Rita ja Rebecca säntäävät ulos nopeasti pukeuduttuaan. Taivaalta sataa lunta, eikä ulkona ole valaistusta muutamaa varavirralla toimivaa kohdevalonheitintä lukuunottamatta. He ovat korkeilla jykevillä aidoilla rajatulla alueella. Huoltovarikko. Aidan vieressä on suurehko katos, jonka seinämässä on varoitusmerkit helposti syttyvälle ja ei tupakoinnille. Katoksen alla on suuret polttoainesäiliöt, joista tankataan niin voimageneraattori, moottorikelkat kuin tarvittaessa vierailevat helikopteritkin.
Tartun Ritaa hihasta ja osoitan polttoainesäiliöitä.
"En tiedä mitä ne pitävät tulesta, mutta eikö hätätilassa voisi kokeilla räjäyttää tuollainen? Vai räjähtääkö koko laitos ilmaan?"
Rita pudistelee päätään.
"Minä en tiedä. En todella tiedä." Rebecca tietää, että ainakin sammalmainen aine ei pitänyt lämmöstä. Myös nämä lentävät olennot ovat Antarktiksella, joten hän voisi päätellä siitä jotain. Varmuutta kuitenkaan ei ole.
"Sitä ei saa selville muutakuin kokeilemalla. En ole vielä tavannut eliötä joka pitäisi niin kovasti lämmöstä," sanon Ritalle, odottaen häneltä kuitenkin varmistusta tai lupaa.
"Miten ajattelit sen räjäyttää?" Tankkien kyljessä on letkut. Hieman kuin huoltoasemalla, mutta selkeästi pidemmät.
Katson tankkeja ja letkuja hetken, sanoen sitten:
"Päästän letkulla polttoainetta maahan ja sytytän sen. Se leviää ja räjäyttää tankin. Eikö?"
Rita katsoo hieman epäilevästi.
"Niin kai. Vien toisen letkun tyhjenemään tuonne sisään myös. Ruiski sinä polttoainevanaa sinnekin. Haluan, että Xavier räjähtää sen helvetin kivitaulunsa kanssa. Jos nuo olennot ovat sen perässä, ajattele, mitä se taulu voisi tehdä sivistyksen parissa!"
"En edes halua ajatella," sanon ja katson letkuja, sekä vilkaisen taakseni laitosta. Mark on siellä jossain. En tosin usko että hän on enää elossa, mutta ajatus laitoksen sytyttämisestä tuleen tai edes varasto-osan siitä, tuntuu jollain tavalla haikealta. Teen kuitenkin kuten Rita kehoittaa ja alan valuttaa polttoainetta reilusti. Kun olen valmis, jätän letkun maahan ja silmäilen turvallista paikkaa jonne piiloutua.
"Meidän pitää päästä kauas, ja nopeasti. Hiton nopeasti! Tuo kun räjähtää, siinä ei kauan kestä." He alkavat kuulla surinaa monesta eri suunnasta, ja talojen sivuilla ja katoilla alkaa loistaa sykkiviä valoja.
"Ne tulevat. Jos nyt sytytämme sen, kuolemme tämän paikan mukana!"
"Pääseekö porteista mitenkään?" Kysyn nopeasti Ritalta.
Rita vilkaisee niitä.
"En ole ollut täällä koskaan..." Surinan lähestyessä, vastakkaisesta suunnasta koko rakennusten piirin ja tämän rajatun pihan ulkopuolelta kuuluu toisenlaista surinaa, tasaista, koneen synnyttämää. Se lähestyy portteja uhkaavasti.
"Väistä!" Rita huudahtaa ja syöksyy sivuun.
Syöksähdän itsekin sivuun, tietämättä vielä mitä tarkalleen ottaen väistän.
Rebeccan syöksähtäessä sivuun, joku terävä viiltää häntä reidestä. Hänellä menee hetki toeta siitä, mitä tapahtui. Jalkaa alkaa särkeä, ja hän tuntee miten se vuotaa verta.
Katson jalkaani kivusta irvistäen ja sitten ympärilleni, mikä siihen oikein osui.
Näyttäisi siltä, että revennyt portti on törmäyksen voimasta lentäessään sijoiltaan osunut Rebeccan jalan kanssa samalle linjalle. Haava on siisti leikkaus. Melko syvä, muttei vuoda paljoakaan terävyydestä johtuen. Rebecca kuulee revittelyä ja Markin huudon:
"Nopeasti! Ne tulevat, niitä on kymmeniä, ehkä satoja!"
"Mark!" Huudan ja nousen ylös, etsien katseellani hänet ja Ritan.
Ritalle on käynyt parempi tuuri kuin Rebeccalle. Mark hyppää pois moottorikelkan päältä ja huutaa Ritalle: "Hyppää puikkoihin, ja varokin lähtemästä ajamaan, ennen kuin olemme kyydissä!" Rita tekee työtä käskettyä ja Mark juoksee Rebeccan luokse katsoen hänen jalkaansa.
"Oletko kunnossa?"
"Olen. Mennään nyt vain nopeasti, ennenkuin ne tulevat," sanon ja Markista tukea ottaen yritän juosta kelkalle.
Mark auttaa hänet kelkalle. Hän sanoo:
"Pidä lujasti kiinni, sinä istut keskellä." Hän ottaa moottorikelkan varakanisterin aukaisten sen ja levittäen suuresta polttoainelammikosta vanan moottorikelkalle. Hän istuutuu moottorikelkan perään ja huutaa:
"Aja!" Rita lähtee kaasuttamaan pois ja kanisteri jättää polttoainevanaa perässään.
"Se tarvitsee sytyttää!" Rakennusten takaa ja sivuilta tulee kymmeniä olentoja takapihalle, jolla he juuri hetki sitten olivat.
"Ritalla on tulta!" Huudan.
"Oikeassa taskussa," Rita vastaa.
Kaivan hänen taskustaan sytyttimen ja jo revenneistä housuistani revin kuivan palan kangasta, ojentaen sen Markille.
"Toimiiko se niin että tunget kankaan kanisteriin, sytytät kankaan ja tiputat kanisterin?"
Mark kohauttaa olkapäitään:
"En tiedä... pitää kokeilla. Yleensä siinä on idea, että lasi rikkoutuu heitettäessä ja samalla kun neste roiskuu, se syttyy, mutta kokeillaan." Mark sulloo kankaan suikaleen kanisteriin ja ojentaa sitä Rebeccalle sytytettäväksi.
Se ei ole helppoa, mutta saan sen sytyettyä.
"Noin. Tiputa se," sanon ja jään itsekin katsomaan mitä tapahtuu.
Mark heittää kanisterin palavan kankaan riekaleen kanssa öljyvanaan. Hetkeen ei tunnu tapahtuvan mitään ja Mark kiroaa, että polttoaine on ehtinyt imeytyä liiaksi lumeen, kunnes se syttyy tuleen ja lähtee palavana vanana kohti tutkimusasemaa.
"Se toimi! Toivottavasti se pitää ne olennot loitolla. Miten pitkä aika aamun sarastukseen?"
Ennen kuin kukaan ehtii vastata, taustalle jäävä tutkimusasema räjähtää tulipalloksi. Ensin on pienempi alkuräjähdys, mikä leimahtaa suureksi tulipalloksi. Sitä saattelee pienempiä räjähdyksiä, kunnes taivaanrannan yön pimeyttä valaisee oranssi tulipatsaan kajo. Koko tämän näytelmän ajan suriseva kirkuminen on korvia vihlovaa.
Peitän korvani ja katson oranssiksi värjääntyvää taivasta takanamme. Hetken sitä katsottuani, käännyn katsomaan Markia ja sanon:
"Luulin että olet...kuollut."
"Minäkin," toteaa Mark. Parin tunnin ajon jälkeen aamu alkaa sarastaa, mutta polttoaine loppuu. Mark oli tyhjentänyt varakanisterin käyttäen sitä sytykkeenä. Rita pistää tupakaksi.
"Noin, selvisimme Pluton hirviöistä, nyt voimmekin rauhassa jäätyä kuoliaaksi."
"Miten pitkä matka satamaan on?" Kysyn ja vilkuilen ympärilleni.
Rita katselee ympärilleen.
"En ole varma. En edes tiedä tarkkaan, missä suunnassa olemme. Ehkä 100 kilometriä."
Mark naurahtaa:
"Loistavaa!"
Pudistelen päätäni ja pitelen hieman jalkaani.
"Emme pysty kävelemään sellaista matkaa. Ja jos suuntakaan ei välttämättä ole edes oikea, on ihan hullua lähteä kävelemään eteenpäin. Mutta tännekään on turha jäädä."
Rita vilkaisee Rebeccan jalkaa.
"Tuo ei ole kovinkaan paha. Kylmä ilma on estänyt sitä vuotamasta." Rita kokeilee taskujaan.
"Ei ole edes radiota. Ehkä tuo tulipalo näkyi satamaan asti, ja sinne lähetetään helikopteri. Ehkä he näkevät moottorikelkan jäljet." Mark nousee ylös.
"Mitä Vladimir tekisi nyt? Paitsi joisi vodkaa?"
"Varmasti lähtisi kävelemään eteenpäin tai johonkin suuntaan. Hän osaisi varmasti suunnistaa auringon avulla tai jotain. Mitä välineitä meillä on? Tulta, mutta onko se ainoa? Minulla on tämä, mutta tähän ei ole panoksia enempää mitä siinä on, sillä niitä oli varastossa jonne Xavier oli lukittautunut."
Rita virnistää:
"Kolme panosta riittänee, jos tilanne muuttuu ikäväksi."
Hymähdän hiljaa Ritan sanoille.
"Eli siinä ovat tarvikkeemme? Tulta ja ase? Niillä ei pitkälle pötkitä. Mitä te sitten ehdotatte että teemme?"
Mark sanoo:
"Olen jostain dokumentista nähnyt, miten lumeen kaivautuneena voi selvitä lämpimänä jonkin aikaakin. Moottorikelkan kyljessä on kiinni lapio." Rita nyökkää.
"Voimme myös sytyttää moottorikelkan tuleen, jos se syttyy."
"Aiommeko yrittää jatkaa matkaa ja tarpeen vaatiessa kaivautua lumeen, vai jäämmekö tähän odottamaan ihmepelastumista?"
Rita kohauttaa olkapäitään.
"Sata kilometriä on pitkä vaellus lumessa. Ehkä ei kannata lähteä vaeltelemaan. Sitä vaikeampi meidät on löytää. Emmekä tiedä sääennustetta edes." Hän katsoo Markia ja Rebeccaa:
"Teette toki mitä itse haluatte."
"Ei, en näe sitä itsekään hyvänä vaihtoehtona. Kuolemme tänne ilmeisesti joka tapauksessa, kai sitä voi vielä muutamalla tunnilla pitkittää ja kaivautua hankeen yöksi. Onko täällä mitään eläimiä? Jääkarhuja tai jotain?" Ennen kuin kumpikaan ehtii vastata, sanon:
"Eipä täällä taida olla elämää. Olemme kaukana veden ääreltä, ei mikään eläin elä täällä keskellä jää aukeaa. Eli ei mitään mahdollisuutta saada edes ruokaa. Kuolemme siis melko pian."
Rita sanoo:
"Nälkään viikon päästä. Nestehukkaan parin päivän kuluttua. Tosin, lunta meillä on vaikka muille jakaa. Hypotermiaan? 24 tunnin kuluttua, kiitos talvivaatteiden, mutta nekään eivät ikuisesti suojaa."
Turhautuneena kävelen muutaman askeleen eteenpäin, sitten vasemmalle ja takaisin oikealle, kunnes istahdan lumeen huokaisten.
"Yhtäkkiä ehdotuksesi kolmesta luodista ei kuulostakkaan niin typerältä," sanon Ritalle.
Rita hymyilee.
"Tiedän." Hän sytyttää uuden savukkeen.
"Jos olisi vielä yö, niin meidät voitaisiin nähdä paremmin jos tuon moottorikelkan sytyttää lumeen. Oletettavasti muutaman tunnin sisällä viimeistään helikopteri on tullut tutkimaan, mistä tuolla on kyse."
"Oletettavasti. Sinä annoit mielestäni hyvin selvästi sellaista kuvaa että kukaan ei ole tulossa tänne, tapahtui mitä tahansa."
"Tulipalo ja räjähdyksiä, oletan, että siitä pitäisi tapahtua jo jotakin. Ihan vain ihmisen perusuteliaisuus tai pelastamisen sekä sankaruuden halu." Mark kysyy:
"Pitkäkö matka asemalle on takaisin, ja kuinka pitkän matkan me ajoimme?" Rita katsoo moottorikelkkaa.
"Ehkä viitisentoista kilometriä."
"Toivottavasti se ei ole liian pitkä matka huomata pientä paloa keskellä ei mitään. Yritämme siis vain kestää muutaman tunnin ja sitten sytytämme tuon, odottaen pelastusta?"
Mark sanoo:
"Entä jos kävelemme takaisin? Kuinka kauan kestää kävellä viisitoista kilometriä? Siellä ainakin on lämmintä." Hän naurahtaa hieman.
"Ehkä ei hullumpi idea. Jos pelastusta on odotettavissa, he saapuvat mitä ilmeisemmin vielä valoisaan aikaan ja olemme turvassa niiltä olennoilta. Lähdemmekö siis takaisin?" Kysyn Ritalta.
"Turvassa olennoilta, entä jos jotkut ovat selvinneet?"
"Jotkut olennoista?"
Rita nyökkää.
"Valoisaan aikaan meidän pitäisi olla turvassa niiltä silti. En tosin tiedä mitä tapahtuu jos kohtaa sellaisen vahingoittuneen olennon. Kumpi on nyt viisaampaa, jäädä tänne vai lähteä takaisin? En tiedä sitäkään miten pitkään kestää näissä olosuhteissa kävellä viisitoista kilometriä, tietämättä miten nämä sääolosuhteet voivat matkan aikana vielä muuttua."
Mark sanoo:
"Minä ainakin kävelen. Pystytkö sinä kävelemään?" Rebeccan haava ei juurikaan häntä vaivaa, ainakaan tällä hetkellä.
"Pystyn. Ja jos Rita ei halua lähteä, hän voi varmasti jäädä tänne, sytyttää tuon ja odottaa. Jos hänet pelastetaan, hän varmasti osaa neuvoa kopterin laitokselle ja me olemme joko matkalla tai perillä," sanon ja katson kysyvästi Ritaa, nousten ylös hangesta.
Rita kohottaa kätensä:
"Hetkinen! Tätä pitää miettiä vielä." Mark lähtee Rebeccan kanssa kävelemään poispäin. Mark virnistää Rebeccalle sanoessaan:
"Mieti ihan rauhassa keskenäsi."
Nyökkään hymyillen, seuraten kelkan jälkiä takaisin kohti laitosta.
Rita huutaa:
"Te ette voi tehdä minulle näin!" Näyttää, kuin hän jäisi moottorikelkalle.
"Me voimme tehdä näin jos haluamme! Sinä haluat jäädä sinne, se on oma päätöksesi!" Huudan hänelle takaisin, jatkaen matkaa edes vilkaisematta taakseni.
Mark ja Rebecca kävelevät ja kävelevät. Oranssi kajokin hiipuu taivaanrannassa, ja missään ei näy kuin valkoista. He eivät näe matkaa mihinkään suuntaan pelkän valkoisuuden takia.
"Kuin kävelisi sellaisessa elokuva-taivaassa, tiedätkö," Mark toteaa.
"Mm, paitsi täällä on kylmä," sanon hieman hymyillen, pitäen katseeni kuitenkin kiinni suunnassa jossa oranssi kajastus vielä hetki sitten oli. Ehkä pelkään kadottavani suuntavaiston ja kelkan jäljet lumessa.
He ovat kadottaneet myös ajantajunsa. Pienessäkin lumihangessa on raskaampaa kävellä, ja he tietävät, että muuten niin lyhyt matka on huomattavasti pidempi armottomalla jäätiköllä.
En tiedä uskonko selviämiseen vai onko tämä tuhoon tuomittu matka, mutta kävellessäni minulla on hyvää aikaa miettiä koko elämääni, aivan kuin valmistautuisin kuolemaan. Yritän kävellä ripeästi, mutta rauhallisesti säästäen voimiani.
"Normaalisti tällaisen matkan taittamiseen menisi noin kolmisen tuntia, mutta nyt... en tiedä," sanon pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Mark nyökkää.
"En ole koskaan harrastanut mitään hölkkäämistä tai kävelyjä, siksi minulla ei ole hajuakaan, kuinka kauan tällainen kestää. Mutta pähkinät ja rusinat ovat hyviä vaelluksella." Hän ottaa taskustaan sipsipussin heittäen sen Rebeccalle.
"Kiitos," sanon helpottuneena ja avaan pussin, alkaen napostella sekä tarjoten niitä myös Markille.
"Ehkä tällainen suolapommi antaa edes hetkellisesti energiaa jotta jaksaa kävellä reippaasti. Turha kiirehtiä jottei väsy liiaksi, mutta ei kannata madella. Mitenköhän Rita pärjää? Ei sillä että minua kiinnostaisi hänen hyvinvointinsa liiaksi, mutta kuitenkin."
"Hän ei vaikuttanut miltään ulkoilmaihmiseltä. Enkä laske mitään ratsastussessioita siihen. Tuskin hän tallitöitä tekee itse." Mark naurahtaa.
"En edes tiedä harrastaako hän ratsastusta, mutta eikö se ole hienohelmojen hommaa? Hevosethan ovat saman hintaisia, kuin autot."
"En minä vain tiedä," sanon naurahtaen.
"Minä luulin että golffaus on hienohelmojen puuhaa."
"Hei, minä harrastan golfia. Tai no, en todellakaan kävele koko päivää ympäri greeniä puttailemassa, vaan lyön draiveja. Ämpärillinen golfpalloja, muutama olut, aurinkoinen päivä ja mielellään kuuma kimma viereisellä radalla."
Nauraen pudistelen päätäni.
"Sinä olet uskomaton. Pitävätkö ne kuumat kimmat sitten näkemästään, olutta juovasta miehestä joka flirttailee?"
Mark virnistää:
"Olenko sinkku siksi, että haluan olla villi ja vapaa vai siksi, etten saa naista? Voit miettiä sitä loppupäivän."
Pudistelen jälleen päätäni, nauraen. Itseasiassa hän voisi olla sinkku molemmista syistä.
"Kerron sitten päivän päätteeksi mihin lopputulokseen tulin," sanon vielä ja kiristän hieman tahtia.
He kävelevät hetken hiljaa keskittyen etenemiseen. Kylmyys ei vielä tunnu. Itseasiassa heillä on liikunnasta johtuen jopa melko lämmin. Rebecca tosin tuntee, miten hänen jalassaan oleva haava on alkanut vuotaa.
"Odota hetki," sanon ja pysähdyn katsoen haavaa jalassani. En tiedä miten sitä kannattaisi hoitaa nyt, mutta teen kuten olen elokuvissa nähnyt tehtävän. Aukaisen takkini ja alan repiä paitani hihaa irti, sitoen sen haavan päälle melko tiukasti, irvistäen kivusta. Puen takin takaisin ylleni ja nyökkään.
"Noin, ehkä tuo auttaa," sanon ja jatkan matkaa, yhä yrittäen ylläpitää reipasta tahtia.
"Selviätkö," kysyy Mark. Rebeccan koko pohje on tulessa.
"Minun on pakko," sanon ja urheana yritän jatkaa kävelyä kivusta huolimatta.
"Voin ottaa sinut reppuselkään. Eihän matka voi olla enää pitkä?"
"En osaa sanoa yhtään miten pitkään olemme jo kävelleet. Matkaa voi olla vielä hyvinkin se kymmenen kilometriä jäljellä ja sinun pitää myös säästellä voimiasi. Kyllä minä pärjään," sanon, vaikka alan huolestua hieman jalkani kunnosta ja verenhukasta.
Mark näyttää huolestuneelta, mutta he jatkavat silti matkaa. Ei ole enää vaihtoehto pysähtyä. Kun he alkavat hieman jo uupua, taivaanrannassa kaiken valkoisuuden keskellä nousee savupatsas.
"Katso, emme voi enää olla kovin kaukana," sanon toivonkipinän saaneena ja vilkaisen Markia hymyillen. "Kyllä me tuonne selviämme."
Mark saa myös pientä puhtia.
"Matka ei voi olla pitkä, ota minusta vain tukea, ettet ihan loppuun jalkaasi telo."
Suostun Markin ehdotukseen ja otan hänestä tukea, yrittäen säästää kipeää jalkaani. Vauhti on hidastunut ja hidastuu entisestään, mutta päämäärä häämöttää ja se on kannustavaa.
Matkaa on viitisen kilometriä arviolta. He lähestyvät suhteellisen hyvää vauhtia, mutta Rebecca arvioi, että vasta puolen tunnin kuluttua he näkevät tutkimusaseman palavat rauniot. Niiden vierellä on laskeutuneena helikopteri, jonka roottori on päällä. Olennoista ei näy tietysti jälkeäkään.
"Helikopteri! Tuolla on pelastuksemme!" Huudahdan Markille ja yritän kävellä reippaammin, yhä ottaen Markista tukea.
Mark tukee Rebeccaa parhaansa mukaan, että he pääsisivät etenemään mahdollisimman nopeasti. He kaatuvat muutaman kerran, mutta lähestyvät.
En välitä kaatumisista ja jalkani kipukin tuntuu olevan toissijaista nähdessäni lähenevän keskuksen rauniot ja helikopterin, sillä se tietää helpotusta kivuille ja pelastusta kuolemalta.
Helikopterin ympärillä näkyy muutama kirkkaan oranssiin takkiin pukeutunut mies. Yksi heistä huomaa nilkuttavan Rebeccan ja Markin ja viittaa toveriaan seuraamaan. He ottavat heidät vastaan.
"Istuutukaa, tuomme sinulle paarit ja molemmille viltin."
Naurahdan melkein hysteerisesti, sillä en toisaalta saata käsittää että olemme jo melkein pelastuneet.
"Mark, pian pääsemme kotiin," sanon niin tyytyväisenä kuin tässä tilanteessa vain voi olla.
Mark virnistää.
"Jo oli aikakin." Toinen miehistä kysyy:
"Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?"
"Pitkä juttu, mutta kunhan lähdemme pois täältä ja koukkaamme sitä kautta mistä minä ja Mark tulimme, saatte kyytiin naisen joka varmasti kertoo teille mistä oli kyse. Me olemme vain tutkijoita."
"Täällä on henkiinjääneitä!" Kuuluu huuto raunioista. Mark katsoo kysyvästi Rebeccaa.
Katson itsekin kysyvästi Markia takaisin ja käännän katseeni raunioihin.
"Miten joku on voinut selvitä siitä kaikesta?" Kysyn oikeastaan itsekseni.
Mark kohauttaa olkapäitään. Helikopetrilta lähtee juoksemaan miehistöä avustamaan raivaustöissä. Mark katsoo hieman epäilevästi:
"Eikö kukaan löydä yhtäkään Pluto-ötökän ruumista?"
"Ei ilmeisesti," sanon hiljaa, seuraten miesten raivaustöitä jotta saisin edes nopean vilkaisun mahdollisista henkiinjäääneistä.
Jonkin ajan kuluttua kun he ovat saaneet jo huovat ja jopa lämmintä kahvia, raunioista tulee yksi henkilö huopaan peitettynä.
Yritän katsoa tunnistanko häntä. En tietenkään tuntenut kaikkia paikallaolijoita, mutta osan kuitenkin.
Hän on vetänyt visusti huovan ylleen. Toinen Rebeccan ja Markin luona olevista ottaa radiopuhelimensa. "Eikö puhetta ollut eloonjääneistä?" Vastaus kuuluu:
"Luulimme ensin niin, mutta kaksi muuta oli ammuttu. Vartijoita. Löytyi kellarista."
"Xavier?" Kysyn katsoen huopaan kääriytynyttä.
Mark sihisee hampaidensa välistä:
"Pakko olla!" Radiopuhelimella yhteyttä ottanut sanoo:
"Xavier? En ole koskaan kuullutkaan. Hänellä oli lukittu laatikko. Sanoi, että huippusalaista armeijan teknologiaa."
"Ei voi olla totta! Missä se laatikko nyt on?" Kysyn nopeasti.
"Laatikko on hänellä."
"Te ette tiedä, se laatikko ei sisällä mitään armeijan teknologiaa. Se ei saa joutua sivistyksen pariin vaan se on jätettävä tänne! Se ei kuulu meille ihmisille!" Huudahdan hätääntyneenä ja vihaisena.
"Mutta, hän sanoi niin. Meidän asia ei ole puuttua tuollaiseen. Olemme tekemässä pelastustoimenpidettä."
"Se ei ole ihmisten tekemä, se ei ole tältä planeetalta ja te ette ymmärrä. Se ei saa tulla tähän helikopteriin. Xavier tietää ettei sitä saisi ottaa mukaan mutta hän on rahanahne ja kunnianhimoinen paskiainen joka ei välitä muista kuin itsestään," yritän selittää.
Mies katsoo heitä. Toinen, joka heidän kanssa on kysyy:
"Entä kaksi ammuttua ruumista samassa kellarissa?" Hän on selkeästi nuorempi, vaikkakin viikset tuovat muutaman lisävuoden.
"Enkö juuri sanonut että Xavier ei välitä muista kuin itsestään? Hän lukkiutui varastoon sen kirotun kiven kanssa ja on raivannut tieltänsä ne jotka ehkä olisivat voineet käsittää miten vaarallista sitä kiveä on ottaa mukaan. Tietääkö hän että on muitakin henkiinjääneitä kuin hän itse? Tietääkö hän että me olemme täällä?"
"Odota, varmistan?" Radiopuhelinta käyttävä tekee tiedustelun.
"Hän luulee olevansa ainoa henkiinjäänyt, ja on järkyttynyt." Mark tuhahtaa:
"Minun perseenikin osaa näyttää enemmän tunteita! Hän tappoi ne kaksi vartijaa, jotka olivat hänen kanssaan kellarissa, koska hän halusi olla ainoa selviytyjä. Niin vain hänen tarinansa tapahtumista tulisi kuulluksi, ja hän voisi kertoa ihan mitä mieleen tulee. Tietysti omien etujen mukaan. Vai mitä, Rebecca?"
"Aivan niin." Tuen Markin sanoja.
"Ymmärrän sen että ette usko meitä näin helpolla, mutta pyydän, älkää sivuuttako tätä täysin. Minulle on aivan sama mitä Xavierille tapahtuu, mutta se kivi, jota hän väittää armeijan teknologiaksi, ei saa tulla tähän koneeseen. Mistä tulikin mieleeni, ettekö löytäneet mitään erikoista tuolta raunioista? Outojen olentojen ruumiita? Ja mikäli mahdollista, älkää mainitko vielä Xavierille että hän ei ole ainoa. Minä haluan nähdä hänen ilmeensä kun hän näkee meidät."
Vanhempi mies jolla on radiopuhelin kysyy:
"Kuinka kaukaa te kävelitte, olette selvästi nestehukassa, koska houritte." Nuorempi katsoo heitä myös epäröiden.
Vilkaisen Markia ja kysyn häneltä:
"Miten on mahdollista ettei niistä ole jälkeäkään? Ovatko ne kaikki muka selvinneet tulipalosta?"
Radiopuhelimella oleva mies menee hieman syrjään puhumaan. Nuorempi mies katsoo heitä oudoksuen. Mark kuiskaa:
"Ehkä tässä vaiheessa ei kannata kovinkaan kovaan ääneen puhua mistään avaruusolennoista. Eikä oudoista kivistä tai muustakaan. Eihän kukaan muuten usko meidän sanaa Xavierista!"
"Hyvä on, minä olen hiljaa mutta siltikään en halua samaan alukseen sen kiven kanssa. Se ei ole turvallista," sanon hiljaa Markille.
Radiopuhelimella puhunut tulee takaisin. Rebecca näkee, miten helikopterin roottorit sammutetaan.
"Hyvä on, menemme tarkistamaan tilannetta. Pystytkö kävelemään?"
"Kyllä minä pystyn kävelemään. Mitä tarkalleen ottaen olette menossa tarkastamaan?"
"No, pitäähän meidän kuulla hänenkin versio tapahtuneista." Rebecca näkee, miten helikopterilla vilttiin kääriytynyt aloittaa äänekkään vastalauseen sen sammuttamista kohtaan.
Minäkään en pidä siitä että se sammutettiin. Katson Markia kysyvästi:
"Xavierin sana vastaan meidän sana, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia todistaa omiamme oikeiksi vaikka meitä on kaksi. Menemmekö silti häntä vastaan ja katsomme mitä hän sanoo?"
Mark sanoo:
"Meillä on henkilökortit. Xavierista sanottiin, ettei häntä edes tunnistettu."
Nousen ylös ja nyökkään miehille.
"Hyvä on, menemme siis jututtamaan Xavieria."
Miehet nyökkäävät. Rebecca kuulee nuoremaan sanovan vanhemmalle:
"Kaksi ammuttua ruumista ja yksi eloonjäänyt on kyllä hieman outoa." Vanhempi tuhahtaa takaisin:
"Oletko rikosetsivä nykyään? Meidän tehtävä on evakuoida eloonjääneet, se on päällimmäinen tehtävä. Ei muu. Kaupungissa on sheriffi, joka saa selvittää sotkua, jos selvittää."'
"En tiedä miten pitkälle Xavier on valmis menemään, mutta ehdottaisin että kaikki pitää varansa. Ihan vain varmuuden vuoksi," sanon hiljaa ja lähden kohti huopaan kääriytynyttä eloonjäänyttä.
Huopaan kääriytynyt eloonjäänyt kohottaa katseensa niihin, jotka ovat häirinneet hänen matkaansa. Xavier. Hän puristaa rintaansa vasten lukittua laatikkoa. Hän kääntää katseensa takaisin pois kylmän rauhallisesti.
"Sir, tunnetko näitä kahta?" Kysyy radiopuhelinta käyttänyt.
"En ole koskaan nähnytkään heitä," vastaa Xavier.
"Xavier, älä edes yritä. Kyllä sinä tiedät ihan hyvin keitä me olemme. Sinähän käänsit Ritallekin selkäsi, mitä hänkin tästä sanoisi jos näkisi sinut nyt?"
Xavier katsoo kopterin lentäjää.
"Voimmeko nyt lähteä pois?"
"No, mehän voimme ottaa selvää siitä mitä hän sanoo, kun noukimme hänet matkan varrelta. Hän varmasti ilahtuu nähdessään sinut," sanon Xavierille.
Xavier sanoo tiukasti pilotille:
"Me lennämme nyt täältä pois. Jos otatte nuo kyytiin sen Jälkeen, se on teidän asianne. Sitten voitte tanssia heidän pillinsä mukaan." Pilotti nyökkää ja nousee koneeseen. Mark sanoo:
"Ei voi olla totta!"
"Hetkinen! Jätätte meidät tänne ja viette Xavierin ensin?"
Pilotti keskittyy helikopterin lentoon saattamiseen. Kaksi miestä jotka tulivat auttamaan Rebeccaa ja Markia ovat hiljaa. Helikopterin vierellä seisoo lisäksi kolmas mies, jolla on radiopuhelin. Hänellä on pipossaan neonkeltainen nauha, missä lukee esimies. Muutama mies on sen lisäksi raunioissa.
"Sinä!" Sanon osoittaen miestä neonkeltaisella nauhalla.
"Mitä tämä on? Mitä Xavier on maksanut teille jotta viette hänet ensin?"
"Maksanut? Me olemme vain pelastusryhmä." Mark sanoo:
"Eihän pelastusryhmän pitäisi rankata uhreja, eikö kaikki uhrit ole saman arvoisia?" Mies inttää:
"Mutta hänellä on salaista armeijan teknologiaa."
"Miten te voitte uskoa miestä joka ei pystynyt todistamaan henkilöllisyyttään? Miten te voitte olla niin typeriä? Se ei ole mikään armeijan teknologiaa sisältävä laatikko!"
Miehet katsovat toisiaan. Mark sanoo vielä:
"Oikeasti, ajatelkaa. Ei kai armeija olisi vartijoita tappanut. Onko vartijoilla henkilöpaperit, eikö se ole outoa? JA miksi armeija ei ole täällä jos hän on niin tärkeän teknologian kanssa?"
"Yrittäkää nyt ajatella järjen kanssa tätä asiaa, Markilla on hyviä pointteja," sanon ja katson miehiä, odottaen heiltä järkevää vastausta.
Nuorempi miehistä sanoo:
"Tuossa on järkeä." Toisaalta kuuluu huuto:
"Joku lähestyy!"
Käännyn katsomaan ympärilleni, mistä suunnasta joku lähestyy ja kuka se on.
Rebecca näkee, että siitä suunnasta mistä he tänne saapuivat, kävelee hahmo. Heidätkin vastaanottaneet ovat lähteneet siihen suuntaan. Rita, he tunnistavat vaatteiden väristä.
"Se on Rita! Hän voi todistaa sanamme!"
Esimies lähtee helikopterin hyttiin antamaan uusia ohjeistuksia. Xavier virnistää:
"Kenelle luulette, että hän on lojaali?"
"Luuletko todellakin ettei hän muka puoltaisi sanojamme? Se nähdään pian."
"Miksi puoltaisi? Hänkään ei ole saanut rahaa tästä, kuten ette tekään. Jos pidätte suunne kiinni, saatte palkan. Tämä," hän taputtaa laatikkoa:
"Oli työnne. Jos suoritatte sen loppuun antamalla minun viedä sen pois, saatte palkkionne. Sanotaanko, huomattavalla bonuksella. Sataviisikymmentätuhatta dollaria kummallekin."
Summa tietysti kuulostaa mukavan suurelta, mutta itse tässä kohtaa en ole rahan perässä, vaan turvallisuuden ja oikeuden. Käännän katseeni kuitenkin Markiin, haluten saada tietää mitä mieltä hän on.
"Mitä sanot?" Kysyn häneltä.
Mark on hiljaa.
"Vihaan itseäni, mutta minun on pakko sanoa ei." Xavier nyökkää.
"Miten tahansa, eiköhän tämä helikopteri lähde ilmaan kolmellasadallatuhannella taalalla." Rita on ehtinyt jo heidän luokseen. Ensimmäisenä hän läpsäisee Xavieria poskelle ja Xavier parahtaa tuskasta kämmenen osuessa kylmään poskinahkaan.
"Ei mikään lämmin tervehdys, Xavier. Vieläkö olet sitä mieltä että Rita on lojaali sinulle?"
Xavier sanoo:
"Oma on häpeänne, mutta ette pysty estämään minun lähtöäni."
Etsin katseellani edes toisen niistä miehistä jonka kanssa juuri hetki sitten juttelimme.
Kaksi Ritaa vastaan tullutta seuraavat perästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti