssa. Jos nuo olennot ovat sen perässä, ajattele, mitä se taulu voisi tehdä sivistyksen parissa!"

"En edes halua ajatella," sanon ja katson letkuja, sekä vilkaisen taakseni laitosta. Mark on siellä jossain. En tosin usko että hän on enää elossa, mutta ajatus laitoksen sytyttämisestä tuleen tai edes varasto-osan siitä, tuntuu jollain tavalla haikealta. Teen kuitenkin kuten Rita kehoittaa ja alan valuttaa polttoainetta reilusti. Kun olen valmis, jätän letkun maahan ja silmäilen turvallista paikkaa jonne piiloutua.

"Meidän pitää päästä kauas, ja nopeasti. Hiton nopeasti! Tuo kun räjähtää, siinä ei kauan kestä." He alkavat kuulla surinaa monesta eri suunnasta, ja talojen sivuilla ja katoilla alkaa loistaa sykkiviä valoja.
"Ne tulevat. Jos nyt sytytämme sen, kuolemme tämän paikan mukana!"

"Pääseekö porteista mitenkään?" Kysyn nopeasti Ritalta.

Rita vilkaisee niitä.
"En ole ollut täällä koskaan..." Surinan lähestyessä, vastakkaisesta suunnasta koko rakennusten piirin ja tämän rajatun pihan ulkopuolelta kuuluu toisenlaista surinaa, tasaista, koneen synnyttämää. Se lähestyy portteja uhkaavasti.
"Väistä!" Rita huudahtaa ja syöksyy sivuun.

Syöksähdän itsekin sivuun, tietämättä vielä mitä tarkalleen ottaen väistän.

Rebeccan syöksähtäessä sivuun, joku terävä viiltää häntä reidestä. Hänellä menee hetki toeta siitä, mitä tapahtui. Jalkaa alkaa särkeä, ja hän tuntee miten se vuotaa verta.

Katson jalkaani kivusta irvistäen ja sitten ympärilleni, mikä siihen oikein osui.

Näyttäisi siltä, että revennyt portti on törmäyksen voimasta lentäessään sijoiltaan osunut Rebeccan jalan kanssa samalle linjalle. Haava on siisti leikkaus. Melko syvä, muttei vuoda paljoakaan terävyydestä johtuen. Rebecca kuulee revittelyä ja Markin huudon:
"Nopeasti! Ne tulevat, niitä on kymmeniä, ehkä satoja!"


"Mark!" Huudan ja nousen ylös, etsien katseellani hänet ja Ritan.

Ritalle on käynyt parempi tuuri kuin Rebeccalle. Mark hyppää pois moottorikelkan päältä ja huutaa Ritalle: "Hyppää puikkoihin, ja varokin lähtemästä ajamaan, ennen kuin olemme kyydissä!" Rita tekee työtä käskettyä ja Mark juoksee Rebeccan luokse katsoen hänen jalkaansa.
"Oletko kunnossa?"

"Olen. Mennään nyt vain nopeasti, ennenkuin ne tulevat," sanon ja Markista tukea ottaen yritän juosta kelkalle.

Mark auttaa hänet kelkalle. Hän sanoo:
"Pidä lujasti kiinni, sinä istut keskellä." Hän ottaa moottorikelkan varakanisterin aukaisten sen ja levittäen suuresta polttoainelammikosta vanan moottorikelkalle. Hän istuutuu moottorikelkan perään ja huutaa:
"Aja!" Rita lähtee kaasuttamaan pois ja kanisteri jättää polttoainevanaa perässään.
"Se tarvitsee sytyttää!" Rakennusten takaa ja sivuilta tulee kymmeniä olentoja takapihalle, jolla he juuri hetki sitten olivat.

"Ritalla on tulta!" Huudan.

"Oikeassa taskussa," Rita vastaa.

Kaivan hänen taskustaan sytyttimen ja jo revenneistä housuistani revin kuivan palan kangasta, ojentaen sen Markille.
"Toimiiko se niin että tunget kankaan kanisteriin, sytytät kankaan ja tiputat kanisterin?"

Mark kohauttaa olkapäitään:
"En tiedä... pitää kokeilla. Yleensä siinä on idea, että lasi rikkoutuu heitettäessä ja samalla kun neste roiskuu, se syttyy, mutta kokeillaan." Mark sulloo kankaan suikaleen kanisteriin ja ojentaa sitä Rebeccalle sytytettäväksi.

Se ei ole helppoa, mutta saan sen sytyettyä.
"Noin. Tiputa se," sanon ja jään itsekin katsomaan mitä tapahtuu.


Mark heittää kanisterin palavan kankaan riekaleen kanssa öljyvanaan. Hetkeen ei tunnu tapahtuvan mitään ja Mark kiroaa, että polttoaine on ehtinyt imeytyä liiaksi lumeen, kunnes se syttyy tuleen ja lähtee palavana vanana kohti tutkimusasemaa.

"Se toimi! Toivottavasti se pitää ne olennot loitolla. Miten pitkä aika aamun sarastukseen?"

Ennen kuin kukaan ehtii vastata, taustalle jäävä tutkimusasema räjähtää tulipalloksi. Ensin on pienempi alkuräjähdys, mikä leimahtaa suureksi tulipalloksi. Sitä saattelee pienempiä räjähdyksiä, kunnes taivaanrannan yön pimeyttä valaisee oranssi tulipatsaan kajo. Koko tämän näytelmän ajan suriseva kirkuminen on korvia vihlovaa.

Peitän korvani ja katson oranssiksi värjääntyvää taivasta takanamme. Hetken sitä katsottuani, käännyn katsomaan Markia ja sanon:
"Luulin että olet...kuollut."

"Minäkin," toteaa Mark. Parin tunnin ajon jälkeen aamu alkaa sarastaa, mutta polttoaine loppuu. Mark oli tyhjentänyt varakanisterin käyttäen sitä sytykkeenä. Rita pistää tupakaksi.
"Noin, selvisimme Pluton hirviöistä, nyt voimmekin rauhassa jäätyä kuoliaaksi."

"Miten pitkä matka satamaan on?" Kysyn ja vilkuilen ympärilleni.

Rita katselee ympärilleen.
"En ole varma. En edes tiedä tarkkaan, missä suunnassa olemme. Ehkä 100 kilometriä."
Mark naurahtaa:
"Loistavaa!"

Pudistelen päätäni ja pitelen hieman jalkaani.
"Emme pysty kävelemään sellaista matkaa. Ja jos suuntakaan ei välttämättä ole edes oikea, on ihan hullua lähteä kävelemään eteenpäin. Mutta tännekään on turha jäädä."

Rita vilkaisee Rebeccan jalkaa.
"Tuo ei ole kovinkaan paha. Kylmä ilma on estänyt sitä vuotamasta." Rita kokeilee taskujaan.
"Ei ole edes radiota. Ehkä tuo tulipalo näkyi satamaan asti, ja sinne lähetetään helikopteri. Ehkä he näkevät moottorikelkan jäljet." Mark nousee ylös.
"Mitä Vladimir tekisi nyt? Paitsi joisi vodkaa?"

"Varmasti lähtisi kävelemään eteenpäin tai johonkin suuntaan. Hän osaisi varmasti suunnistaa auringon avulla tai jotain. Mitä välineitä meillä on? Tulta, mutta onko se ainoa? Minulla on tämä, mutta tähän ei ole panoksia enempää mitä siinä on, sillä niitä oli varastossa jonne Xavier oli lukittautunut."

Rita virnistää:
"Kolme panosta riittänee, jos tilanne muuttuu ikäväksi."

Hymähdän hiljaa Ritan sanoille.
"Eli siinä ovat tarvikkeemme? Tulta ja ase? Niillä ei pitkälle pötkitä. Mitä te sitten ehdotatte että teemme?"

Mark sanoo:
"Olen jostain dokumentista nähnyt, miten lumeen kaivautuneena voi selvitä lämpimänä jonkin aikaakin. Moottorikelkan kyljessä on kiinni lapio." Rita nyökkää.
"Voimme myös sytyttää moottorikelkan tuleen, jos se syttyy."

"Aiommeko yrittää jatkaa matkaa ja tarpeen vaatiessa kaivautua lumeen, vai jäämmekö tähän odottamaan ihmepelastumista?"

Rita kohauttaa olkapäitään.
"Sata kilometriä on pitkä vaellus lumessa. Ehkä ei kannata lähteä vaeltelemaan. Sitä vaikeampi meidät on löytää. Emmekä tiedä sääennustetta edes." Hän katsoo Markia ja Rebeccaa:
"Teette toki mitä itse haluatte."

"Ei, en näe sitä itsekään hyvänä vaihtoehtona. Kuolemme tänne ilmeisesti joka tapauksessa, kai sitä voi vielä muutamalla tunnilla pitkittää ja kaivautua hankeen yöksi. Onko täällä mitään eläimiä? Jääkarhuja tai jotain?" Ennen kuin kumpikaan ehtii vastata, sanon:
"Eipä täällä taida olla elämää. Olemme kaukana veden ääreltä, ei mikään eläin elä täällä keskellä jää aukeaa. Eli ei mitään mahdollisuutta saada edes ruokaa. Kuolemme siis melko pian."

Rita sanoo:
"Nälkään viikon päästä. Nestehukkaan parin päivän kuluttua. Tosin, lunta meillä on vaikka muille jakaa. Hypotermiaan? 24 tunnin kuluttua, kiitos talvivaatteiden, mutta nekään eivät ikuisesti suojaa."

Turhautuneena kävelen muutaman askeleen eteenpäin, sitten vasemmalle ja takaisin oikealle, kunnes istahdan lumeen huokaisten.
"Yhtäkkiä ehdotuksesi kolmesta luodista ei kuulostakkaan niin typerältä," sanon Ritalle.

Rita hymyilee.
"Tiedän." Hän sytyttää uuden savukkeen.
"Jos olisi vielä yö, niin meidät voitaisiin nähdä paremmin jos tuon moottorikelkan sytyttää lumeen. Oletettavasti muutaman tunnin sisällä viimeistään helikopteri on tullut tutkimaan, mistä tuolla on kyse."

"Oletettavasti. Sinä annoit mielestäni hyvin selvästi sellaista kuvaa että kukaan ei ole tulossa tänne, tapahtui mitä tahansa."

"Tulipalo ja räjähdyksiä, oletan, että siitä pitäisi tapahtua jo jotakin. Ihan vain ihmisen perusuteliaisuus tai pelastamisen sekä sankaruuden halu." Mark kysyy:
"Pitkäkö matka asemalle on takaisin, ja kuinka pitkän matkan me ajoimme?" Rita katsoo moottorikelkkaa.
"Ehkä viitisentoista kilometriä."

"Toivottavasti se ei ole liian pitkä matka huomata pientä paloa keskellä ei mitään. Yritämme siis vain kestää muutaman tunnin ja sitten sytytämme tuon, odottaen pelastusta?"

Mark sanoo:
"Entä jos kävelemme takaisin? Kuinka kauan kestää kävellä viisitoista kilometriä? Siellä ainakin on lämmintä." Hän naurahtaa hieman.

"Ehkä ei hullumpi idea. Jos pelastusta on odotettavissa, he saapuvat mitä ilmeisemmin vielä valoisaan aikaan ja olemme turvassa niiltä olennoilta. Lähdemmekö siis takaisin?" Kysyn Ritalta.

"Turvassa olennoilta, entä jos jotkut ovat selvinneet?"

"Jotkut olennoista?"

Rita nyökkää.

"Valoisaan aikaan meidän pitäisi olla turvassa niiltä silti. En tosin tiedä mitä tapahtuu jos kohtaa sellaisen vahingoittuneen olennon. Kumpi on nyt viisaampaa, jäädä tänne vai lähteä takaisin? En tiedä sitäkään miten pitkään kestää näissä olosuhteissa kävellä viisitoista kilometriä, tietämättä miten nämä sääolosuhteet voivat matkan aikana vielä muuttua."

Mark sanoo:
"Minä ainakin kävelen. Pystytkö sinä kävelemään?" Rebeccan haava ei juurikaan häntä vaivaa, ainakaan tällä hetkellä.

"Pystyn. Ja jos Rita ei halua lähteä, hän voi varmasti jäädä tänne, sytyttää tuon ja odottaa. Jos hänet pelastetaan, hän varmasti osaa neuvoa kopterin laitokselle ja me olemme joko matkalla tai perillä," sanon ja katson kysyvästi Ritaa, nousten ylös hangesta.

Rita kohottaa kätensä:
"Hetkinen! Tätä pitää miettiä vielä." Mark lähtee Rebeccan kanssa kävelemään poispäin. Mark virnistää Rebeccalle sanoessaan:
"Mieti ihan rauhassa keskenäsi."

Nyökkään hymyillen, seuraten kelkan jälkiä takaisin kohti laitosta.

Rita huutaa:
"Te ette voi tehdä minulle näin!" Näyttää, kuin hän jäisi moottorikelkalle.

"Me voimme tehdä näin jos haluamme! Sinä haluat jäädä sinne, se on oma päätöksesi!" Huudan hänelle takaisin, jatkaen matkaa edes vilkaisematta taakseni.

Mark ja Rebecca kävelevät ja kävelevät. Oranssi kajokin hiipuu taivaanrannassa, ja missään ei näy kuin valkoista. He eivät näe matkaa mihinkään suuntaan pelkän valkoisuuden takia.
"Kuin kävelisi sellaisessa elokuva-taivaassa, tiedätkö," Mark toteaa.

"Mm, paitsi täällä on kylmä," sanon hieman hymyillen, pitäen katseeni kuitenkin kiinni suunnassa jossa oranssi kajastus vielä hetki sitten oli. Ehkä pelkään kadottavani suuntavaiston ja kelkan jäljet lumessa.

He ovat kadottaneet myös ajantajunsa. Pienessäkin lumihangessa on raskaampaa kävellä, ja he tietävät, että muuten niin lyhyt matka on huomattavasti pidempi armottomalla jäätiköllä.

En tiedä uskonko selviämiseen vai onko tämä tuhoon tuomittu matka, mutta kävellessäni minulla on hyvää aikaa miettiä koko elämääni, aivan kuin valmistautuisin kuolemaan. Yritän kävellä ripeästi, mutta rauhallisesti säästäen voimiani.
"Normaalisti tällaisen matkan taittamiseen menisi noin kolmisen tuntia, mutta nyt... en tiedä," sanon pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Mark nyökkää.
"En ole koskaan harrastanut mitään hölkkäämistä tai kävelyjä, siksi minulla ei ole hajuakaan, kuinka kauan tällainen kestää. Mutta pähkinät ja rusinat ovat hyviä vaelluksella." Hän ottaa taskustaan sipsipussin heittäen sen Rebeccalle.

"Kiitos," sanon helpottuneena ja avaan pussin, alkaen napostella sekä tarjoten niitä myös Markille.
"Ehkä tällainen suolapommi antaa edes hetkellisesti energiaa jotta jaksaa kävellä reippaasti. Turha kiirehtiä jottei väsy liiaksi, mutta ei kannata madella. Mitenköhän Rita pärjää? Ei sillä että minua kiinnostaisi hänen hyvinvointinsa liiaksi, mutta kuitenkin."

"Hän ei vaikuttanut miltään ulkoilmaihmiseltä. Enkä laske mitään ratsastussessioita siihen. Tuskin hän tallitöitä tekee itse." Mark naurahtaa.
"En edes tiedä harrastaako hän ratsastusta, mutta eikö se ole hienohelmojen hommaa? Hevosethan ovat saman hintaisia, kuin autot."

"En minä vain tiedä," sanon naurahtaen.
"Minä luulin että golffaus on hienohelmojen puuhaa."

"Hei, minä harrastan golfia. Tai no, en todellakaan kävele koko päivää ympäri greeniä puttailemassa, vaan lyön draiveja. Ämpärillinen golfpalloja, muutama olut, aurinkoinen päivä ja mielellään kuuma kimma viereisellä radalla."

Nauraen pudistelen päätäni.
"Sinä olet uskomaton. Pitävätkö ne kuumat kimmat sitten näkemästään, olutta juovasta miehestä joka flirttailee?"

Mark virnistää:
"Olenko sinkku siksi, että haluan olla villi ja vapaa vai siksi, etten saa naista? Voit miettiä sitä loppupäivän."

Pudistelen jälleen päätäni, nauraen. Itseasiassa hän voisi olla sinkku molemmista syistä.
"Kerron sitten päivän päätteeksi mihin lopputulokseen tulin," sanon vielä ja kiristän hieman tahtia.

He kävelevät hetken hiljaa keskittyen etenemiseen. Kylmyys ei vielä tunnu. Itseasiassa heillä on liikunnasta johtuen jopa melko lämmin. Rebecca tosin tuntee, miten hänen jalassaan oleva haava on alkanut vuotaa.

"Odota hetki," sanon ja pysähdyn katsoen haavaa jalassani. En tiedä miten sitä kannattaisi hoitaa nyt, mutta teen kuten olen elokuvissa nähnyt tehtävän. Aukaisen takkini ja alan repiä paitani hihaa irti, sitoen sen haavan päälle melko tiukasti, irvistäen kivusta. Puen takin takaisin ylleni ja nyökkään.
"Noin, ehkä tuo auttaa," sanon ja jatkan matkaa, yhä yrittäen ylläpitää reipasta tahtia.


"Selviätkö," kysyy Mark. Rebeccan koko pohje on tulessa.

"Minun on pakko," sanon ja urheana yritän jatkaa kävelyä kivusta huolimatta.


"Voin ottaa sinut reppuselkään. Eihän matka voi olla enää pitkä?"

"En osaa sanoa yhtään miten pitkään olemme jo kävelleet. Matkaa voi olla vielä hyvinkin se kymmenen kilometriä jäljellä ja sinun pitää myös säästellä voimiasi. Kyllä minä pärjään," sanon, vaikka alan huolestua hieman jalkani kunnosta ja verenhukasta.

Mark näyttää huolestuneelta, mutta he jatkavat silti matkaa. Ei ole enää vaihtoehto pysähtyä. Kun he alkavat hieman jo uupua, taivaanrannassa kaiken valkoisuuden keskellä nousee savupatsas.

"Katso, emme voi enää olla kovin kaukana," sanon toivonkipinän saaneena ja vilkaisen Markia hymyillen. "Kyllä me tuonne selviämme."

Mark saa myös pientä puhtia.
"Matka ei voi olla pitkä, ota minusta vain tukea, ettet ihan loppuun jalkaasi telo."

Suostun Markin ehdotukseen ja otan hänestä tukea, yrittäen säästää kipeää jalkaani. Vauhti on hidastunut ja hidastuu entisestään, mutta päämäärä häämöttää ja se on kannustavaa.

Matkaa on viitisen kilometriä arviolta. He lähestyvät suhteellisen hyvää vauhtia, mutta Rebecca arvioi, että vasta puolen tunnin kuluttua he näkevät tutkimusaseman palavat rauniot. Niiden vierellä on laskeutuneena helikopteri, jonka roottori on päällä. Olennoista ei näy tietysti jälkeäkään.

"Helikopteri! Tuolla on pelastuksemme!" Huudahdan Markille ja yritän kävellä reippaammin, yhä ottaen Markista tukea.

Mark tukee Rebeccaa parhaansa mukaan, että he pääsisivät etenemään mahdollisimman nopeasti. He kaatuvat muutaman kerran, mutta lähestyvät.

En välitä kaatumisista ja jalkani kipukin tuntuu olevan toissijaista nähdessäni lähenevän keskuksen rauniot ja helikopterin, sillä se tietää helpotusta kivuille ja pelastusta kuolemalta.

Helikopterin ympärillä näkyy muutama kirkkaan oranssiin takkiin pukeutunut mies. Yksi heistä huomaa nilkuttavan Rebeccan ja Markin ja viittaa toveriaan seuraamaan. He ottavat heidät vastaan.
"Istuutukaa, tuomme sinulle paarit ja molemmille viltin."

Naurahdan melkein hysteerisesti, sillä en toisaalta saata käsittää että olemme jo melkein pelastuneet.
"Mark, pian pääsemme kotiin," sanon niin tyytyväisenä kuin tässä tilanteessa vain voi olla.

Mark virnistää.
"Jo oli aikakin." Toinen miehistä kysyy:
"Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?"

"Pitkä juttu, mutta kunhan lähdemme pois täältä ja koukkaamme sitä kautta mistä minä ja Mark tulimme, saatte kyytiin naisen joka varmasti kertoo teille mistä oli kyse. Me olemme vain tutkijoita."

"Täällä on henkiinjääneitä!" Kuuluu huuto raunioista. Mark katsoo kysyvästi Rebeccaa.

Katson itsekin kysyvästi Markia takaisin ja käännän katseeni raunioihin.
"Miten joku on voinut selvitä siitä kaikesta?" Kysyn oikeastaan itsekseni.

Mark kohauttaa olkapäitään. Helikopetrilta lähtee juoksemaan miehistöä avustamaan raivaustöissä. Mark katsoo hieman epäilevästi:
"Eikö kukaan löydä yhtäkään Pluto-ötökän ruumista?"

"Ei ilmeisesti," sanon hiljaa, seuraten miesten raivaustöitä jotta saisin edes nopean vilkaisun mahdollisista henkiinjäääneistä.


Jonkin ajan kuluttua kun he ovat saaneet jo huovat ja jopa lämmintä kahvia, raunioista tulee yksi henkilö huopaan peitettynä.

Yritän katsoa tunnistanko häntä. En tietenkään tuntenut kaikkia paikallaolijoita, mutta osan kuitenkin.

Hän on vetänyt visusti huovan ylleen. Toinen Rebeccan ja Markin luona olevista ottaa radiopuhelimensa. "Eikö puhetta ollut eloonjääneistä?" Vastaus kuuluu:
"Luulimme ensin niin, mutta kaksi muuta oli ammuttu. Vartijoita. Löytyi kellarista."

"Xavier?" Kysyn katsoen huopaan kääriytynyttä.

Mark sihisee hampaidensa välistä:
"Pakko olla!" Radiopuhelimella yhteyttä ottanut sanoo:
"Xavier? En ole koskaan kuullutkaan. Hänellä oli lukittu laatikko. Sanoi, että huippusalaista armeijan teknologiaa."

"Ei voi olla totta! Missä se laatikko nyt on?" Kysyn nopeasti.

"Laatikko on hänellä."

"Te ette tiedä, se laatikko ei sisällä mitään armeijan teknologiaa. Se ei saa joutua sivistyksen pariin vaan se on jätettävä tänne! Se ei kuulu meille ihmisille!" Huudahdan hätääntyneenä ja vihaisena.

"Mutta, hän sanoi niin. Meidän asia ei ole puuttua tuollaiseen. Olemme tekemässä pelastustoimenpidettä."

"Se ei ole ihmisten tekemä, se ei ole tältä planeetalta ja te ette ymmärrä. Se ei saa tulla tähän helikopteriin. Xavier tietää ettei sitä saisi ottaa mukaan mutta hän on rahanahne ja kunnianhimoinen paskiainen joka ei välitä muista kuin itsestään," yritän selittää.


Mies katsoo heitä. Toinen, joka heidän kanssa on kysyy:
"Entä kaksi ammuttua ruumista samassa kellarissa?" Hän on selkeästi nuorempi, vaikkakin viikset tuovat muutaman lisävuoden.

"Enkö juuri sanonut että Xavier ei välitä muista kuin itsestään? Hän lukkiutui varastoon sen kirotun kiven kanssa ja on raivannut tieltänsä ne jotka ehkä olisivat voineet käsittää miten vaarallista sitä kiveä on ottaa mukaan. Tietääkö hän että on muitakin henkiinjääneitä kuin hän itse? Tietääkö hän että me olemme täällä?"

"Odota, varmistan?" Radiopuhelinta käyttävä tekee tiedustelun.
"Hän luulee olevansa ainoa henkiinjäänyt, ja on järkyttynyt." Mark tuhahtaa:
"Minun perseenikin osaa näyttää enemmän tunteita! Hän tappoi ne kaksi vartijaa, jotka olivat hänen kanssaan kellarissa, koska hän halusi olla ainoa selviytyjä. Niin vain hänen tarinansa tapahtumista tulisi kuulluksi, ja hän voisi kertoa ihan mitä mieleen tulee. Tietysti omien etujen mukaan. Vai mitä, Rebecca?"

"Aivan niin." Tuen Markin sanoja.
"Ymmärrän sen että ette usko meitä näin helpolla, mutta pyydän, älkää sivuuttako tätä täysin. Minulle on aivan sama mitä Xavierille tapahtuu, mutta se kivi, jota hän väittää armeijan teknologiaksi, ei saa tulla tähän koneeseen. Mistä tulikin mieleeni, ettekö löytäneet mitään erikoista tuolta raunioista? Outojen olentojen ruumiita? Ja mikäli mahdollista, älkää mainitko vielä Xavierille että hän ei ole ainoa. Minä haluan nähdä hänen ilmeensä kun hän näkee meidät."

Vanhempi mies jolla on radiopuhelin kysyy:
"Kuinka kaukaa te kävelitte, olette selvästi nestehukassa, koska houritte." Nuorempi katsoo heitä myös epäröiden.

Vilkaisen Markia ja kysyn häneltä:
"Miten on mahdollista ettei niistä ole jälkeäkään? Ovatko ne kaikki muka selvinneet tulipalosta?"

Radiopuhelimella oleva mies menee hieman syrjään puhumaan. Nuorempi mies katsoo heitä oudoksuen. Mark kuiskaa:
"Ehkä tässä vaiheessa ei kannata kovinkaan kovaan ääneen puhua mistään avaruusolennoista. Eikä oudoista kivistä tai muustakaan. Eihän kukaan muuten usko meidän sanaa Xavierista!"

"Hyvä on, minä olen hiljaa mutta siltikään en halua samaan alukseen sen kiven kanssa. Se ei ole turvallista," sanon hiljaa Markille.

Radiopuhelimella puhunut tulee takaisin. Rebecca näkee, miten helikopterin roottorit sammutetaan.
"Hyvä on, menemme tarkistamaan tilannetta. Pystytkö kävelemään?"

"Kyllä minä pystyn kävelemään. Mitä tarkalleen ottaen olette menossa tarkastamaan?"

"No, pitäähän meidän kuulla hänenkin versio tapahtuneista." Rebecca näkee, miten helikopterilla vilttiin kääriytynyt aloittaa äänekkään vastalauseen sen sammuttamista kohtaan.

Minäkään en pidä siitä että se sammutettiin. Katson Markia kysyvästi:
"Xavierin sana vastaan meidän sana, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia todistaa omiamme oikeiksi vaikka meitä on kaksi. Menemmekö silti häntä vastaan ja katsomme mitä hän sanoo?"

Mark sanoo:
"Meillä on henkilökortit. Xavierista sanottiin, ettei häntä edes tunnistettu."

Nousen ylös ja nyökkään miehille.
"Hyvä on, menemme siis jututtamaan Xavieria."

Miehet nyökkäävät. Rebecca kuulee nuoremaan sanovan vanhemmalle:
"Kaksi ammuttua ruumista ja yksi eloonjäänyt on kyllä hieman outoa." Vanhempi tuhahtaa takaisin:
"Oletko rikosetsivä nykyään? Meidän tehtävä on evakuoida eloonjääneet, se on päällimmäinen tehtävä. Ei muu. Kaupungissa on sheriffi, joka saa selvittää sotkua, jos selvittää."'

"En tiedä miten pitkälle Xavier on valmis menemään, mutta ehdottaisin että kaikki pitää varansa. Ihan vain varmuuden vuoksi," sanon hiljaa ja lähden kohti huopaan kääriytynyttä eloonjäänyttä.


Huopaan kääriytynyt eloonjäänyt kohottaa katseensa niihin, jotka ovat häirinneet hänen matkaansa. Xavier. Hän puristaa rintaansa vasten lukittua laatikkoa. Hän kääntää katseensa takaisin pois kylmän rauhallisesti.
"Sir, tunnetko näitä kahta?" Kysyy radiopuhelinta käyttänyt.
"En ole koskaan nähnytkään heitä," vastaa Xavier.

"Xavier, älä edes yritä. Kyllä sinä tiedät ihan hyvin keitä me olemme. Sinähän käänsit Ritallekin selkäsi, mitä hänkin tästä sanoisi jos näkisi sinut nyt?"

Xavier katsoo kopterin lentäjää.
"Voimmeko nyt lähteä pois?"

"No, mehän voimme ottaa selvää siitä mitä hän sanoo, kun noukimme hänet matkan varrelta. Hän varmasti ilahtuu nähdessään sinut," sanon Xavierille.

Xavier sanoo tiukasti pilotille:
"Me lennämme nyt täältä pois. Jos otatte nuo kyytiin sen Jälkeen, se on teidän asianne. Sitten voitte tanssia heidän pillinsä mukaan." Pilotti nyökkää ja nousee koneeseen. Mark sanoo:
"Ei voi olla totta!"

"Hetkinen! Jätätte meidät tänne ja viette Xavierin ensin?"

Pilotti keskittyy helikopterin lentoon saattamiseen. Kaksi miestä jotka tulivat auttamaan Rebeccaa ja Markia ovat hiljaa. Helikopterin vierellä seisoo lisäksi kolmas mies, jolla on radiopuhelin. Hänellä on pipossaan neonkeltainen nauha, missä lukee esimies. Muutama mies on sen lisäksi raunioissa.

"Sinä!" Sanon osoittaen miestä neonkeltaisella nauhalla.
"Mitä tämä on? Mitä Xavier on maksanut teille jotta viette hänet ensin?"

"Maksanut? Me olemme vain pelastusryhmä." Mark sanoo:
"Eihän pelastusryhmän pitäisi rankata uhreja, eikö kaikki uhrit ole saman arvoisia?" Mies inttää:
"Mutta hänellä on salaista armeijan teknologiaa."

"Miten te voitte uskoa miestä joka ei pystynyt todistamaan henkilöllisyyttään? Miten te voitte olla niin typeriä? Se ei ole mikään armeijan teknologiaa sisältävä laatikko!"

Miehet katsovat toisiaan. Mark sanoo vielä:
"Oikeasti, ajatelkaa. Ei kai armeija olisi vartijoita tappanut. Onko vartijoilla henkilöpaperit, eikö se ole outoa? JA miksi armeija ei ole täällä jos hän on niin tärkeän teknologian kanssa?"

"Yrittäkää nyt ajatella järjen kanssa tätä asiaa, Markilla on hyviä pointteja," sanon ja katson miehiä, odottaen heiltä järkevää vastausta.

Nuorempi miehistä sanoo:
"Tuossa on järkeä." Toisaalta kuuluu huuto:
"Joku lähestyy!"

Käännyn katsomaan ympärilleni, mistä suunnasta joku lähestyy ja kuka se on.

Rebecca näkee, että siitä suunnasta mistä he tänne saapuivat, kävelee hahmo. Heidätkin vastaanottaneet ovat lähteneet siihen suuntaan. Rita, he tunnistavat vaatteiden väristä.

"Se on Rita! Hän voi todistaa sanamme!"

Esimies lähtee helikopterin hyttiin antamaan uusia ohjeistuksia. Xavier virnistää:
"Kenelle luulette, että hän on lojaali?"

"Luuletko todellakin ettei hän muka puoltaisi sanojamme? Se nähdään pian."

"Miksi puoltaisi? Hänkään ei ole saanut rahaa tästä, kuten ette tekään. Jos pidätte suunne kiinni, saatte palkan. Tämä," hän taputtaa laatikkoa:
"Oli työnne. Jos suoritatte sen loppuun antamalla minun viedä sen pois, saatte palkkionne. Sanotaanko, huomattavalla bonuksella. Sataviisikymmentätuhatta dollaria kummallekin."

Summa tietysti kuulostaa mukavan suurelta, mutta itse tässä kohtaa en ole rahan perässä, vaan turvallisuuden ja oikeuden. Käännän katseeni kuitenkin Markiin, haluten saada tietää mitä mieltä hän on.
"Mitä sanot?" Kysyn häneltä.

Mark on hiljaa.
"Vihaan itseäni, mutta minun on pakko sanoa ei." Xavier nyökkää.
"Miten tahansa, eiköhän tämä helikopteri lähde ilmaan kolmellasadallatuhannella taalalla." Rita on ehtinyt jo heidän luokseen. Ensimmäisenä hän läpsäisee Xavieria poskelle ja Xavier parahtaa tuskasta kämmenen osuessa kylmään poskinahkaan.

"Ei mikään lämmin tervehdys, Xavier. Vieläkö olet sitä mieltä että Rita on lojaali sinulle?"

Xavier sanoo:
"Oma on häpeänne, mutta ette pysty estämään minun lähtöäni."

Etsin katseellani edes toisen niistä miehistä jonka kanssa juuri hetki sitten juttelimme.

Kaksi Ritaa vastaan tullutta seuraavat perästä.

10. sessio, osa 2 - Jään kutsu

John jakaa ryhmän kahtia. Rebecca ei tiedä minne John toiset johdattaa, mutta todennäköisesti epäsuorasti kuolemaan. Rita hidastaa juoksuaan. Käytävä taittuu edessäpäin vasemmalle. Sieltä kuuluu outoa kolinaa, surinaa ja seinillä kuultaa vuoroin oranssia, vuoroin liilaa valoa. Rita ei jää katsomaan, mistä on kyse vaan aukaisee oven ja menee sisään pieneen varastokomeroon. Muut kymmenkunta seuraavat häntä. Rita kuiskaa: "Nyt kaikki hiljaa." Hän sammuttaa valot.

Melkein pidätän hengitystänikin yrittäessäni olla mahdollisimman hiljaa, kuunnellen ääniä komeron ulkopuolelta.

Rebecca tuntee pienen nykäyksen jaloissaan, kuin joku yrittäisi ohjata hänen huomionsa lattiatasolle. Mark hänen vierellään ilmeisesti tuntee saman sillä hän kyykistyy.

Ihmetellen kyykistyn myös.

Mark tuuppaa Rebeccaa eteenpäin samalla suhisten hiljaisuuden merkiksi. On pimeää, mutta Rebecca tuntee aukinaisen luukun ja pienen ilmastointikanavan edessään.

Jossain toisessa tilanteessa en olisi pitänyt ilmastointikanavaan tunkeutumista lainkaan hyvänä vaihtoehtona, mutta tällä hetkellä se tuntuu tarjoavan pelastusta joten ahtaudun mahdollisimman hiljaan kanavaan.

Hetken ryömimisen jälkeen pimeä komero jää taakse, ja he saapuvat toimistoon. Toimisto on hämärä. Sähköt ovat katkenneet sillä aikaa kun he ryömivät ilmastointikanavassa ja vain varavoima pitää nyt himmeää lamppua päällä. Rita kuiskaa:
"Meidän piti päästä niistä eroon. 10 henkilöä on aivan liikaa liikkumaan hiljaa."

Tuijotan hetken Ritaa sanomatta mitään. Hänen tapansa uhrata viattomia ihmisiä on häikäilemätön.
"Mitä nyt? Yritämmekö suunnistaa edelleen kellariin?" Kysyn pienen hiljaisuuden jälkeen.

"Kyllä, yritämme suunnistaa edelleen kellariin. Se on vain parin käytävän mutkan päässä. Mark, sinä olet mies. Mene edeltä ja varmista, että reitti on selvä. Kellarin ovi on tumman sininen vasemmalla puolella seinää." Mark katsoo Ritaa, ja sitten Rebeccaa kysyvästi.

En pidä siitä että Rita määrää ja toivon että jossain vaiheessa hän ymmärtää sen. Nyökkään kuitenkin pienesti Markille.

Mark kävelee varovasti toimiston ovelle aukaisten sen niin hiljaa kuin mahdollista. Hän kurkistaa käytävään molempiin suuntiin ja lähtee hiipimään hiljaa eteenpäin. Ilmastointikanavan läpi alkaa kuulua kirkumista.

Katson äänen suuntaan ja painan pääni alas hetkeksi, nostaen sen takaisin ovelle josta Mark poistui. Vältin katsomasta Ritaa tarkoituksella, sillä en halunnut nähdä hänen välinpitämätöntä ilmettä, joka kertoisi vain että muiden hylkääminen oli pakollinen välttämättömyys. Kävelen ovelle ja yritän kuunnella mahdollisia ääniä sen ulkopuolelta.

Käytävä vaikuttaa hiljaiselta. Katossa valot vilkkuvat sähköjen takia. Markin käsi näkyy pian viittaavan heitä seuraamaan nurkan takaa.

Vilkaisen Ritaa ja lähden hiljaa mutta ripeästi käytävää pitkin Markin osoittamaan suuntaan.

Mark istuu käytävällä kaatuneen kaapin takana suojassa. Hän osoittaa käytävää eteenpäin.
"Kumpaan suuntaan tuosta?" Rita katsoo t-risteystä.
"Vasemmalle." Mark nyökkää.
"Sieltä tuli juuri sellainen ötökkä. Nyt niiden pää vilkkuu liilana. Voi luoja, minkä näköisiä ne ovat." Mark hikoilee paljon ja hengittää raskaasti.

Jo pelkästään Markin ahdistusta ja pelkoa huokuva olemus saa ihoni kananlihalle, enkä todellakaan halua nähdä sellaista ötökkää.
"Sittenhän se on melkein jopa turvallista mennä sinne, eikö? Se tuskin on ihan heti menossa takaisin suuntaan josta tuli, suuntaan josta ei ole löytänyt mitään?" Varmistan Ritalta.

Käytävältä oikealla kuuluu kolinaa. Mark nielaisee ja lähtee hiipimään kyyryssä eteenpäin. Rita sanoo:
"Jos se käy Markin kimppuun, juokse ovelle. Kellarin yläpäänkin ovi on jykevää tekoa."

"Suu kiinni! Ehkä onkin parempi että sinä menet edeltä, senkin itsekäs narttu!" Sähähdän Ritalle aivan hänen kasvojaan vasten.

Rita katsoo Rebeccaa:
"Itsekäs? Itsekkäät selviävät." Mark pysähtyy risteykseen ja kurkistaa kumpaankin suuntaan. Käytävältä oikealta kuuluu taas kolinaa. Mark pysyttelee hetken paikoillaan, kunnes painautuu oikean puoleista seinää vasten. Käytävältä oikealta alkaa kuultaa seinissä sykkivää liilaa valoa, ja sen voimistuessa surinakin voimistuu olennon saapuessa lähemmäs. Mark on täysin avoimessa tilassa, hänen suojanaan on vain seinä, jota vasten hän on painautunut.

Katson Markia peloissani. Hänhän on aivan tulilinjalla jos se ötökkä jatkaa tulemistaan tähän suuntaan. Alan nopeasti vilkuilla piilopaikkaa sen kaatuneen kaapin lisäksi.

Kaatuneen kaapin lisäksi käytävällä ei näy muuta. Rebecca ei tosin tiedä mitä on risteyksen käytävillä, mutta sinne on mahdotonta mennä nyt, kun olento palaa sitä pitkin takaisin. Surina voimistuu ja voimistuu, kunnes olento tulee näkyviin. Se kulkee keskelle käytävän risteystä ja pysähtyy. Mark on niin painautuneena seinää vasten, kuin vain pystyy. Hänen ainoa toivonsa on, että olento ei käänny takaisin. Mark alkaa hitaasti hivuttautua käytävän seinää pitkin risteyksen kulman taakse oikealle enemmän olennon selän taakse, mistä se on tullut.

Seuraan tilannetta kauhuissani ja kyyristyn hiljaa piiloon olennon mahdolliselta katseelta, toivoen että se jatkaa matkaansa eteenpäin.

Mark häviää kulman taakse. Olento on hetken paikoillaan, kunnes kääntyy käytävällä Rebeccaa ja Ritaa kohti. Rita painaa päänsä ja nojaa kyljellään kaappiin.
"Mitä nyt!"

Mahdollisimman hiljaa yritän piiloutua kaapin taakse ja laitan vapisevan käteni sormeni suuni eteen ja kuuntelen, lähestyykö olento tähän suuntaan vai jatkaako se sittenkin matkaansa eteenpäin.

Surina kuuluu lähestyvän ja Rebecca ei voi olla huomaamatta, miten katossa ja seinissä valojen loiste lähenee. He ovat kaapin takana piilossa, mutta olennon lentäessä sen yli, tai kiertäessä, he paljastuvat.

Vaikka miten kuumeisesti mietin, en keksi mitä voisin tässä tilanteessa tehdä. Voisinhan tietysti yrittää olla urhoollinen sankari ja uhrautua syötiksi jotta Rita ja Mark edes saisivat mahdollisuuden päästä turvaan, mutta en halua tehdä niin. Voisin tönäistä Ritan kaapin takaa olennon nähtäväksi ja käyttää häntä syöttinä, mutta hän tuntee tämän paikan paremmin kuin minä ja Mark, enkä tiedä olisiko minusta niin julmaan tekoon sittenkään, vaikken pidäkään hänestä. Tällä hetkellä kai toivon oikeastaan vain ihmettä, joka saisi olennon kääntymään.

Juuri kun olento on kaatuneen kaapin kohdalla, käytävästä t-risteyksestä kuuluu huuto:
"Hei rumilus! Ota kiinni jos saat, helvetin ötökkä!" Vahvistaakseen huutoaan Mark heittää vielä romua olennonn päälle. Surina voimistuu ja olento lähtee kääntyen takaisin kohti Markia. Rebecca ei tiedä mitä Mark tekee, mutta kuulee huutoa ja loittonevia juoksuaskeleita. Rita nousee ylös ja lähtee juoksemaan t-risteystä kohti.

Seuraan Ritaa ja risteyksessä lähden pysähtymättä Markin ja olennon perään. Ritan uhraaminen syötiksi olisi kymmeniä kertoja helpompi tehdä ja hyväksyä kuin Markin kuolema.
"Mark!" Huudahdan melkein vaistomaisesti juostessani käytävää pitkin.

Rita jatkaa juoksua vasemmalle kohti sinistä ovea. Rebecca lähtee oikealle. Käytävä kaartuu noin kahdenkymmenen metrin päästä jälleen oikealle. Markia tai olentoa ei näy tällä käytävän suoralla pätkällä. Kulman takaa jostain kuuluu surinaa. Markista ei kuulu mitään.

En saata uskoa että Mark olisi jäänyt olennon käsiin. Hän on ehtinyt piiloon, tai niin ainakin uskottelen itselleni ja hidastan vauhtiani, yrittäen jatkaa matkaa mahdollisimman äänettömästi kohti kulmaa, kurkistaen sen taakse.

Kulman takana ei näy jälkeäkään olennosta tai Markista. Käytävä on rojun ja rikkinäisten esineiden peitossa. Katossa ammottaa reikä, mistä sataa lumi sisään. Käytävä on alkanut jo viiletä rajusti.

Hitaasti ja hiljaa jatkan kuitenkin matkaani kulman taakse, tarkkaillen rojuja ja esineitä, varoen koskemasta mihinkään jottei kulkemistani kuule ainakaan esineiden kolinan perusteella. Kuljen aivan päinvastaiseen suuntaan minne pitää, mutta haluan uskoa vielä että Mark on kyllä jossain, elossa. Piilossa. Enkä halua lähteä Ritan perään ennenkuin olen varma Markista.

Rebeccan ollessa puolessa välissä käytävää, aivan katossa ammottavan aukon kohdalla, hän kuulee yläpuoleltaan uhkaavaa hyönteisen surinaa.

En edes ehdi vilkaisemaan kunnolla kattoon, kun jo kiirehdin askeliani eteenpäin hätääntyneenä ja kylmissäni.

Rebecca kuulee, miten surina tulee katon reiästä sisään ja hän näkee käytävän seinillä, miten käytävä valaistuu vuoron liilasta ja oranssista sykkivästä valosta. Surina on aivan hänen takanaan.

Käännyn vilkaisemaan sitä kauhuissani. Ensimmäistä kertaa tunnen todella olevani lähellä kuolemaani. Liian lähellä.

Olento on vain muutaman metrin päässä. Rebecca ei ole näin selkeästi sellaista nähnytkään. Sen pää on pienistä heiluvista paksuista tuntosarvista koostuva sykkivä möykky. Sen vartalo on kuten hyönteisen, mutta ihmisen kokoinen. Siivet ovat oudon kiiltävät ja läpinäkyvät. Sillä ei näytä olevan silmiä tai suuta. Surisevalla äänellä se sanoo:
"Älä vastustele."

Miten se puhuu, ehdin ihmetellä. Ja mitä se tarkoittaa, älä vastustele? En halua ottaa selvää ja vaikka se onkin niin lähellä minua, jotkin luontaiset vaistot käskevät minua vain juoksemaan pakoon niin nopeasti kuin pystyn.

Rebecca juoksee käytäviä pitkin pakoon, vain toivoen, ettei satu osumaan muiden olentojen tielle. Olento seuraa häntä, eikä Rebecca saa tilaisuutta piiloutua siltä.
"Antaudu, älä vastustele!" Olento surisee välillä hänen takanaan. Rebeccan juostessa yhä pakoon ilman päämäärää hän kompastuu pirstoutuneen pöydän jalkaan kaatuen nurkan takana, jonne hän ehti ennen olentoa. Kaatuessaan hän kierähtää nilkkaansa loukaten kaatuneen kaapin sisään, minkä ovi paiskautuu kiinni. Hän on kaapissa, ja näkee pienestä reiästä olennon, joka tulee nurkan takaa esiin hidastaen vauhtia. Se surisee oudon kiihtyneesti kuin harmissaan kadonneesta saaliistaan.

Peitän suuni kädelläni ja pidätän taas hengitystäni, tarkkaillen aivan paikoillani olentoa reiästä, nilkkkani sykkien pienestä kivusta.

Olento alkaa surista erilaisilla äänillä. Sen surina vaihtelee niin tempoa, tauotusta kuin korkeuttakin. Hetken kuluttua Rebecca kuulee myös kaapin takaa surinaa, minne hän ei näe. Toinen olento on saapunut käytävälle. Ne surisevat hetken, kunnes lähtevät eri suuntiin. Hetken kuluttua on aivan hiljaista.

Vihdoin uskallan hengittää ja huokaista. Olen nyt yksin, enkä tiedä edes missä. Tulen varovasti kaapin sisältä ulos ja katson joka suuntaan. En tiedä mihin suuntaan minun kannattaisi lähteä, mutta usko Markin hengissäolosta ei enää ole niin vahva. Entä jos hän tekikin kuten se olento takanani pyysi, antoi periksi? Mitä ikinä se tarkoittaakaan. Alan kulkea tätä käytävää pitkin eteenpäin ripein askelin, kuitenkin mahdollisimman äänettömästi.

Hetken kuljettuaan Rebecca pääsee jo kiinni sijainnistaan. Hän ei ole ihan varma, missä on kartalla, mutta tietää miten päästä takaisin lähtöpisteeseensä. Välillä hän kuulee etäistä surinaa, mutta t-risteykselle palattuaan hän ei ole kohdannut enää olentoja.

Kylmissäni ja pelosta vieläkin vapisten kuljen nyt risteyksestä suuntaan jonne Rita juoksi, etsien nyt katseellani sitä sinistä ovea josta hän puhui.

Rebecca kuulee ammuskelun kaikumista käytävän seiniä pitkin. Hän arvelee, että ammuskelu tulee suunnasta, josta he saapuivat t-risteykseen alunperin. Sininen ovi on puolessa välissä käytävää. Päädyssä on ovi ulkoilmaan.

Menen sinisen oven taakse ja kokeilen onko se auki.

Ovi on kiinni, mutta sen vieressä on avainkorttilukija. Kuten Rebecca sanoi, ovi tuntuu jykevältä. Käytävältä takaa t-risteyksen suunnalta Rebecca kuulee Johnin huudon:
"Rebecca, odota."

Olen jopa iloinen kuullessani Johnin äänen.
"John," Huudahdan.
"Olet elossa."

John nilkuttaa hitaasti. Hän roikottaa kättään jossa puristaa pistooliaan. Toisella kädellään hän painaa kädestään olkavarresta. Kättä pitkin hänen painaman kohdan alta valuu rankasti verta jättäen vanan maahan pudotessaan jatkuvina tippoina aseen piippua pitkin alas. Hän on kalpea.

Huomatessani hänen kuntonsa, menen auttamaan häntä ja tuon siniselle ovelle.
"Kortti, onko sinulla kortti tämän oven aukaisemiseen?"

John lysähtää istumaan oven viereen. Hän irrottaa otteensa kädestään ojentaakseen kaulassaan roikkuvan avainkortin Rebeccalle. Rebecca näkee, että haava on syvä. Se on paljastanut luut kädestä ja vuotaa kuin hanasta. John irrottaa kouristuksen omaisen puristuksen pistoolista toisella kädellä vääntäen sormensa irti sen kahvasta. Toinen käsi ei liiku. Hermot ja jänteet ovat vaurioituneet. John ojentaa verestä märkää pistoolia Rebeccalle.
"Tässä, ota se. Ne kuolevat. NE kuolevat kuten pitääkin! Varastossa on ammuksia." John alkaa täristä ja hänen silmänsä leviävät. Hän on vaipumassa shokkiin.

En osaa lääkitä tai auttaa haavoittunutta ihmistä, enkä tiedä mitä ensiapua antaa Johnille. Otan häneltä verisen aseen ja yritän nopeasti aukaista oven. Ehkä Rita osaa auttaa Johnia.

Ovi aukeaa ja paljastaa muutaman askelman portaat alas. Portaiden alapäässä on raskas panssariovi. Rita istuu portaiden juurella polttaen tupakkaa. Hän nauraa miltei mielipuolisesti.
"Xavier, se mulkku on jättänyt meidät ulkopuolelle!"

"Itsekkäät selviävät," sanon hiljaa Ritalle ja jatkan:
"Auta Johnia, hän ei voi hyvin."

Rita katsoo Rebeccaa.
"Mitä tarkoitat?" Hän tumppaa savukkeen ja nousee ylös.

Oven suussa seisten osoitan katseellani lattialla istuvaa tärissyttä Johnia.
"Hän on haavoittunut pahasti."

Rita kumartuu Johnin puoleen kokeillen hänen pulssiaan kaulasta. Hän pudistelee päätään.
"Kuollut. Verenhukkaan ja shokkiin."

Olen hetken hiljaa ja kysyn:
"Pitäiskö ruumis siirtää pois oven luota? Ja selitä tarkemmin mitä hetki sitten sanoit Xavierista?"

Rita katsoo ruumista.
"En tiedä onko sen siirtäminen tarpeellista. Ja Xavier. Hän on kellarissa. Lukittautuneena sisään. Eikä aukaise ovea." Hän nauraa ja hänen silmänsä pyörivät villisti.
"Me kaikki kuolemme tänä yönä, paitsi Xavier! Hän mätänee kellarissa yksin!"

Katson Ritaa ja minulle ei olisi niin väliksi vaikka hän kuolisikin tänä yönä.
"Miten pitkään tuo ovi pidättelee olentoja? Ja tämä on tietysti ainoa paikka jossa voisi tuntea olonsa turvalliseksi?"

"Minä en tiedä, miten kauan ovi niitä pidättelee. Voisimme olla tavallaan turvassa myös sinisen oven takana portaikossa, mutta jos ovi ei kestä, olemme nalkissa emmekä pääse pakenemaan. En tiedä," Rita pudistelee päätään.
"Meidän pitäisi pystyä odottamaan aamuun asti, sitten olisimme turvassa. Mutta meidän pitäisi päästä helikopterilla pois ja se tulee takaisin vasta kolmen päivän kuluttua. Luulen, että se esine vetää niitä puoleensa tänne, sillä ennen ei ole näkynyt edes valoilmiöitä muualla kuin sen luolan lähettyvillä. Ja nyt täällä on sotatila!"

"Missä se esine on?"

Rita naurahtaa.
"Arvaa. Hyvässä tallessa." Hän nyökkää kellaria kohti.

"Tuolla? Ja sinä haluat lukkiutua sen kanssa samaan huoneeseen? Tiedätkö Rita, tämä ahneutenne on maksanut monen viattoman ihmisen hengen, mukaanlukien mitä luultavimmin myös työparini ja te ette vieläkään halua luovuttaa. Te olette hulluja!" Sanon vihaisena.
"Minä en aio jäädä tänne. En suostu. Minä en halunnut hakea sitä kiveä, en halunnut viedä sitä niiltä ja minä en todellakaan halua olla sen lähellä kun ne tulevat hakemaan sitä."

Rita kohauttaa olkapäitään.
"Xavier on lukkiutunut kellariin, joten eihän sinne edes pääse, vai pääseekö?" Käytävältä alkaa kuulua surinaa. Rita pudistelee päätään:
"En jaksa enää kauaa." Hän katsoo ulko-ovea kohti.
"Ainoa reitti näköjään tällä hetkellä..."

"Ulos ilman varusteita? No, parempi sekin kuin lukkiutua tänne mistä ei ole mitään pääsyä mihinkään," sanon ja kiirehdin ulko-ovelle, vilkaisten nopeasti siitä näkyykö tai kuuluuko aivan sen lähettyvillä olentoja. En sentään halua juosta suoraan sellaisen käsiin.
"Parempi sekin kuin lukkiutua tänne mistä ei ole pääsyä mihinkään," sanon Ritalle ja kiirehdin eteiseen pukemaan lämäpimät varusteet ylleni. Raotan ulko-ovea vilkaisten nopeasti siitä, näkyykö tai kuuluuko aivan sen lähettyvillä olentoja. En sentään halua juosta suoraan sellaisen käsiin.

10. sessio - Jään kutsu

Rebecca ja Mark heräävät keskellä yötä hälytyksen ulvovaan meluun. Kaiutin sanoo:
"Kaikki ruokalaan. Hätätilanne!"

"Mitä ihmettä nyt oikein on tapahtunut?" Kysyn noustessa ylös ja lähden kiireesti ruokalaan.

Mark seuraa Rebeccaa. Ruokalaan alkaa kokoontua koko tutkimusaseman miehistö. Xavier ja Rita Grey seisovat ruokalan edessä. Heidän vierellään on kolme vartijaa mustissa vaatteissa pistoolein. Xavier kuiskaa jotain Ritalle, ja Rita kuiskaa saman Johnille joka nyökkää toiselle vartijalle ja he poistuvat ripeästi.

"Mistä on kyse?" Kysyn katsoen Ritaa ja Xavieria.

Kumpikaan Rita eikä Xavier vastaa. He näyttävät hermostuneilta, vaikka ovatkin perusolemukseltaan kylmän oloisia.

"Mitä? Meidät kutsuttiin tänne ja te ette kerro miksi?" Katson vuoroin kumpaakin ja heidän hermostuneisuus alkaa tarttua, vaikken vielä tiedä mistä on kyse.

Xavier sanoo:
"Kaikki aikanaan." Vartijat palaavat hetken kuluttua ja John kuiskaa jotain Ritalle. Rita nyökkää Xavierille hieman pudistellen päätään sen jälkeen. Rebecca huomaa, että vaikkei tunnekaan tutkimusaseman työntekijöitä, suuri osa puuttuu ja vaikuttaa siltä, että puuttuvat olisivat niistä, jotka asuvat toisissa rakennuksissa.

Vilkaisen Markia, vaikkei hän tiedä asiasta yhtään sen enempää kuin minäkään.
"Missä muut ovat?"

Mark pudistelee päätään ja sanoo:
"Minulla on paha aavistus tästä. En tiedä todellakaan. Mutta huomasin, että täällä on paikalla ne, jotka tässä rakennuksessa ovat."

"Liittyykö tämä siihen sammaleeseen?"

Xavier aloittaa.
"Älkää panikoiko, mutta tutkimusasema on hyökkäyksen kohteena." Hänen sanansa eivät aiheuta paniikkia, vaan hämmästystä.

"Ketkä ovat hyökänneet tänne?" Kysyn ja alan jo pelätä pahinta.

Joku toinen huutaa:
"Eikö Etelänmantereen pitänyt olla sotilaallisesti neutraalia aluetta?" Xavier kohottaa kätensä vaientaen huutajan.
"Kyllä, tämä on sotilaallisesti neutraalia aluetta. Emme tiedä, mistä hyökkäys johtuu, mutta se tulee ilmasta käsin."

"Oranssina hohtavia, lentäviä surisevia... eläimen kaltaisia kenties?" Kysyn.

Xavier katsoo Rebeccaa ja on hiljaa. Rebecca tietää jo vastauksen.
"Mitä tämä on?"
"Mitä lentäviä..."
"Eläimen kaltaisia?"
"Avaruusolioita, siitäkö tässä on kyse?"
"Ovatko huhut totta!" Salissa puhkeaa kaaos minkä John keskeyttää ampumalla kattoon.

Vaistomaisesti suojaan päätäni kuullessani laukauksen ja alan vihastua, sekä kyllästyä tähän kaikkeen.
"Ne tulivat hakemaan sitä mikä kuuluu niille ja kostavat meille!" Huudan Ritalle, Johnille sekä Xavierille.

Xavier sanoo:
"Typeryyttä! Rita, jatka tästä." Xavier lähtee pois yhden vartijan kanssa. Rita sanoo:
"On tärkeää, että pysymme kaikki rauhallisina. Aamuun asti. Sen jälkeen Ne lähtevät pois."
"Täällä siis on avaruusolioita?" Joku huudahtaa.

Vilkaisen sitä joka kysymyksen esitti, mutten kiinnitä häneen tai hänen kysymykseensä enempää huomiota. "Mistä sinä tiedät että ne lähtevät aamulla? Eivätkö ne kestä päivänvaloa?" Kysyn Ritalta.

Rita katsoo Rebeccaa.
"Eivätkö ne niin teillekin tehneet. John kertoi, että ne liikkuivat vain yöllä." Katolta kuuluu paukahdus, kuin jokin raskas olisi siihen laskeutunut. Joku kirkaisee.

Katson kattoon pudistellen päätäni.
"Tämä on kaikkea muuta mitä odotin." Käännän katseeni takaisin Ritaan ja jatkan:
"Entä kun aamu tulee, teemmekö vihdoinkin viisaasti ja lähdemme kaikki täältä pois?"

"Kun aamu tulee, me kaikki lähdemme pois. Raskaammin varustautunut ryhmä saa hakea jäljelle jääneet esineet. Me lähdemme." Mark kysyy:
"Mitä muuten muille on tapahtunut?" John katsoo Ritaa kysyvästi ja Rita nyökkää.
"Heidän rakennuksiin hyökättiin ensin."

"Ovatko he... kuolleet?"

John nyökkää.

Painan pääni alas, pettymyksestä.
"Kamalaa. Tämä on niin kamalaa. Teidän takianne kaikki muut ovat kuolleet ja mekin olemme vaarassa," sanon ja nostan tiukan syyllistävän tuijottavan katseeni Ritaan.

Rita kohauttaa olkapäitään.
"Työn vaaroja. Sitäpaitsi, löytömme on ollut jotain merkittävää. Tiedättekö, tieteen edestä on hyvä joskus kuolla."
"Joskus," tuhahtaa Mark.
"Saat tuon kuulostamaan siltä, että aina välillä voi kuollakin, kunhan joku rikas paskiainen..." Mark pui nyrkkiään.
"Xavier..."

"Onko toisesta rakennuksesta mitään jäljellä? Mietin vain, mitkä meidän mahdollisuutemme ovat selviytyä täällä rakennuksessa. Ehkä jos tilanne alkaa näyttää hyvin pahalta, sinä ja rahanahneet ystäväsi voitte varmasti tehdä asialle jotain ja lähteä ulos syöteiksi, jotta me muut, jotka emme halua kuolla rahan tai tieteen puolesta, saisimme edes vähän lisäaikaa," sanon mulkaisten Ritaa.

Katolta alkaa kuulua metallin repeytyvää ääntä. John sanoo:
"Toisten rakennusten katot on revitty auki. Sitä kautta ne ovat tulleet sisään."

"Tuo alkaa kuulostaa siltä että pian ne ovat täälläkin," sanon nyt jo hätääntyneenä.
"Onko täällä mitään paikkaa minne ne eivät pääsisi käskiksi yhtä nopeasti? Jotain maan alla kenties?"

Rita miettii hetken napsutellen sormiaan. Katolta toisaalta kuuluu myös tömäys. Onneksi kumpikaan ei ole ruokalan yläpuolella. Rebecca arvioi, että toinen on sairastuvan yläpuolella. Toisesta hän ei ole varma. Rita sanoo:
"Kellarit kenties?"

"Kannattaa kokeilla. Mahdollisuudet selvitä täällä ovat kuitenkin varmasti yhtä huonot kuin siellä, jos ne pääsevät tunkeutumaan samaan tilaan?"

Rita lähtee johdattamaan joukkoa eteenpäin. Hän vinkkaa Rebeccan luokseen ja sanoo  hiljaisella äänellä. "Sinne mahtuu ehkä kymmenen, meitä on yli kaksikymmentä tässä."

"Et voi olla tosissasi. No ketkä ajattelit uhrata olennoille?"

Rita sanoo:
"Mekaanikkoja, tiedäthän..."

"Uskon ettei se aiheuta sinulle unettomia öitä."

Rita virnistää.
"En ole kuolemassa, en nyt. John, jaa ryhmä. Tulet perässä."

Vaikka ajatus toisten niinsanotusta uhraamisesta onkin hirvittävä, en minäkään tahdo kuolla joten en aio uhrautua itse tarjoamalla paikkaani jollekin mekaanikolle. Seuraan Ritaa ja muita kellariin.

9. sessio - Jään kutsu

Levottoman yön jälkeen aamulla äänet lakkaavat jälleen. John, Mark ja Rebecca astuvat teltasta ulos huomatakseen, että toisen teltan ympärillä on maasto tampattu tasaiseksi, ja teltta on romahtanut. Muista ei näy jälkeäkään.

"Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?" Kysyn ja katson maassa olevia tampattuja jälkiä, katsoen jatkuvatko ne mihinkään.

John pudistelee päätään.
"En tiedä, hyönteiset..."

"Tämä alkaa mennä jo liian pitkälle! Meitä on vain kolme enää jäljellä!" Huudahdan.

John sanoo:
"Ei panikoida. Tänään hankimme sen kivitaulun ja lähdemme pois. Toivomme, että me emme ole seuraavat jotka häviävät. Me emme lähde ilman taistelua."

Pudistelen päätäni turhautuneena ja vihaisena.
"Ilman taistelua? Ellet vielä ole huomannut, kenelläkään muulla ei ole ollut edes mahdollisuuta puolustautua sitä jotain tuntematonta vastaan. Ja lisätäkseni vielä, me olemme edelleen vain tutkijoita."

"Ja minä olen sotilas. Älkää unohtako tehtävän fokusta. Tämä ei ole huviretki. Rebecca, tee nopea aamiainen, lähdemme niin pian kuin mahdollista luolaan."

Mutisten alan tehdä aamiaista ja syötyämme sanon:
"Tämän on parasta olla palkan arvoista. Näin monen hengen menetys ei ole mitään villalla painettavaa tavaraa, varsinkaan kun tämä ei ole edes ensimmäinen kerta kun tutkijoita menehtyy tänne."

John pudistelee päätään.
"Ei ole todisteita, että kukaan olisi kuollut. Ei ole ruumiita. Ei verta."

"Aivan, olinpa minä typerä ja menin asioiden edelle," tuhahdan ja istuudun kelkan kyytiin, odottamaan lähtöä. Mieleni tekisi kyllä lähteä takaisin tutkimuskeskukseen ja sieltä kotiin jotenkin, mutta John ja hänen aseensa estävät minua tekemästä niin.

John tarkkailee Rebeccaa, ja Rebecca kyllä tietää minkä takia. Juurikin lähdön takia. John tarkistaa vielä viime hetken varusteensa ja sanoo:
"Menemme sisään uudelleen. Olemme kaikki Amerikkalaisia, kuolemme isänmaalle. Ainakin minä."

"Ei voi olla totta," sanon hiljaa.
"Minä hitto vieköön en todellakaan aio kuolla isänmaani puolesta, en ainakaan näin," jatkan vielä niin, ettei John sitä kuule tai ainakin toivon ettei kuule.

John heilauttaa pistooliaan.
"Sinulla ei ole vaihtoehtoa. Toivo parasta, etteivät ötökät nappaa sinua. Silloin et kuole."

Vihani Johnia kohtaan kasvaa hyvää vauhtia ja tuntuu jopa että hänen isänmaallinen asenteensa on vienyt kaiken järjen hänen päästään. Päätäni pudistellen käynnistän kelkan ja Johnin vierellä ajan luolalle.

John kulkee heidän edellään ja kuiskaa:
"Emme ota sitä haisevaa luolaa tällä kertaa. Se on niiden pesä. Otamme toisen niistä kahdesta, mihin muut menivät. Tietysti he eivät edenneet tehokkaasti, kuten minä, joten he eivät päässeet loppuun asti." Mark on ollut hiljainen ja kalpea koko aamun.

Pyöräytän silmiäni Johnin letkautukselle omasta tehokkuudestaan, vaikka se varmasti kyllä pitää paikkansa. Seuratessani häntä, katson Markia ja kuiskaan hiljaa:
"Vaivaako sinua joku muu tämän kaiken oleellisen lisäksi? Et näytä voivan hyvin."

Mark sanoo:
"Pelkään kuolevani. Muut ovat jo... jossain. Vain me olemme jäljellä..."

"Haluaisin pyytää ettet edes ajattele tuollaista, mutta se mahdollisuus taitaa olla. Kuoleminen siis. Siksi yritinkin puhua Johnille, mutta hän ei kuuntele. Kuolla isänmaan puolesta on ilmeisesti hänelle suurempi kunnia kuin selvitä hengissä ja jättää tämä koko paikka rauhaan." Tartun lämpimillä kintaillani Markin käsivarresta, puristaen sitä ja katson häntä silmiin, osaamatta lohduttaa tai kannustaa. Kaikki tuntuu niin turhalta nyt kun niin monet muut ovat jo kadonneet jälkiä jättämättä.

Mark nyökkää.
"Tiedätkö, voisin ampua tuon Johnin hänen omalla aseellaan. Katsotaan, kuka on sankari sitten. Hitot kivitaulusta." He saapuvat luolan haaraumaan.

"Mistä aloitamme?" Kysyn hiljaa Johnilta.

John katsoo kumpaakin hajutonta luolaa. Hän miettii.
"He eivät sanoneet mitään, eli ei väliä. Vasen? Nyt ei ole järkevää jakaantua enää."

"Ei tullut mieleenikään lähteä yksin tai ilman pariani. Otamme siis vasemman. Sillä ei varmasti ole mitään väliä," sanon ja varovasti ympärilleni tarkkaillen lähden vasemmalla olevaan luolaan, pysyen Johni perässä.

John lähtee kävelemään hitaasti eteenpäin kohottaen aseensa pystyyn. Luola on pimeä, mutta otsalamput valaisevat tarpeeksi, vaikkeivät täydellistä näkyvyyttä suokaan.

Vilkuilen ympärilleni, kenties peläten näkeväni taas niitä möykkyjä mutta yritän kuitenkin etsiä katseellani jotain mikä voisi edes viitata kivitauluun.

Tunneli jatkuu eteenpäin, mutta mitään sen erikoisempaa ei näy. Kuitenkin, tunnelin päässä se näyttää avautuvan luolaan siellä olevan sykkivän vihreän hohteen takia. John pysähtyy hetkeksi, kunnes jatkaa matkaa hieman kyyryssä. Mark kuiskaa Rebeccalle:
"Sammalta?"

"Hyvin mahdollista," kuiskaan takaisin ja seuraan Johnin esimerkkiä ja kyyristyneenä jatkan hänen seuraamistaan, kasvattaen kuitenkin aavistuksen välimatkaa turvallisuuden vuoksi.

Luola avautuu suureksi kammioksi, jonka seinillä sykkii himmeää vihreää valoa sammalta. Otsalamppujen valokeilat paljastavat karmean näyn seinissä. Vihreän sammaleen sisällä näkyy ihoa sekä vaatteita. Rebecca tunnistaa hitaasti sammaloituvan Lisa Dempseyn kasvot.

Pysähdyn ja vapiseva käteni nousee osoittamaan Lisaa, otsalamppuni valokeilan valaistessa hänen kasvonsa.

John kääntyy katsomaan Rebeccan osoittamaa suuntaa.
"Voi hyvä jumala," hänen suustaan kuuluu tahdoton kuiskaus ennen kuin hän kokoaa itsensä.
"Lisa on löytynyt. Etsikää, onko täällä muita."

Havahdun tuijotuksesta Johnin sanoihin. Tietenkään en haluaisi jättää muita tänne, mutta niiden etsiminen ei tullut ensimmäisenä mieleeni. Enkä edes uskalla lähteä tarkemmin etsimään ketään, mutta vilkuilen kuitenkin seinille, etsien katseellani jotain merkkejä muista tutkijoista.

Hetken etsittyään, he löytävät kaikki puuttuvat. Kaikki, paitsi Vladimirin. Joidenkin kasvoja ei näy, mutta heidät pystyy hädin tuskin tunnistamaan vaatteista.
"Pelastakaa minut," kuuluu Lisan huokaus. John kääntyy vaistomaisesti tähdäten pistoolillaan häntä päähän.

"Tuohon sammaleeseen ei ole vielä mitään parannuskeinoa," Sanon hiljaa vakavana.
"Ainoa keino..." Aloitan, mutta jätän lauseeni kesken ja käännän kysyvän katseeni Markiin. En halua olla se joka tekee yksin päätöksen Lisan mahdollisuuksista selvitä.

"Ainoa keino taitaa olla säteily," miettii Mark. John sanoo:
"Mutta eikö tuo ole kohtalokasta jo parin päivän päästä? Emme millään ehdi saada häntä hoitoon, enkä halua enää ampua eläviä sammalruumiita. Yksi kerta riitti."

"Sitä minä yritin sanoa, että ainoa keino pelastaa hänet on... tuo," sanon vaisusti, osoittaen Johnin asetta.

Ennen kuin Mark ehtii sanoa mitään, John laukaisee aseensa ampuen Lisaa keskelle otsaan.
"On parasta, että ammun kaikki." Mark kohottaa kätensä:
"Mutta etteivät ne ötökät herää? En halua todellakaan, että ne tietävät meidän olevan täällä saati heräävät tai ainakaan pistävät meidät seinään sammaloitumaan!"

Olin itsekin sanomassa vielä jotain ennenkuin John ampuu, mutta toivottavasti se ei ole myöhäistä vielä.
"Mark on oikeassa, laukaukset herättävät varmasti ne olennot ja emme halua sitä. Se tarttuu vain niellessä, eikö... voi ei, miten voin edes puhua näin!" Sanon järkyttyneenä tästä koko asiasta ja siitä, miten minä jo suunnittelen muiden elossa olevien armomurhaa äänettömästi.
"Jos on muita eloonjääneitä, heidän pelastamiseen on varmasti äänetön keino, varsinkin kun tiedämme että sammal ei tartu pelkästä kosketuksesta ihoon., sanon koottua itseni.

"Heitä ei voi pelastaa enää," sanoo John tiukasti ja kääntyy takaisin käytävään.
"Meillä on tehtävä. Enää yksi luola jäljellä. Sen on pakko olla se."

Olen järkyttynyt ja suunniltani sekä olioista, sammaleesta että Johnin asenteesta, mutta en voi muuta kuin seurata häntä. Yritän olla vilkuilematta taakseni, sekä yritän olla kuvittelemassa itseni jonkun noiden muun tutkijoiden asemaan, nähdessäni mahdollisten pelastajieni vain jättäen minut infektion tuhottavaksi. En pitäisi siitä, mutta uhkarohkeat sooloilut eivät tule kyseeseen täällä nyt.

Rebecca ei ole varma, kuuleeko voivottelua ennen kuin luolan hämärä vihreä hehku jää heidän taakseen. Matka takaisin lähtöpisteeseen on hiljainen, mutta he etenevät nopeasti. John katsoo viimeistä luolaa:
"Tämän on pakko olla se. Pitäkää itsenne kasassa. Olemme miltei valmiit."

Nyökkään vaikkei uskoni kovin korkealla olekaan kivitaulun löytämisessä, tai ainakaan sen saamisessa ulos luolasta. Jälleen pidän turvaväliä Johniin, mutten uskalla jättäytyä hänestä kovin paljoa seuratessani häntä varovaisesti ja hiljaa.

He lähtevät etenemään viimeiseen luolaan, ja ovat kuulevinaan sitä surinaa taustalta. Se voi tosin olla ulkoilman kaikuvat äänet ja mielikuvitus, mutta kuitenkin se karmii selkäpiitä. He eivät ole pitkää matkaa kulkeneet, kun luolan seinillä on riimumaisia sinisenä hohtavia merkkejä. Ne näyttävät tosin enemmän joltain koneelta, tai Matrix-elokuvasta tutulta datastreamilta. John sivuuttaa ne vilkaisulla. Mark sanoo:
"Ulkoavaruudesta..."

"Aivan, tuo ei ole ihmisen tekemä," sanon vahvistaen Markin sanat. Minulla ei ole mitään käsitystä mitä ne voisivat olla tai mitä ne tarkoittavat. Pelko ja jännitys vain kasvaa kasvamistaan, sekä alan menettää uskoa selviytymiseen.

Kun he kävelevät seinillä sinisiä symboleja hohtavaa käytävää edemmäs, sen päästä alkaa kuulua huminaa ja sininen sykkivä valon kajastus näkyy luolaumasta selkeänä. John pysähtyy hetkeksi.
"Minä varmistan selustan. En usko, että tuolla on mitään. Pelkään enemmän, että takaata tulee hyökkäys." Mark katsoo pistoolia.
"Ne hyönteiset, luuletko, että tuo toimii?" John sanoo:
"Sinuna toivoisin, että se toimii."

"Hetkinen. Tarkoitatko että meidän pitää mennä edeltä?" Varmistan Johnilta.

John nyökkää.
"Mitä nopeammin, sitä nopeammin pääsemme ulos. Ja pois. Mars matkaan biologit."

Vilkaisen asetta hänen kädessään ja taaskaan en uskalla kieltäytyä. Viha ottaa hetkeksi vallan pelosta ja mutisten lähden kulkemaan eteenpäin. Nopeasti palaan kuitenkin maan pinnalle ja pelko ottaa jälleen vallan, muuttaen päättäväisen askellukseni varovaiseksi.

Mark kävelee aivan Rebeccan vieressä. He saapuvat luolaan, jonka seinät ovat täynnä kyseisiä merkkejä hehkuen sykkivää sinistä kylmää valoa. Keskellä luolaa on pedestaali, jolla esine. Se ei ole kivitaulu, kuten Mooseksen 10 käskyä, vaan enemmänkin korkea pyramidimainen esine, joka hohtaa samoja symboleja. Mark katsoo sitä.
"Tuo on... upea. En ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista." Sammaleesta ei ole jälkeäkään.

Katson itsekin sitä ihaillen, kunnes kysyn:
"Onko tuo se mitä etsimme? Tuo ei ole aivan sitä mitä kuvittelin kivitaulun olevan."

Mark katselee ympärilleen, ja tuo pyramidi on ainoa esine.
"En tiedä. Ellei se sitten ole siellä ötökkäluolassa, minne en todellakaan mene." Rebecca luulee tunnistavansa siitä joitain symboleja, joita oli myös päiväkirjaan raapustettu.

"En voi olla täysin varma, mutta mielestäni olen nähnyt joitakin noista symboleista päiväkirjasta," sanon ja uskaltaudun lähemmäs esinettä.

Mark katsoo sitä tarkemmin.
"En voi vahvistaa olettamustasi, sillä en ole niitä nähnyt päiväkirjasta. Uskaltaakohan tuohon koskea?"

"Ei, mutta koska täällä on joku päättänyt suorittaa tehtävän loppuun asti, siihen on pakko koskea," sanon ja kurotan kättäni varovasti sitä kohti.

Mark tarttuu Rebeccaa käteen.
"Ei, minä teen sen." Hän katsoo Rebeccaa ja Rebecca näkee hänen silmissään lämpimän huolen.

Yhtä vähän kuin hän haluaa minun koskevan siihen, tunnen samoin häntä kohtaan.
"Yhdessä?" Kysyn katsoen häntä. John tuskin suostuu siihen koskemaan vaikkei varmasti edes pelkää, mutta todennäköisesti hän osottaisi aseellaan meitä jos ehdottaisin että hän voisi koskettaa sitä ensimmäisenä.

Mark nyökkää:
"Yhdessä." Hän laskee hiljaa kolmeen ja he tarttuvat esineeseen. Kumpikin pysähtyy paikoilleen kun se on ilmassa. He eivät tiedä mitä odottaa, tai mihin varautua. Hetkeen ei tapahdu mitään. Valot seinissä jatkavat vilkkumistaan, kuten tekee esinekin. Pedaali ei liiku, mistään ei kuulu ääniä. Mark päästää ilmaa keuhkoistaan äänekkäästi huokaisten helpotuksesta.

En silti nuolaise vielä, mutta helpotun itsekin.
"No, koitetaan jotenkin nostaa se ja lähdetään pois vähin äänin," sanon.

Mark nyökkää ja kysyy Rebeccalta, pitääkö hän esinettä sen aikaa kun aukaisee reppunsa. Hän tarjoutuu kyllä kantamaan sen ulos.

Suostun ja pitelen esinettä sen aikaa kun Mark aukaisee reppunsa.

Kun esine on repussa, he lähtevät takaisin Johnin luokse. John viittoo heitä kulkemaan nopeammin.
"Saitteko sen, mitä etsimme?"

Nyökkään nopeasti.
"Nyt vain nopeasti pois, vähin äänin."

John nyökkää. He kaikki kiirehtivät hieman turhankin nopeasti ulos enää välittämättä siitä, pitävätkö ääntä tai ovatko varovaisia. Ulkoilmassa Mark kaatuu polvilleen ja katsoo taivaaseen.
"Anna auringonvaloa niin kauan, että pääsemme vittuun täältä!" John hyppää moottorikelkan kyytiin ja sanoo: "Me ajamme pysähtymättä."

"Todellakin," sanon ja hyppään kelkan kyytiin, lähtien seuraamaan Johnia taakseni vilkuilematta.


He ajavat pysähtymättä leirinsä ohi jättäen kaiken taakseen jatkaen matkaa. Illalla normaalisti jos he olisivatkin pysähtyneet pystyttämään leiriä kuudelta jo, he jatkavat ajamistaan saaden vielä pari tuntia lisää matkaa auringonvalossa, kunnes aurinko alkaa laskea nopeasti. Jokainen on väsynyt, kylmissään ja paikat kipeinä. Kuitenkin kaikilla on nyt oma moottorikelkkansa.

Kypärän mikrofonin kautta kysyn:
"Miten pitkä matka vielä ja aiommeko pysähtymättä ajaa tutkimusasemalle asti?"

"Huomenna aamupäivällä tai keskipäivän aikoihin olemme perillä. En tiedä minkälaista on ajaa täällä yöllä, mutta toivotaan parasta. Joudumme hidastamaan nopeutta hämärän saapuessa."

"Hyvä, ei siis mikään ihan mahdoton matka," sanon ja jatkan ajamista, yrittäen samalla liikutella jäseniäni kylmyyden poistamiseksi.

Yöllä Rebecca näkee heidän sivullaan pitkän matkan päässä samaa vauhtia matkustavan oranssin sykkivän valon.

"Ei, ei voi olla totta!" Huudahdan.
"Tuolla sivulla, se seuraa meitä!"

John katsoo siihen suuntaan.
"Se on liika kaukana, että voisin ampua. Enkä aio pysähtyä." Hän miettii hetken.
"Jos se olisi halunnut tulla tänne, se olisi voinut. Se seuraa meitä."

"Se on sen esineen perässä. Aiommeko ottaa riskin ja koittaa päästä turvaan esineen kanssa, vai jätämmekö esineen tänne?"

John kääntää katseensa Rebeccaan:
"Emme jätä esinettä tänne. Jos se olisi halunnut ottaa meidät kiinni, se olisi niin tehnyt jo. Sitäpaitsi, hyökkäyksessä niitä oli useita, nyt vain yksi."

Puren huultani jotten laukoisi Johnille mitään typerää. Sanon kuitenkin:
"Se yksikin voi olla liikaa, mutta hyvä on, jatketaan matkaa." Pidän silmällä olentoa ja mieleni tekisi pyytää Markia antamaan reppunsa Johnille. Jos jotain tapahtuisi, se ei ainakaan suoraan kävisi Markin tai minun kimppuuni, mutta nyt Mark on maalitaulu koska kantaa esinettä.

Olento ei seuraa heitä kuin pari tuntia kunnes se häviää kauas pimeyteen. Loppumatka aamun sarastukseen tapahtuu ilman häiriöitä.
"Se ei tiedä minne menemme, tai menetti kiinnostuksensa. En usko, että meitä seurataan enää. En tiedä, pystyvätkö ne liikkumaan päivällä, mutta aamu sarastaa muutaman tunnin kuluttua."

"Toivottavasti olet oikeassa," sanon hyvin kylmissäni ja väsyneenä. Minun alkaa olla jo vaikea keskittyä täysin ajamiseen, mutta halu päästä pois täältä kannustaa kummasti.

Vihdoinkin puolen päivän aikoihin taivaan rannasta alkaa piirtyä tutkimusaseman ankeat rakennukset.

"Melkein perillä!" Huudahdan jäsenet kankeina ja vilkaisen ympärilleni, näkyykö mitään outoa.

Kaikki näyttää olevan kuten pitääkin. Tutkimusaseman pihalle hangaariin saapuu lääkintähenkilökuntaa ja Rita Grey. Hän kysyy ensin:
"Saitteko te sen!" John nousee ylös ja venyttelee. Mark tuuppaa reppunsa Ritalle sanoen:
"Ruokaa, lepoa. Ja haistakaa kaikki vittu."

Ymmärrän täysin Markin asenteen ja olen samalla kannalla hänen kanssaan. Rita ja hänen terveytensä laita on hyvinkin toissijaista, mutta kysyn kuitenkin:
"Miten voit?"

Rita sanoo: "Hieman heikosti, mutta päällisin puolin hyvin. Uskon, että säteilyhoito auttaa. En ole vielä kuollut, enkä kasva sammalta. Se saa vain heikoksi." Mark on lähtenyt jo kiukkuisena lampsimaan heidän huoneeseensa keittiön kautta.
"Missä muut ovat?" Kysyy Rita.
"Minä teen raportin," sanoo John.
"Anna Rebeccalle ja Markille lepoa ja ruokaa. Matka oli helvetillinen."

"Muut... heitä ei ole. Näet kaiken sitten raportista," sanon Ritalle ja lähden itsekin sisälle, keittiön kautta minäkin huoneeseemme. Riisuttuani paksut talvivaatteet, yritän syödä jotain ennen lepoa.
"Rita voi näennäisesti ainakin hyvin. Sädehoito on selvästi auttanut," sanon vaisusti, sillä tiedän ettei Markia tällä hetkellä kiinnosta aihe.

Markia ei todellakaan kiinnosta, sillä hän nukkuu. Hänellä on kädessään puoliksi syöty voileipä ja yöpöydällä suuri lautasellinen kuumaa keittoa.

Hymähdän nähdessäni hänen nukkuvan ja syön itse sen verran mitä koen välttämättömäksi, asettuen sitten hyvin väsyneenä pedilleni nukkumaan.

He heräävät ensimmäisen kerran vasta illalla. Jäsenet ovat nyt vasta todella kipeät. Mark istuutuu venytellen. "Melko huono olo. Nukahdin, ennen kuin ehdin syödä." Hän katsoo voileipäänsä ja tiputtaa sen roskiin. "Olemmeko valmiit täällä? Siis Etelänmantereella?"

"En tiedä," sanon venytellen arkoja jäseniäni.
"Teimme kuitenkin sen mitä piti, joten en näe syytä miksi täälläoloa pitäisi venyttää yhtään pitempään. Tosin en tiedä miten Rita ja hänen terveytensä vaikuttavat asiaan."

"Minua ei kiinnosta yhtään Rita ja hänen terveytensä. Emme ole lääkäreitä, ja sädehoito näyttää toimivan. Uusia infektioita ei ole tullut. Eikö kaiken pitäisi olla valmista? Eikö?"

"Pitäisi," sanon ja teen puhelun Ritalle:
"Me teimme sen mitä piti ja te saitte mitä halusitte. Koska pääsemme lähtemään täältä?"

"Pääsette lähtemään, kun dokumentit ovat valmiit. En pysty lupaamaan huomiseksi, mutta ehkä jo ylihuomenna."

"Ylihuomenna? No tepä ette kiirehdi dokumenttien teossa. Me vaaransimme henkemme sen vitun kivitaulun takia, joten olisi vähintäänkin kohtuullista että te kiirehditte niiden dokumenttienne kanssa," sanon hyvin närkästyneenä ja kyllästyneenä.

"Me emme kiirehdi dokumenttien teossa? Usea ihminen on hävinnyt tai kuollut, et näe meidän asemaamme tässä. Palaan huomenna asiaan. Levätkää hyvin."

Suljen puhelun ja katson Markia pettyneenä.
"Ehkä ylihuomenna pääsemme pois täältä. Ehkä."

8. sessio - Jään kutsu

Rebecca herää keskellä yötä outoon tunteeseen. Tunne on hänen sisällään, mutta tuntuu kuin tulisi silti jostain ulkoisesta tekijästä. Hän on hikoillut hieman. Ei liian lämpimästä, vaan unissaan levottomuudesta.

Avaan silmäni ja makaan aloillani, tunnustellen oloani. Ehkä se johtuu alitajuisesta jännityksestä, ajattelen. Raotan hieman makuupussin suuta viilentääkseni oloani ja yritän jatkaa unia.

Ollessaan hereillä, Rebecca kuulee muiden nukkumisen äänten yli outoa tasaista ääntä. Kuin teltan kulma, joka lepattaisi, mutta enemmän sirittävä, kuin yön kaskaat.

En ole ehtinyt perehtymään jäätikön eläinkantaan, enkä osaa sanoa mikä äänen aiheuttaa. Nyt kun kuitenkin olen hereillä, mieleni tekisi kurkistaa teltan suulta ulos vaikka tiedän etten pimeässä näkisi mitään. Enkä tahdo herättää muita, joten maatessani aloillani kuuntelen ääntä.

Rebeccan keskittyessä ääneen, se ei pysy paikoillaan, vaan kiertää telttaa välillä loitoten, välillä läheten. Kuin jokin lentelisi teltan ympärillä ja yllä. Rebecca muistaa, miten päiväkirjassa oli kirjoitettu oudosta hyönteisestä.

Mielenkiintoni kyllä herää sen verran, että tahdon ainakin kurkistaa teltan suulta ulos joten teen sen varovasti ja mahdollisimman hiljaa.

Rebeccan siirtyessä teltan ovelle, samassa teltassa Markin lisäksi nukkuva Vladimir herää ja katsoo Rebeccaa maaten aloillaan.

Nostan ensin etusormen huulilleni ja sitten korvalleni, pyytäen näin Vladimiria olemaan hiljaa sekä kuuntelemaan. Kurkistan ulos.

Vladimir alkaa myös kuunnella. Ulkona on pimeää. Vain toisen teltan himmeä yövalo näkyy vieressä.

Kurotan päätäni enemmän ulos teltan ovelta ja keskityn kuuntelemaan, kuulenko vielä ääntä missään.

Ääni kuuluu enemmän ilmasta, kuin maalta. Se kiertää hitaasti heidän leiriään. Ääni ei ole tasainen ja säännöllinen kuin moottorin, mutta jatkuva.

Nostan katseeni ylos, tähyillen ääntä kohti.

Korkealla Rebecca on välillä näkevänsä oranssin sykkivän objektin. Se ei lennä yksin, vaan on osa jotakin. Siitä on kuitenkin vaikea saada hahmotettua muotoja. Selvää kuitenkin on, että ääni lähtee tuosta sykkivästä objektista, tai sen takaa. Se ei näytä myöskään miltään koneelta, vaan epäsäännöllisen kuviota noudattamattoman sykkeensä takia ennemminkin elävältä.

Katselen sitä hetken tietämättä mikä se voisi olla, mutta se näyttää melkein upealta pimeässä yössä. Vedän pääni takaisin teltan sisään ja kuiskaan hiljaa, jopa hieman hymyillen:
"En tiennyt että täällä on lentäviä itikoita."

"Lentäviä itikoita?" Kysyy Vladimir.
"Ei täällä mitään yöaikaan liiku, ei mitään."

"No tule itse katsomaan," sanon ja kurkistan ulos itsekin uudestaan, luoden katseeni tällä kertaa suoraan ylös, etsien sitä oranssina sykkivää objektia.

Vladimir hiipii myös teltan suuaukolle ja kurkistaa ulos. Teltta alkaa jo viilentyä epämukavasti, vaikkei sen suuaukon ulkopuolella oleva mittari näytä kuin -32 astetta. Vladimir yrittää katseellaan etsiä objektia.
"Äänen kuulen, se ei ole tuuli. Ehkä näit juuri UFO:n."

"Höh, en usko sellaisiin. Se oli jokin lentävä ja sykki oranssin värisenä. Ei näyttänyt koneelta, vaan elävältä, joten oletin luonnollisesti että se on jokin itikka," sanon yhä etsien sitä katseellani nopeasti, ennenkuin muut heräävät viileän tunteeseen.


"Täällä ei ole mitään elävää, Rebecca. Ei mitään tähän aikaan yöstä. Olemme sitäpaitsi niin sisämaassa, ettei täällä juurikaan ole mitään ruuan puutteen takia. Mursut, jääkarhut, pingviinit, kaikki veden lähellä." Rebecca kuulee Markin unisen äänen.
"Voitte toki keskustella, mutta tehkää se teltan ovi kiinni."

Suljen teltan oviaukon ja kuiskaan Vladimirille:
"Mikä se sitten oli, ellei eläin? Äläkä sano UFO."

"UFO-tutkija mukana," mutisee Mark ja painaa päänsä tyynyyn.
"Rebecca-neiti, UFO tarkoittaa tunnistamatonta lentävää objektia. Tunnistitko sinä mikä se on?" Kysyy Vladimir.

Olen hetken hiljaa ja joudun vastaamaan myöntävästi.
"Ei, en tunnistanut. Se oli siis UFO. Hienoa."

Vladimir nyökkää.
"Jos se häiritsee sinua, voin mennä ulos katsomaan, mikä se on?"

"Ei se niinkään häiritse, olen vaan utelias. Varsinkin nyt kun sanoit ettei se voi olla eläin. Jos siitä ei ole sinulle mitään vaivaa, mene toki. Ja jos viitsit," sanon kaivaessani esiin videokameran.
"Ota tämä." Ojennan sen Valdimirille.

Vladimir ottaa videokameran ja lähtee ulos.
"Laita vain teltan ovi kiinni, ettei tule kylmää sisään. Muuten saamme nukkua vilpoisessa loppuyön."

Suljen teltan oven hänen perässään ja asetun makuulle Markin viereen, sulkematta silmiäni. Kuuntelen hiljaa ääniä, toivoen että Vladimir saa tallennettua edes jotain kameralle. Tohtori Smith ei varmasti odota näkevänsä UFOa matkamuistoissaan. Vilkaisen Markia, onko hän jo nukahtanut uudestaan.

Välillä Rebecca näkee taskulampun valon ulkona, kunnes Vladimir alkaa karjua. Mark ei nuku enää.

Nousen äkisti istumaan ja aivan pienen hetken jopa epäröin mennä ulos katsomaan mitä tapahtuu, mutta käsitän että se on pakko. Kiireesti avaan teltan oven ja astun ulos:
"Vladimir, mikä hätänä?" Huudan ja etsin katseellani häntä.

Rebecca näkee taskulampun lumessa pystyssä, ja sen vieressä kameran käynnissä. Vladimirin jalanjäljet kulkevat selvästi siinä, kunnes ne leviävät ympäriinsä suurelle alalle. Rebecca on nähnyt vastaavaa. Kun haukka käy lumessa jäniksen kimppuun. Toisen teltan ovi aukeaa ja John syöskyy ulos pistooli kädessään.
"Mitä täällä tapahtuu!"

Noukin maasta taskulampun ja kameran, näyttäen valoa Vladimirin jalanjälkiin sanoen:
"Vladimir, hän tuli ulos katsomaan mikä taivaalla lentää ja jotain tapahtui." Osoitan valolla jälkiä, yrittäen katsoa mihin suuntaan ne jatkuvat.

Günther tulee myös ulos. John koittaa katsoa ympärilleen.
"Ei auta kuin odottaa aamuun, nyt on liian pimeää, ja jäljet loppuvat tähän." Ääni ja valoilmiö ovat poissa.

"Odottaa aamuun? Siihen mennessä on voinut tapahtua jo mitä tahansa," sanon ällistyneenä.

John nyökkää.
"Niin on nytkin voinut tapahtua." Günther sanoo:
"Mutta emmekö etsi häntä?" John kääntyy Güntherin puoleen ja miltei karjaisee:
"Näetkö häntä, näetkö viittä metriä pidempään? Kuuletko häntä?" John menee takaisin telttaan, mutta Günther jää ulkopuolelle.

Yritän vielä katsoa taskulampulla jälkiä. En haluaisi jättää Vladimiria yksin, tai minkä lie pedon kanssa aamuun asti.
"Voiko se olla jääkarhu?" Kysyn Güntherilta.

Günther kohauttaa olkapäitään.
"En tiedä." Hän kävelee kohtaan, mihin jäljet loppuvat.
"Tämä näyttää siltä, että hän on kävellyt tähän ja joku on tullut ilmasta ja napannut hänet. Ellei hän ole palannut takaperin kulkien takaisin omia jälkiään pitkin teidän teltalle." Günther näyttää kameraa, missä vilkkuu punainen nauhoituksen valo.

Keskeytän nauhoituksen ja laitan toiston pyörimään, näyttäen sitä myös Güntherille.

Kuvaruudussa näkyy, suuntaa eteenpäin, kun Vladimir kävelee. Kuvassa on hyvin paljon häiriötä ja rätinää äänessä. Hän kävelee ja suuntaa kameran ylöspäin. Kuvassa näkyy oranssi valonlähde kun kamera putoaa lumihankeen. Se kuvaa suuren tumman hahmon nopeasti, ennen kuin siirtyy kuvaamaan Vladimirin oikeaa jalkaa. Vladimirin karjaisu kuuluu särinänä ja jalka häviää. Rebecca näkee jonkin peittävän hetkeksi kuvaruudun.

"Mikä ihme tuo voi olla? Mikään lintu ei voi olla niin iso että jaksaa nostaa ison raavaan miehen, eihän?"

"Kelaa taaksepäin, ja pysäytä kuvaruutu," pyytää Günther. Kumpikin alkaa jo väristä kylmästä.
"Voinko tulla teidän telttaanne?"

"Tietysti," sanon ja päästyämme sisään telttaan, kelaan hieman taaksepäin kuvaa ja pysäytän sen kun ruudussa näkyy suuri tumma hahmo, tutkaillen sitä Güntherin kanssa.

Mark tulee myös katsomaan kuvaa.
"Mitä hittoa täällä taas tapahtuu?" Hän kysyy ja katsoo myös kuvaa. Kuva on epäselvä ja taustakohinan takia on vaikea hahmottaa mikä se on, mutta se näyttää siiveltä.

"Siipi... onko tuo siipi? Mutta voiko noin isoa lintua olla olemassa?" Kysyn kummissani ja selostan nopeasti Markille mitä on tapahtunut.

"Se näyttää siiveltä," sanoo Günther. Mark pudistelee päätään.
"Näyttää, mutta kuva on huono. Se voisi olla vaikka teltan kulma tai takin liepeestä."

"Mutta kuva on otettu enemmänkin alhaalta ylöspäin ja teltat eivät olleet ihan niin lähellä Vladimirin jälkiä. Takin liepe ehkä, mutten pidä sitäkään todennäköisenä. Mikä ikinä se onkaan, Vladimirin jäljet katoavat siihen yhteen kohtaan. Jokin on vienyt hänet, eikö?"

Günther nyökkää.
"Ehdottomasti jokin on vienyt hänet. Ilmaan." Mark pudistelee päätään.
"Tuo ei ole loogista. Eikä tiedettä. Minä en ainakaan tiedä mitään lentävää eläintä mikä olisi tarpeeksi voimakas nostamaan ihmisen ilmaan. Ei, ellei dinosauruksia lasketa mukaan."

"Olen samaa mieltä kanssasi Günther. Vladimir ei leikkisi tällaisella asialla keskellä yötä kovassa pakkasessa ja mitään merkkiä liukastumisesta ja vierimisestä pois näköpiiristä ei ole, joten jokin on käynyt hänen kimppuunsa." Pudistelen päätäni turhautuneena.
"John sanoi että on parasta odottaa aamuun. Hän on oikeassa, mutta tuntuu hyvin epäreilulta ja kurjalta jättää etsinnät aamuun."

Mark nyökkää.
"Yksi häviää, ja mitään ei tehdä. John tosiaan on oikeassa. Jäljet loppuvat, mitään ei näy eikä kuulu." Günther vaikuttaa olevan olosuhteeseen nähden innoissaan.
"Harvemmin harmaat pitävät ihmistä vankinaan kuolemaan asti, vaan hyvinkin pian hänet palauttavat kun saavat testinsä tehtyä."

"Mitkä harmaat?"

"Harmaat. Etkö tiedä?" Kysyy Günther. Mark tuhahtaa:
"Iso pää, isot silmät, laiha vartalo ja pitkät hoikat raajat. Alastomia UFOja." Günther korjaa käsitteen UFO:sta.

"Oletteko te sitä mieltä että se oli UFO joka Vladimirin kaappasi, eikä jokin jättiläismäinen eläin? Äh, kyllähän minunkin järki sanoo ettei sellaista lentävää eläintä ole mikä jaksaisi kantaa ihmisen, mutta silti sana UFO kuulostaa niin hurjalta."

Mark pudistelee päätään.
"Minä vain selvitin mikä harmaa on." Günther sanoo:
"Mieti. Valoilmiö yöllä, ilmaan hävinnyt raavas mies. Sitäpaitsi, ette tiedä miksi minut on tänne otettu mukaan. Yöllisten valoilmiöiden takia."

"Niitä on siis ollut ennenkin?"

"Kyllä. Ilmeisesti jo ennen asema X-123:n pystyttämistä."

"Eikä niistä ole mitään tietoa? Onko valoilmiöllä ja tällä kaappauksella mitään tekemistä toisiensa kanssa ja onko tällaisia kaappauksia ollut ennenkin?"

"Minun tietääkseni ei ole ollut muita kaappauksia. Tai sitten niistä ei ole raportoitu. Koko asema X-123:n toiminta on hyvin salamyhkäistä." Mark nyökkää. Hän sanoo Güntherille:
"Voinko olla epäkohtelias ja kuiskia kollegani kanssa?" Günther nyökkää:
"Voin katsoa videota sen aikaa." Mark vetää Rebeccan sivuun ja kuiskaa hänelle:
"Sammal. Sehän ei ole... tältä planeetalta, noin kärjistettynä. Ei mitään mitä ennen olisimme nähneet."

"Kyllä, on siis jo itseasiassa selvää että olemme olleet tekemisissä ulkopuolelta tulleen elin kanssa. Ja nyt tämä, käy järkeen näiden UFO-pohdintojen kanssa kyllä, mutta..." En osaa jatkaa lausettani. Vieraat eliöt kasvin muodossa tai laboratoriossa tuntuvat niin paljon turvallisemmilta kuin täällä jäätiköllä, keskellä yötä ilman kunnon todisteita.
"En pidä tästä enää."

Mark pudistelee päätään.
"Minä en ole pitkään aikaan pitänyt tästä." Günther katsoo heitä kummissaan.
"Tämähän on kiehtovaa!"

"Kiehtovaa? Hyvä että joku näkee asian noin," sanon Güntherille ja käännän katseeni takaisin Markiin.
"Koko touhu on ollut alusta asti salamyhkäistä ja se kivitaulu jota olemme menossa etsimään, se tietenkin kuuluu vieraille eliöille. Entä jos eliöt tai olennot ovatkin vihamielisiä koska me ja edeltäjämme olemme menossa haalimaan jotain mikä on heidän omaansa?"

Mark kohottaa kätensä.
"Hetkinen, hetkinen. Sanotko, että se kivitaulu on avaruusolentojen?"

"Sanon. Siinä on outoja riimuja, ei mitään muinaista kreikkaa vaan sellaista mitä me emme ymmärrä. Tai en voi olla varma, mutta minä en ainakaan ole yhdelläkään kurssilla tai luennolla törmännyt sellaisiin. Eikö teoriani muka ole millään muotoa järkeenkäyvä?"

Mark kohauttaa olkapäitään. Günther huudahtaa miltei innoissaan:
"Kyllä siinä on järkeä! Mi-go, alien-rotu!"

"Saitko mitään selville siitä Plutosta? Voisiko se liittyä tähän mitenkään?" Kysyn Güntherilta.

Günther pudistelee päätään.
"En oikeastaan. Siinä on sitä vierasta kieltä. Osaisikohan antropologi sanoa, mistä on kyse. He tutkivat kulttuureja."

"Lisa? En tiedä suostuuko hän ottamaan minkäänlaista kantaa enää tähän, mutta kai hänen kanssaan olisi hyvä puhua kuitenkin."

"Niin, järkyttiköhän se hänet, mitä hän luki? Koska meihin muihin lukijoihin se ei vaikuttanut. Ehkä hän ymmärsi enemmän?"

"En tiedä. En ole puhunut hänen kanssaan sen jälkeen. Pitäisikö hänet herättää nyt vai odottaa aamuun?"

"Ehkä kannattaa odottaa aamuun. Huomenna kuitenkin pitää jatkaa matkaa suuntaan tai toiseen."

Nyökkään.
"Ei kai sitten auta muu kuin odottaa aamuun. Tämä spekulointi ei johda mihinkään," sanon ja laskeudun makuulle, vetäytyen makuupussin uumeniin huokaisten.

Jokainen yrittää nukkua, vaikka se vaikeaa onkin. Aamun herätys ei ole kovinkaan ystävällinen. John miltei repii heidät ylös merijalkaväkimäiseen tyyliin.
"Aamiainen viiden minuutin kuluttua. Samalla välttämätön palaveri!"

Väsyneenä yöllisestä häiriöstä nousen ylös ja vilkaisen nopeasti jälkiä ulkona ennen aamiaista ja palaveria.

Jäljet ovat selkeämmät kuin yöllä, mutta eivät sen lohdullisemmat. Kirkkaassa aamuauringon valossa näkyy vielä yötä selkeämmin, miten jäljet loppuvat tyhjään ja kamppailun merkkejä on havaittavissa. John komentaa kaikki rinkiin, kun he syövät puuroa ja teetä.

Teen kuten hän pyytää ja odotan mitä hänellä on sanottavana.

"Kuten kaikki jo tiedämme, Vladimir on hävinnyt. Kuten kaikkien järki varmasti sanoo, häntä on turha etsiä. Hän on hävinnyt. Tunteet pitää jättää sivuun. Meillä on tehtävä. Nyt on tärkeää, ettei kukaan liiku yksin, eikä mene ulos yöllä." John siirtää palavan katseensa Rebeccaan:
"Mitä hän muuten teki ulkona ylipäätään?"

Närkästyn hänen katseestaan.
"Hän meni tutkimaan valoilmiötä jonka näin ja kuulin."

"Valoilmiö..." John sanoo.
"Minäkin kuulin jotain, mutta ajatelkaa. Pimeässä keskellä ei mitään. Sitä kutsutaan mielikuvitukseksi. Tilanne on valitettava, mutta meidän pitää jatkaa tehtävää."

"Mielikuvitusta? Väitätkö että minä kuvittelin sen ilmiön?" Kysyn yhä enemmän närkästyneenä.

John ei vastaa, mutta hänen ilmeensä kertoo paljon.
"Purkakaa leiri, lähtö mitä pikimmin."

Päätäni pudistellen alan auttaa leirin purkamisessa, melkein jopa paiskoen tavaroita.
"Vai mielikuvitusta. Niin, taidamme kaikki vain kuvitella että Vladimir on kadonnut jäljettömiin, kuten minä kuvittelin sen valoilmiön," puhelen itsekseni.

Mark sanoo:
"Toisaalta, mitä voisimme tehdä?"

"En väitäkkään että pitäisi kutsua helikopteri paikalle ja tutkia paikkaa ylhäältä, mutta minä tiedän mitä minä näin ja niitä on nähty ennenkin!" Tiuskaisen Markille ja kun kaikki on pakattu, istuudun kelkan takaosalle odottamaan lähtöä.

Mark sanoo Rebeccalle:
"Älä ole minulla tästä vihainen, En voi asialle mitään." Matka jatkuu ja kymmeneltä on melko sakea lumipyry. Mark sanoo Rebeccalle kypärän radion välityksellä, ettei kovinkaan luota Johnin suunnistustaitoon.

Olen samaa mieltä kuin Mark, mutta tällä hetkellä hän on ainoa johon on pakko luottaa, ennenkuin joku muu tarjoutuu ottamaan kartturin paikan.

Iltapäivällä he pitävät nopean evästauon, kunnes jatkavat matkaa. Illalla kuuden aikoihin heidän edessään on jäävuori, jonka juuressa on luola. John pysähtyy sopivan matkan päähän siitä.
"Olemme perillä. Meidän kannattaa leiriytyä, ja huomenna vasta tutkia tuo. Siellä on se, mitä haemme."

"En tiedä leiriytyisinkö mielummin tuonne sisälle vai jäädä tänne ulos," sanon hiljaa ja alan taas auttaa leirin pystyttämistä.
"Minulla on sellainen ikävä tunne että meitä pidetään silmällä."

Mark nyökkää samalla kun he kaivavat monttua jälleen teltoille.
"Jos tuolla on se kivitaulu, niin mieluummin leiriydyn ulos. Mutta toisaalta avoimen taivaan alla ei sekään ole kovinkaan houkutteleva vaihtoehto."

"Nyt tiedän ainakin pysyväni visusti teltan ja makuupussin sisällä siihen asti kunnes tulee jälleen valoisaa."

Mark nyökkää. Kun teltat on pystytetty, on iltapalan vuoro. Kaikki ovat hiljaisia. Vladimirista ei ole kuulunut mitään. John antaa vahtivuorot kaikille erikseen kumpaankin telttaan. Hän ehdottomasti kieltää menemästä ulos.

Kerrankin olen samaa mieltä Johnin kanssa. Syön nopeasti iltapalan ja autan välineiden korjaamisessa pois, asettuen sitten telttaan makuupussin sisään. Tiedossa on pitkä uneton yö, sillä tuskin tulen saamaan unta kovinkaan helposti tai ainakaan se ei ole levollista unta.

Mark ei myöskään ole kovinkaan levollinen, eikä heidän uusi telttatoveri Günther. Hän on eri syystä tosin uneton kuin Mark ja Rebecca.

Toivon ettei hän saa missään vaiheessa päähänsä astua ulos teltasta, vaikka mikä mielenkiintoinen valoilmiö olisi. Jossain vaiheessa tunnen tietysti oloni väsyneeksi ja uskaltaudun sulkemaan silmäni, mutta levollista unta se ei todellakaan ole. Odotan vain aamua ja sitä että matka jatkuu, ehkä luolan sisällä on turvallisempaa.

Güntherilla on ensimmäinen 2,5 tunnin vahtivuoro. Hän herättää Rebeccan ja Markin yöllä.
"Herätkää, herätkää." Teltan ulkopuolella näkyy välillä valoja, ja surina on kovempi kuin aikaisemmin.

"Mark, näetkö ja kuuletko tuon?" Kysyn hiljaa ja tarkkailen valoja sen mitä teltan sisältä pystyn.
"En pidä tästä, se vahtii meitä selvästi," sanon ja huomaan ääneni värähtävän hieman. Makuupussi tuo jotain olematonta turvaa, kuten peitto lapselle ja vältän tulemasta sen sisältä ulos.

"Ne," korjaa Günther.
"Ehkä kolme."

Pudistelen päätäni ja puristan silmäni kiinni hetkeksi, yrittäen sitten taas kuunnella ääniä. Vaikka olenkin peloissani, minussa asuu tutkijan luonne ja sanon:
"Jos kamerassa ei vilkkuisi valoa kun se nauhoittaa, voisin sujauttaa sen ulos kuvaamaan. Mutta en halua ottaa riskiä jos se tai ne pillastuvatkin vilkkuvasta valosta ja... no, mitä vain voi tapahtua."

"Mitä voi tapahtua," Mark miltei huudahtaa mutta pitää äänensä kuiskauksena.
"Ne voivat kaapata meidät!"

"Aivan, siksi en halua ottaa riskiä vaikka haluaisin nähdä ne paremmin."

Günther katsoo heitä:
"Voisinko minä?"

"Voisitko sinä mitä? Mennä ulos?" Kysyn ällistyneenä.

Günther nyökkää.
"Kaksikymmentä vuotta olen tutkinut UFO:ja, enkä koskaan niitä nähnyt. Tämä on ainutlaatuinen hetki. Ehkä urallani ei enää toista tule."

"Aivan niin, ei ehkä tule toista. John nimenomaa kielsi menemästä ulos ja sinä tiedät syyn siihen. En haluaisi estää sinua, mutta en halua että sinulle käy kuten Vladimirille."

"Ehkä voisin tehdä kontaktin niihin?" Ehdottaa Günther Mark katsoo Güntheria:
"Jos menet lähellekään teltan ovea, minä lyön sinua."

"Kuulit mitä Mark sanoi. Älä yritä lähteä."

Günther vaikuttaa hyvin pettyneeltä, muttei tee aloitettakaan liikkuakseen. Valot kiertävät telttoja aikansa, kunnes ne lähtevät pois ja hiljaisuus laskeutuu heidän ylle.

Uskallan huokaista helpotuksesta ja suljen silmäni, vetäytyen taas makuupussin uumeniin. Ehkä nyt saa nukuttua edes hetken kunnolla, ennenkuin John tulee repimään meidät ylös.

Väsynyt Rebecca saa kuin saakin nukuttua aamuun asti. He ovat luopuneet vahtivuoroista, ja kaikki ovat saaneet edes hieman levättyä. Aamulla rutiini toistuu, paitsi nyt leiriä ei pureta.

"Emmekö aiokkaan yöpyä tuolla luolan sisällä?" Kysyn Johnilta.

John pudistelee päätään.
"Haemme, mitä olemme hakemassa ja lähdemme takaisin. Emme pura leiriä, sillä ei ole varmaa miten kauan kestää hoitaa tehtävä."

Nyökkään ja alan valmistautua lähtöön.
"Toivottavasti se on kätevästi jossain suuaukon lähellä," sanon itsekseni.

John katsoo luolaa. Hän osoittaa sitä sormellaan ja sanoo:
"Yksi luola ja yölliset valot eivät tee mitään."

Hämmästelen Johnin asennetta, mutta ehkä tämä kaikki on jotain sellaista mitä merijalkaväessä ei opetettu.
"Ei niin. Eikä edes se kun yksi tutkija häviää."

John kääntyy Rebeccaa kohti ja sanoo:
"Yksikin sana ryssästä, niin..." Mark astuu puolustamaan Rebeccaa:
"Niin mitä, kovis? Sinä et puhu minun työparilleni noin!"

Olen tietysti mielissäni siitä että Mark puolustaa minua, enkä todellakaan pidä siitä miten John minulle puhuu, mutta yritän rauhoittaa tilannetta.
"No niin, tämä tilanne on varmasti kaikille hieman rasittava joten uhkailut ja uhoilut sikseen herrat. Tehdään se mitä varten olemme täällä ja lähdetään pois täältä. Eikö?"

John nyökkää.
"Ja mahdollisimman nopeasti." Hän hyppää moottorikelkkansa kyytiin ja lähtee ajamaan kohti luolaa. "Mulkku," Mark mutisee.

Katson Markia ja hymyilen hieman. Nyökkään sitten moottorikelkkaa kohti ja sanon:
"Hyppää kyytiin." Kun kaikki ovat valmiina, lähdemme seuraamaan Johnin jälkiä kohti luolaa.

Matka ei kestä kuin alle tunnin. Luola näyttää pimeältä, muttei sen uhkaavammalta kuin muut. Lisa alkaa vaikuttaa jälleen hieman hysteeriseltä.
"Mitä jos Ne olennot nukkuvat tuolla?"

Katson Lisaa, enkä osaa oikein lohduttaa tai kannustaa häntä.
"Älähän nyt, haetaan vain nopeasti se taulu ja lähdetään," sanon hänelle ja otan valmiiksi kameran esille. Tunnen oman oloni huomattavasti turvallisemmaksi luolan sisällä kuin sen ulkopuolella, vaikka juurikin luolan sisällä saattaa lymytä ihan tavallisiakin petoja kuten jääkarhuja.
"Ei mitään tietoa siis tämän luolan käytävistä ja sen kivitaulun sijainnista?" Kysyn katsoen oikeastaan kaikkia.

Kukaan ei osaa sanoa.
"Päiväkirja ei kerro sen enempää, joku sanoo mutta Rebecca ei ole varma kuka. John katsoo muita:
"Kuinka suuri tuollainen luola voi olla?" Hiljaisin jäsen, geologi Ulle Söderström vastaa:
"En usko, että kovinkaan syvä, mutta näissä olosuhteissa..." John astuu hänen eteensä:
"Missä olosuhteissa?" Ulle hiljenee. Mark sanoo Johnille:
"Oikeasti, pitääkö sinun terrorisoida meitä? Tämä ei ole armeija." John kääntyy katsomaan myös häntä.
"Sinä, pikkumies olet ensimmäinen joka menee sisään."

"Ehei, tämä ei todellakaan mene näin," sanon väliin.
"Sinä olet se merijalkaväen sotilas, tai siis entinen sellainen ja käsittääkseni Xavier kertoi sinun olevan erittäin pätevä. Eikö sinun pitäisi mennä edeltä ja hoidella meille tie selväksi? Me olemme hyvänen aika sentään vain tutkijoita, emme sotilaita."

John nyökkää.
"Sitten kaikki pitävät turpansa kiinni."

"Ensin Ulle kertoo näistä olosuhteista," sanon ja nyökkään Ullea kohti.
"Mitä olit sanomassa näistä olosuhteista?"

"Tuota, että normaalisti tällaisissa olosuhteissa luolat eivät ole kovin syviä. Ne ovat jäätä, jäästä ja jäässä. Mutta, koska olosuhteet ovat poikkeavat, en osaa sanoa mitään." John katsoo Rebeccaa:
"Tyytyväinen? Emme siis tiedä, minkälainen luola on." Hän ottaa repustaan pistoolin ja lähtee kävelemään sitä kohti.

Tuhahdan Johnin perään ja lähden seuraamaan häntä, pitäen turvallista välimatkaa mutta kuitenkin aivan hänen kannoillaan.

Luola kääntyy melko nopeasti jyrkästi alaspäin ja vasemmalle. Heidän pitää sytyttää otsalamput nähdäkseen paremmin. Ulle kuiskaa:
"Ei luonnon muovaama."

Toistan hänen sanansa hieman kovemmin, jotta Johnkin kuulee:
"Kuulitko sotilas, ei luonnon muovaama." Käännän katseeni Ulleen ja kysyn hiljaa:
"Ihmisen vai kenties eläimen?"

Ulle miettii.
"Sano sinä, biologina. Uskon kuitenkin, ettei kummankaan. Tai, ihminen pystyisi koneilla tällaiseen, mutta miksi?"

"Niin," tokaisen ja tutkin itsekin katseellani paremmin jälkeä. Taas tunne "en pidä tästä" tulee pinnalle, mutta en ala spekuloimaan täällä nyt sitä, kuka tai mikä on luolan muokannut. Kukaan ei siihen osaa vastata vielä joten tyydyn seuraamaan Johnia ja tarkkailen ympäristöä.

Heidän kulkiessa hitaasti ja varuillaan, jopa John, syvemmälle luolaan, maskienkin läpi tuntuu pistävä hapan makea haju.

"Mikä tämä haju oikein on?" Kysyn, yrittäen kuitenkin mielessäni pohtia onko se jokin sammalkasvi, hometta tai jotain muuta minkä voisin tunnistaa.

Rebecca ei tunne hajussa mukana kosteutta, eli se ei ole sammalta tai hometta. Yleensä sellainen ei edes selviäisi tällaisissa olosuhteissa, mutta sammalsieni minkä he ovat kohdanneet onkin tottunut kylmiin olosuhteisiin. Kaikki ovat hajusta ymmällään. Luola päättyy kolmen haaran risteykseen. Yksi risteys haisee voimakkaimmin pistävälle. Kaksi muuta eivät. John katsoo niitä miettien.

"Tuon tunnelin päästä löytää takuulla jotain. Taulu kenties ja jotain muutakin?" Sanon osoittaen pistävimmän hajuista haaraa.
"Tehokasta olisi varmasti hajaantua ryhmiin ja tutkia kaikki kolme haaraa, mutta se ei taida tulla kyseeseen?"

John katsoo Rebeccaa.
"Kyllä, hajaannumme. Valitkaa käytävänne, minä otan uhkaavimman noista."

Käännän kysyvän katseeni Markiin.
"Miten jakaannumme ja kuka menee minnekin? Ketään ei kuitenkaan kannata päästää yksin."

Mark sanoo:
"Minä menen sinne, minne Rebeccakin." John pudistelee päätään:
"Ei, biologit jakautuvat. Kuten solut."

"Ei onnistu," sanon päättäväisesti.
"Tämä solukko pysyy kasassa."

John heristää asettaan.
"Minulla on kokemusta taktiikasta, ja te jakaannutte nyt."

Johnia itseään en niinkään pelkää, mutta ase hänen kädessään on uhkaava ja en tiedä miten pitkälle hän on valmis menemään sen käytön kanssa. En halua erota Markista, mutta aseen piippu kertoo muuta. Katson Markia kysyvästi.
"Menetkö sinä Güntherin kanssa? Minä voin... minä voin mennä Ullen kanssa ja Lisa sekä Kenta päättävät keiden mukaan haluavat."

John sanoo:
"Minä, neiti ja Ulle, pikkumies ja Günther. Lisa ja Kenta. Me otamme tuon pahanhajuisen käytävän, sillä meitä on kolme." Mark katsoo Rebeccaa ja antaa oman kasvosuojanaamionsa läpi Rebeccan kasvosuojanaamiolle nopean suudelman.

Katson hetken Markia ja nyökkään sitten, lähtien Johnin perään.

John etenee varovasti ja Rebecca huomaa hänen pelkästä kävelytyylistä, että mies on pätevä. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen ja Ullen kulku on jotenkin tönkköä häneen verrattuna. Mitä pidemmälle he käytävää etenevät, sitä voimakkaammalta haju tuntuu.
"Ei todellakaan luonnon, tai luonnollisesti muovattu," toteaa Ulle.

"Eikä haju ainakaan tule minulle tutuista kasveista, saati eläimistä," sanon ja otan pienen pätkän videokuvaa.

John sanoo:
"Ehkä siinä on perää, ettei tämä kaikki ole tältä planeetalta."

Vaikka John onkin pätevä omalla alallaan, hän saa minut helposti ärsyyntymään.
"Sitähän olemme yrittäneet sinulle sanoa koko ajan," sanon hampaitteni välistä.

John ei vastaa. Käytävä loppuu pian ja muuttuu luolaksi. Pimeydessä ainoa mikä näkyy on taskulampun valokeilaan osuva. Haju on miltei sietämätön.

"Huh, mitenköhän pitkälle tämä oikein vie? Ja tiedän jo ettei siihen ole vastausta, kunhan ihmettelin ääneen," sanon ja yritän tutkia luolaa mitä valokeila antaa siihen mahdollisuutta.

Rebeccan valokeila pyyhkäisee nopeasti kattoa, ja hän näkee siinä luolan jäisiin seinämiin nähden pehmeämpiä muodoltaan olevia möykkyjä.

Pysähdyn ja osoitan valokeilaa uudestaan kattoon, katsoen möykkyjä tarkemmin.

Möykyt ovat ihmisen kokoisia. Niiden siivet on taitettu selkään. Pää muistuttaa aivoja joissa on lyhyitä lonkeroita. Niiden aivomaiset päät ovat oranssit. Ne ilmeisesti nukkuvat. Päät eivät loista.
 Rebecca tuntee olevansa sekava. Hän ei muista kuin hyönteisen kaltaiset olennot. Joilla on aivomainen pää, joka loistaa kun ne ovat hereillä. Siivet. Ihmisen kokoisia. Hän ei tiedä missä on, hämärässä, pienessä valossa. Teltassa.

Katson ympärilleni, ymmärtämättä miksi olen teltassa ja yhä miettien niitä olentoja.

Mark katsoo Rebeccaa.
"Oletko... kunnossa?"

"En tiedä," sanon ja tunnustelen oloani. Muuten vaikutan olevani kunnossa, mutta oloni on sekava.
"Olen kai. Mitä oikein tapahtui ja... olemmeko vielä luolassa?"

"Muistatko mitään?" Mark näyttää aidosti huolestuneelta.

"Muistan tietenkin. Ja kenenkään on turha tulla väittämään että ne olivat mielikuvitukseni tuotteita. Ne siellä katossa, ne olennot joiden aivomaiset päät olivat oranssit ja niillä oli siivet... minä näin ne ja tiedän että ne ovat todellisia!"

Mark pudistelee päätään.
"Rebecca, et tiedä miltä kuulostat. John käski kaikki ulos heti, mutta hän ei puhu, koska on mulkku."

"Kuulostanko hullulta? Missä kamera on?" Kysyn ja alan etsiä sitä katseellani.
"John oli kanssani sekä Ulle, en voi uskoa että olin ainoa joka näki ne!"

"Lepää nyt," sanoo Mark.
"Lepää nyt."

"Mark, minä en ole tullut hulluksi," sanon katsoen häntä silmiin, rauhoittuen sitten ja lasken pääni alas.
"En tiedä mitä tapahtui, mutta minä tiedän mitä näin," sanon vielä.

Mark nyökkää.
"Uskon sinua. Mutta sinun pitää levätä. Olit hysteerinen. Ja jos sikaniska John veti meidät ulos, niin..." Mark pudistelee päätään.
"Tämä kusee ja pahasti."

"Mm, todellakin. Siellä on jotain ja olen varma siitä että ne eivät pidä siitä kun herätämme ne ja viemme niiden kivitaulun," sanon huokaisten ja sulkien silmäni.
"Sääli että etsinnät keskeytettiin minun takiani ja nyt joudun eroon sinusta toistamiseen, jos John on siis edelleen sitä mieltä että jakautuminen on hyvä idea," sanon silmät suljettuina.

Teltan ovi aukeaa ja John tulee sisälle.
"Minä olen teidän kanssanne tämän yön." Hän katsoo Rebeccaa jopa inhimillisesti.
"Oletko kunnossa?"

Raotan silmiäni hetkeksi ja sanon:
"Olen. Olen niin kunnossa kuin vain voi olla nähtyään sen mitä näin."

Kaikki yrittävät levätä, mutta teltan ulkopuolelta kuuluva surina ja valot häiritsevät.