torstai 30. syyskuuta 2010

10. sessio, osa 2 - Jään kutsu

John jakaa ryhmän kahtia. Rebecca ei tiedä minne John toiset johdattaa, mutta todennäköisesti epäsuorasti kuolemaan. Rita hidastaa juoksuaan. Käytävä taittuu edessäpäin vasemmalle. Sieltä kuuluu outoa kolinaa, surinaa ja seinillä kuultaa vuoroin oranssia, vuoroin liilaa valoa. Rita ei jää katsomaan, mistä on kyse vaan aukaisee oven ja menee sisään pieneen varastokomeroon. Muut kymmenkunta seuraavat häntä. Rita kuiskaa: "Nyt kaikki hiljaa." Hän sammuttaa valot.

Melkein pidätän hengitystänikin yrittäessäni olla mahdollisimman hiljaa, kuunnellen ääniä komeron ulkopuolelta.

Rebecca tuntee pienen nykäyksen jaloissaan, kuin joku yrittäisi ohjata hänen huomionsa lattiatasolle. Mark hänen vierellään ilmeisesti tuntee saman sillä hän kyykistyy.

Ihmetellen kyykistyn myös.

Mark tuuppaa Rebeccaa eteenpäin samalla suhisten hiljaisuuden merkiksi. On pimeää, mutta Rebecca tuntee aukinaisen luukun ja pienen ilmastointikanavan edessään.

Jossain toisessa tilanteessa en olisi pitänyt ilmastointikanavaan tunkeutumista lainkaan hyvänä vaihtoehtona, mutta tällä hetkellä se tuntuu tarjoavan pelastusta joten ahtaudun mahdollisimman hiljaan kanavaan.

Hetken ryömimisen jälkeen pimeä komero jää taakse, ja he saapuvat toimistoon. Toimisto on hämärä. Sähköt ovat katkenneet sillä aikaa kun he ryömivät ilmastointikanavassa ja vain varavoima pitää nyt himmeää lamppua päällä. Rita kuiskaa:
"Meidän piti päästä niistä eroon. 10 henkilöä on aivan liikaa liikkumaan hiljaa."

Tuijotan hetken Ritaa sanomatta mitään. Hänen tapansa uhrata viattomia ihmisiä on häikäilemätön.
"Mitä nyt? Yritämmekö suunnistaa edelleen kellariin?" Kysyn pienen hiljaisuuden jälkeen.

"Kyllä, yritämme suunnistaa edelleen kellariin. Se on vain parin käytävän mutkan päässä. Mark, sinä olet mies. Mene edeltä ja varmista, että reitti on selvä. Kellarin ovi on tumman sininen vasemmalla puolella seinää." Mark katsoo Ritaa, ja sitten Rebeccaa kysyvästi.

En pidä siitä että Rita määrää ja toivon että jossain vaiheessa hän ymmärtää sen. Nyökkään kuitenkin pienesti Markille.

Mark kävelee varovasti toimiston ovelle aukaisten sen niin hiljaa kuin mahdollista. Hän kurkistaa käytävään molempiin suuntiin ja lähtee hiipimään hiljaa eteenpäin. Ilmastointikanavan läpi alkaa kuulua kirkumista.

Katson äänen suuntaan ja painan pääni alas hetkeksi, nostaen sen takaisin ovelle josta Mark poistui. Vältin katsomasta Ritaa tarkoituksella, sillä en halunnut nähdä hänen välinpitämätöntä ilmettä, joka kertoisi vain että muiden hylkääminen oli pakollinen välttämättömyys. Kävelen ovelle ja yritän kuunnella mahdollisia ääniä sen ulkopuolelta.

Käytävä vaikuttaa hiljaiselta. Katossa valot vilkkuvat sähköjen takia. Markin käsi näkyy pian viittaavan heitä seuraamaan nurkan takaa.

Vilkaisen Ritaa ja lähden hiljaa mutta ripeästi käytävää pitkin Markin osoittamaan suuntaan.

Mark istuu käytävällä kaatuneen kaapin takana suojassa. Hän osoittaa käytävää eteenpäin.
"Kumpaan suuntaan tuosta?" Rita katsoo t-risteystä.
"Vasemmalle." Mark nyökkää.
"Sieltä tuli juuri sellainen ötökkä. Nyt niiden pää vilkkuu liilana. Voi luoja, minkä näköisiä ne ovat." Mark hikoilee paljon ja hengittää raskaasti.

Jo pelkästään Markin ahdistusta ja pelkoa huokuva olemus saa ihoni kananlihalle, enkä todellakaan halua nähdä sellaista ötökkää.
"Sittenhän se on melkein jopa turvallista mennä sinne, eikö? Se tuskin on ihan heti menossa takaisin suuntaan josta tuli, suuntaan josta ei ole löytänyt mitään?" Varmistan Ritalta.

Käytävältä oikealla kuuluu kolinaa. Mark nielaisee ja lähtee hiipimään kyyryssä eteenpäin. Rita sanoo:
"Jos se käy Markin kimppuun, juokse ovelle. Kellarin yläpäänkin ovi on jykevää tekoa."

"Suu kiinni! Ehkä onkin parempi että sinä menet edeltä, senkin itsekäs narttu!" Sähähdän Ritalle aivan hänen kasvojaan vasten.

Rita katsoo Rebeccaa:
"Itsekäs? Itsekkäät selviävät." Mark pysähtyy risteykseen ja kurkistaa kumpaankin suuntaan. Käytävältä oikealta kuuluu taas kolinaa. Mark pysyttelee hetken paikoillaan, kunnes painautuu oikean puoleista seinää vasten. Käytävältä oikealta alkaa kuultaa seinissä sykkivää liilaa valoa, ja sen voimistuessa surinakin voimistuu olennon saapuessa lähemmäs. Mark on täysin avoimessa tilassa, hänen suojanaan on vain seinä, jota vasten hän on painautunut.

Katson Markia peloissani. Hänhän on aivan tulilinjalla jos se ötökkä jatkaa tulemistaan tähän suuntaan. Alan nopeasti vilkuilla piilopaikkaa sen kaatuneen kaapin lisäksi.

Kaatuneen kaapin lisäksi käytävällä ei näy muuta. Rebecca ei tosin tiedä mitä on risteyksen käytävillä, mutta sinne on mahdotonta mennä nyt, kun olento palaa sitä pitkin takaisin. Surina voimistuu ja voimistuu, kunnes olento tulee näkyviin. Se kulkee keskelle käytävän risteystä ja pysähtyy. Mark on niin painautuneena seinää vasten, kuin vain pystyy. Hänen ainoa toivonsa on, että olento ei käänny takaisin. Mark alkaa hitaasti hivuttautua käytävän seinää pitkin risteyksen kulman taakse oikealle enemmän olennon selän taakse, mistä se on tullut.

Seuraan tilannetta kauhuissani ja kyyristyn hiljaa piiloon olennon mahdolliselta katseelta, toivoen että se jatkaa matkaansa eteenpäin.

Mark häviää kulman taakse. Olento on hetken paikoillaan, kunnes kääntyy käytävällä Rebeccaa ja Ritaa kohti. Rita painaa päänsä ja nojaa kyljellään kaappiin.
"Mitä nyt!"

Mahdollisimman hiljaa yritän piiloutua kaapin taakse ja laitan vapisevan käteni sormeni suuni eteen ja kuuntelen, lähestyykö olento tähän suuntaan vai jatkaako se sittenkin matkaansa eteenpäin.

Surina kuuluu lähestyvän ja Rebecca ei voi olla huomaamatta, miten katossa ja seinissä valojen loiste lähenee. He ovat kaapin takana piilossa, mutta olennon lentäessä sen yli, tai kiertäessä, he paljastuvat.

Vaikka miten kuumeisesti mietin, en keksi mitä voisin tässä tilanteessa tehdä. Voisinhan tietysti yrittää olla urhoollinen sankari ja uhrautua syötiksi jotta Rita ja Mark edes saisivat mahdollisuuden päästä turvaan, mutta en halua tehdä niin. Voisin tönäistä Ritan kaapin takaa olennon nähtäväksi ja käyttää häntä syöttinä, mutta hän tuntee tämän paikan paremmin kuin minä ja Mark, enkä tiedä olisiko minusta niin julmaan tekoon sittenkään, vaikken pidäkään hänestä. Tällä hetkellä kai toivon oikeastaan vain ihmettä, joka saisi olennon kääntymään.

Juuri kun olento on kaatuneen kaapin kohdalla, käytävästä t-risteyksestä kuuluu huuto:
"Hei rumilus! Ota kiinni jos saat, helvetin ötökkä!" Vahvistaakseen huutoaan Mark heittää vielä romua olennonn päälle. Surina voimistuu ja olento lähtee kääntyen takaisin kohti Markia. Rebecca ei tiedä mitä Mark tekee, mutta kuulee huutoa ja loittonevia juoksuaskeleita. Rita nousee ylös ja lähtee juoksemaan t-risteystä kohti.

Seuraan Ritaa ja risteyksessä lähden pysähtymättä Markin ja olennon perään. Ritan uhraaminen syötiksi olisi kymmeniä kertoja helpompi tehdä ja hyväksyä kuin Markin kuolema.
"Mark!" Huudahdan melkein vaistomaisesti juostessani käytävää pitkin.

Rita jatkaa juoksua vasemmalle kohti sinistä ovea. Rebecca lähtee oikealle. Käytävä kaartuu noin kahdenkymmenen metrin päästä jälleen oikealle. Markia tai olentoa ei näy tällä käytävän suoralla pätkällä. Kulman takaa jostain kuuluu surinaa. Markista ei kuulu mitään.

En saata uskoa että Mark olisi jäänyt olennon käsiin. Hän on ehtinyt piiloon, tai niin ainakin uskottelen itselleni ja hidastan vauhtiani, yrittäen jatkaa matkaa mahdollisimman äänettömästi kohti kulmaa, kurkistaen sen taakse.

Kulman takana ei näy jälkeäkään olennosta tai Markista. Käytävä on rojun ja rikkinäisten esineiden peitossa. Katossa ammottaa reikä, mistä sataa lumi sisään. Käytävä on alkanut jo viiletä rajusti.

Hitaasti ja hiljaa jatkan kuitenkin matkaani kulman taakse, tarkkaillen rojuja ja esineitä, varoen koskemasta mihinkään jottei kulkemistani kuule ainakaan esineiden kolinan perusteella. Kuljen aivan päinvastaiseen suuntaan minne pitää, mutta haluan uskoa vielä että Mark on kyllä jossain, elossa. Piilossa. Enkä halua lähteä Ritan perään ennenkuin olen varma Markista.

Rebeccan ollessa puolessa välissä käytävää, aivan katossa ammottavan aukon kohdalla, hän kuulee yläpuoleltaan uhkaavaa hyönteisen surinaa.

En edes ehdi vilkaisemaan kunnolla kattoon, kun jo kiirehdin askeliani eteenpäin hätääntyneenä ja kylmissäni.

Rebecca kuulee, miten surina tulee katon reiästä sisään ja hän näkee käytävän seinillä, miten käytävä valaistuu vuoron liilasta ja oranssista sykkivästä valosta. Surina on aivan hänen takanaan.

Käännyn vilkaisemaan sitä kauhuissani. Ensimmäistä kertaa tunnen todella olevani lähellä kuolemaani. Liian lähellä.

Olento on vain muutaman metrin päässä. Rebecca ei ole näin selkeästi sellaista nähnytkään. Sen pää on pienistä heiluvista paksuista tuntosarvista koostuva sykkivä möykky. Sen vartalo on kuten hyönteisen, mutta ihmisen kokoinen. Siivet ovat oudon kiiltävät ja läpinäkyvät. Sillä ei näytä olevan silmiä tai suuta. Surisevalla äänellä se sanoo:
"Älä vastustele."

Miten se puhuu, ehdin ihmetellä. Ja mitä se tarkoittaa, älä vastustele? En halua ottaa selvää ja vaikka se onkin niin lähellä minua, jotkin luontaiset vaistot käskevät minua vain juoksemaan pakoon niin nopeasti kuin pystyn.

Rebecca juoksee käytäviä pitkin pakoon, vain toivoen, ettei satu osumaan muiden olentojen tielle. Olento seuraa häntä, eikä Rebecca saa tilaisuutta piiloutua siltä.
"Antaudu, älä vastustele!" Olento surisee välillä hänen takanaan. Rebeccan juostessa yhä pakoon ilman päämäärää hän kompastuu pirstoutuneen pöydän jalkaan kaatuen nurkan takana, jonne hän ehti ennen olentoa. Kaatuessaan hän kierähtää nilkkaansa loukaten kaatuneen kaapin sisään, minkä ovi paiskautuu kiinni. Hän on kaapissa, ja näkee pienestä reiästä olennon, joka tulee nurkan takaa esiin hidastaen vauhtia. Se surisee oudon kiihtyneesti kuin harmissaan kadonneesta saaliistaan.

Peitän suuni kädelläni ja pidätän taas hengitystäni, tarkkaillen aivan paikoillani olentoa reiästä, nilkkkani sykkien pienestä kivusta.

Olento alkaa surista erilaisilla äänillä. Sen surina vaihtelee niin tempoa, tauotusta kuin korkeuttakin. Hetken kuluttua Rebecca kuulee myös kaapin takaa surinaa, minne hän ei näe. Toinen olento on saapunut käytävälle. Ne surisevat hetken, kunnes lähtevät eri suuntiin. Hetken kuluttua on aivan hiljaista.

Vihdoin uskallan hengittää ja huokaista. Olen nyt yksin, enkä tiedä edes missä. Tulen varovasti kaapin sisältä ulos ja katson joka suuntaan. En tiedä mihin suuntaan minun kannattaisi lähteä, mutta usko Markin hengissäolosta ei enää ole niin vahva. Entä jos hän tekikin kuten se olento takanani pyysi, antoi periksi? Mitä ikinä se tarkoittaakaan. Alan kulkea tätä käytävää pitkin eteenpäin ripein askelin, kuitenkin mahdollisimman äänettömästi.

Hetken kuljettuaan Rebecca pääsee jo kiinni sijainnistaan. Hän ei ole ihan varma, missä on kartalla, mutta tietää miten päästä takaisin lähtöpisteeseensä. Välillä hän kuulee etäistä surinaa, mutta t-risteykselle palattuaan hän ei ole kohdannut enää olentoja.

Kylmissäni ja pelosta vieläkin vapisten kuljen nyt risteyksestä suuntaan jonne Rita juoksi, etsien nyt katseellani sitä sinistä ovea josta hän puhui.

Rebecca kuulee ammuskelun kaikumista käytävän seiniä pitkin. Hän arvelee, että ammuskelu tulee suunnasta, josta he saapuivat t-risteykseen alunperin. Sininen ovi on puolessa välissä käytävää. Päädyssä on ovi ulkoilmaan.

Menen sinisen oven taakse ja kokeilen onko se auki.

Ovi on kiinni, mutta sen vieressä on avainkorttilukija. Kuten Rebecca sanoi, ovi tuntuu jykevältä. Käytävältä takaa t-risteyksen suunnalta Rebecca kuulee Johnin huudon:
"Rebecca, odota."

Olen jopa iloinen kuullessani Johnin äänen.
"John," Huudahdan.
"Olet elossa."

John nilkuttaa hitaasti. Hän roikottaa kättään jossa puristaa pistooliaan. Toisella kädellään hän painaa kädestään olkavarresta. Kättä pitkin hänen painaman kohdan alta valuu rankasti verta jättäen vanan maahan pudotessaan jatkuvina tippoina aseen piippua pitkin alas. Hän on kalpea.

Huomatessani hänen kuntonsa, menen auttamaan häntä ja tuon siniselle ovelle.
"Kortti, onko sinulla kortti tämän oven aukaisemiseen?"

John lysähtää istumaan oven viereen. Hän irrottaa otteensa kädestään ojentaakseen kaulassaan roikkuvan avainkortin Rebeccalle. Rebecca näkee, että haava on syvä. Se on paljastanut luut kädestä ja vuotaa kuin hanasta. John irrottaa kouristuksen omaisen puristuksen pistoolista toisella kädellä vääntäen sormensa irti sen kahvasta. Toinen käsi ei liiku. Hermot ja jänteet ovat vaurioituneet. John ojentaa verestä märkää pistoolia Rebeccalle.
"Tässä, ota se. Ne kuolevat. NE kuolevat kuten pitääkin! Varastossa on ammuksia." John alkaa täristä ja hänen silmänsä leviävät. Hän on vaipumassa shokkiin.

En osaa lääkitä tai auttaa haavoittunutta ihmistä, enkä tiedä mitä ensiapua antaa Johnille. Otan häneltä verisen aseen ja yritän nopeasti aukaista oven. Ehkä Rita osaa auttaa Johnia.

Ovi aukeaa ja paljastaa muutaman askelman portaat alas. Portaiden alapäässä on raskas panssariovi. Rita istuu portaiden juurella polttaen tupakkaa. Hän nauraa miltei mielipuolisesti.
"Xavier, se mulkku on jättänyt meidät ulkopuolelle!"

"Itsekkäät selviävät," sanon hiljaa Ritalle ja jatkan:
"Auta Johnia, hän ei voi hyvin."

Rita katsoo Rebeccaa.
"Mitä tarkoitat?" Hän tumppaa savukkeen ja nousee ylös.

Oven suussa seisten osoitan katseellani lattialla istuvaa tärissyttä Johnia.
"Hän on haavoittunut pahasti."

Rita kumartuu Johnin puoleen kokeillen hänen pulssiaan kaulasta. Hän pudistelee päätään.
"Kuollut. Verenhukkaan ja shokkiin."

Olen hetken hiljaa ja kysyn:
"Pitäiskö ruumis siirtää pois oven luota? Ja selitä tarkemmin mitä hetki sitten sanoit Xavierista?"

Rita katsoo ruumista.
"En tiedä onko sen siirtäminen tarpeellista. Ja Xavier. Hän on kellarissa. Lukittautuneena sisään. Eikä aukaise ovea." Hän nauraa ja hänen silmänsä pyörivät villisti.
"Me kaikki kuolemme tänä yönä, paitsi Xavier! Hän mätänee kellarissa yksin!"

Katson Ritaa ja minulle ei olisi niin väliksi vaikka hän kuolisikin tänä yönä.
"Miten pitkään tuo ovi pidättelee olentoja? Ja tämä on tietysti ainoa paikka jossa voisi tuntea olonsa turvalliseksi?"

"Minä en tiedä, miten kauan ovi niitä pidättelee. Voisimme olla tavallaan turvassa myös sinisen oven takana portaikossa, mutta jos ovi ei kestä, olemme nalkissa emmekä pääse pakenemaan. En tiedä," Rita pudistelee päätään.
"Meidän pitäisi pystyä odottamaan aamuun asti, sitten olisimme turvassa. Mutta meidän pitäisi päästä helikopterilla pois ja se tulee takaisin vasta kolmen päivän kuluttua. Luulen, että se esine vetää niitä puoleensa tänne, sillä ennen ei ole näkynyt edes valoilmiöitä muualla kuin sen luolan lähettyvillä. Ja nyt täällä on sotatila!"

"Missä se esine on?"

Rita naurahtaa.
"Arvaa. Hyvässä tallessa." Hän nyökkää kellaria kohti.

"Tuolla? Ja sinä haluat lukkiutua sen kanssa samaan huoneeseen? Tiedätkö Rita, tämä ahneutenne on maksanut monen viattoman ihmisen hengen, mukaanlukien mitä luultavimmin myös työparini ja te ette vieläkään halua luovuttaa. Te olette hulluja!" Sanon vihaisena.
"Minä en aio jäädä tänne. En suostu. Minä en halunnut hakea sitä kiveä, en halunnut viedä sitä niiltä ja minä en todellakaan halua olla sen lähellä kun ne tulevat hakemaan sitä."

Rita kohauttaa olkapäitään.
"Xavier on lukkiutunut kellariin, joten eihän sinne edes pääse, vai pääseekö?" Käytävältä alkaa kuulua surinaa. Rita pudistelee päätään:
"En jaksa enää kauaa." Hän katsoo ulko-ovea kohti.
"Ainoa reitti näköjään tällä hetkellä..."

"Ulos ilman varusteita? No, parempi sekin kuin lukkiutua tänne mistä ei ole mitään pääsyä mihinkään," sanon ja kiirehdin ulko-ovelle, vilkaisten nopeasti siitä näkyykö tai kuuluuko aivan sen lähettyvillä olentoja. En sentään halua juosta suoraan sellaisen käsiin.
"Parempi sekin kuin lukkiutua tänne mistä ei ole pääsyä mihinkään," sanon Ritalle ja kiirehdin eteiseen pukemaan lämäpimät varusteet ylleni. Raotan ulko-ovea vilkaisten nopeasti siitä, näkyykö tai kuuluuko aivan sen lähettyvillä olentoja. En sentään halua juosta suoraan sellaisen käsiin.

Ei kommentteja: