Rebecca herää keskellä yötä outoon tunteeseen. Tunne on hänen sisällään, mutta tuntuu kuin tulisi silti jostain ulkoisesta tekijästä. Hän on hikoillut hieman. Ei liian lämpimästä, vaan unissaan levottomuudesta.
Avaan silmäni ja makaan aloillani, tunnustellen oloani. Ehkä se johtuu alitajuisesta jännityksestä, ajattelen. Raotan hieman makuupussin suuta viilentääkseni oloani ja yritän jatkaa unia.
Ollessaan hereillä, Rebecca kuulee muiden nukkumisen äänten yli outoa tasaista ääntä. Kuin teltan kulma, joka lepattaisi, mutta enemmän sirittävä, kuin yön kaskaat.
En ole ehtinyt perehtymään jäätikön eläinkantaan, enkä osaa sanoa mikä äänen aiheuttaa. Nyt kun kuitenkin olen hereillä, mieleni tekisi kurkistaa teltan suulta ulos vaikka tiedän etten pimeässä näkisi mitään. Enkä tahdo herättää muita, joten maatessani aloillani kuuntelen ääntä.
Rebeccan keskittyessä ääneen, se ei pysy paikoillaan, vaan kiertää telttaa välillä loitoten, välillä läheten. Kuin jokin lentelisi teltan ympärillä ja yllä. Rebecca muistaa, miten päiväkirjassa oli kirjoitettu oudosta hyönteisestä.
Mielenkiintoni kyllä herää sen verran, että tahdon ainakin kurkistaa teltan suulta ulos joten teen sen varovasti ja mahdollisimman hiljaa.
Rebeccan siirtyessä teltan ovelle, samassa teltassa Markin lisäksi nukkuva Vladimir herää ja katsoo Rebeccaa maaten aloillaan.
Nostan ensin etusormen huulilleni ja sitten korvalleni, pyytäen näin Vladimiria olemaan hiljaa sekä kuuntelemaan. Kurkistan ulos.
Vladimir alkaa myös kuunnella. Ulkona on pimeää. Vain toisen teltan himmeä yövalo näkyy vieressä.
Kurotan päätäni enemmän ulos teltan ovelta ja keskityn kuuntelemaan, kuulenko vielä ääntä missään.
Ääni kuuluu enemmän ilmasta, kuin maalta. Se kiertää hitaasti heidän leiriään. Ääni ei ole tasainen ja säännöllinen kuin moottorin, mutta jatkuva.
Nostan katseeni ylos, tähyillen ääntä kohti.
Korkealla Rebecca on välillä näkevänsä oranssin sykkivän objektin. Se ei lennä yksin, vaan on osa jotakin. Siitä on kuitenkin vaikea saada hahmotettua muotoja. Selvää kuitenkin on, että ääni lähtee tuosta sykkivästä objektista, tai sen takaa. Se ei näytä myöskään miltään koneelta, vaan epäsäännöllisen kuviota noudattamattoman sykkeensä takia ennemminkin elävältä.
Katselen sitä hetken tietämättä mikä se voisi olla, mutta se näyttää melkein upealta pimeässä yössä. Vedän pääni takaisin teltan sisään ja kuiskaan hiljaa, jopa hieman hymyillen:
"En tiennyt että täällä on lentäviä itikoita."
"Lentäviä itikoita?" Kysyy Vladimir.
"Ei täällä mitään yöaikaan liiku, ei mitään."
"No tule itse katsomaan," sanon ja kurkistan ulos itsekin uudestaan, luoden katseeni tällä kertaa suoraan ylös, etsien sitä oranssina sykkivää objektia.
Vladimir hiipii myös teltan suuaukolle ja kurkistaa ulos. Teltta alkaa jo viilentyä epämukavasti, vaikkei sen suuaukon ulkopuolella oleva mittari näytä kuin -32 astetta. Vladimir yrittää katseellaan etsiä objektia.
"Äänen kuulen, se ei ole tuuli. Ehkä näit juuri UFO:n."
"Höh, en usko sellaisiin. Se oli jokin lentävä ja sykki oranssin värisenä. Ei näyttänyt koneelta, vaan elävältä, joten oletin luonnollisesti että se on jokin itikka," sanon yhä etsien sitä katseellani nopeasti, ennenkuin muut heräävät viileän tunteeseen.
"Täällä ei ole mitään elävää, Rebecca. Ei mitään tähän aikaan yöstä. Olemme sitäpaitsi niin sisämaassa, ettei täällä juurikaan ole mitään ruuan puutteen takia. Mursut, jääkarhut, pingviinit, kaikki veden lähellä." Rebecca kuulee Markin unisen äänen.
"Voitte toki keskustella, mutta tehkää se teltan ovi kiinni."
Suljen teltan oviaukon ja kuiskaan Vladimirille:
"Mikä se sitten oli, ellei eläin? Äläkä sano UFO."
"UFO-tutkija mukana," mutisee Mark ja painaa päänsä tyynyyn.
"Rebecca-neiti, UFO tarkoittaa tunnistamatonta lentävää objektia. Tunnistitko sinä mikä se on?" Kysyy Vladimir.
Olen hetken hiljaa ja joudun vastaamaan myöntävästi.
"Ei, en tunnistanut. Se oli siis UFO. Hienoa."
Vladimir nyökkää.
"Jos se häiritsee sinua, voin mennä ulos katsomaan, mikä se on?"
"Ei se niinkään häiritse, olen vaan utelias. Varsinkin nyt kun sanoit ettei se voi olla eläin. Jos siitä ei ole sinulle mitään vaivaa, mene toki. Ja jos viitsit," sanon kaivaessani esiin videokameran.
"Ota tämä." Ojennan sen Valdimirille.
Vladimir ottaa videokameran ja lähtee ulos.
"Laita vain teltan ovi kiinni, ettei tule kylmää sisään. Muuten saamme nukkua vilpoisessa loppuyön."
Suljen teltan oven hänen perässään ja asetun makuulle Markin viereen, sulkematta silmiäni. Kuuntelen hiljaa ääniä, toivoen että Vladimir saa tallennettua edes jotain kameralle. Tohtori Smith ei varmasti odota näkevänsä UFOa matkamuistoissaan. Vilkaisen Markia, onko hän jo nukahtanut uudestaan.
Välillä Rebecca näkee taskulampun valon ulkona, kunnes Vladimir alkaa karjua. Mark ei nuku enää.
Nousen äkisti istumaan ja aivan pienen hetken jopa epäröin mennä ulos katsomaan mitä tapahtuu, mutta käsitän että se on pakko. Kiireesti avaan teltan oven ja astun ulos:
"Vladimir, mikä hätänä?" Huudan ja etsin katseellani häntä.
Rebecca näkee taskulampun lumessa pystyssä, ja sen vieressä kameran käynnissä. Vladimirin jalanjäljet kulkevat selvästi siinä, kunnes ne leviävät ympäriinsä suurelle alalle. Rebecca on nähnyt vastaavaa. Kun haukka käy lumessa jäniksen kimppuun. Toisen teltan ovi aukeaa ja John syöskyy ulos pistooli kädessään.
"Mitä täällä tapahtuu!"
Noukin maasta taskulampun ja kameran, näyttäen valoa Vladimirin jalanjälkiin sanoen:
"Vladimir, hän tuli ulos katsomaan mikä taivaalla lentää ja jotain tapahtui." Osoitan valolla jälkiä, yrittäen katsoa mihin suuntaan ne jatkuvat.
Günther tulee myös ulos. John koittaa katsoa ympärilleen.
"Ei auta kuin odottaa aamuun, nyt on liian pimeää, ja jäljet loppuvat tähän." Ääni ja valoilmiö ovat poissa.
"Odottaa aamuun? Siihen mennessä on voinut tapahtua jo mitä tahansa," sanon ällistyneenä.
John nyökkää.
"Niin on nytkin voinut tapahtua." Günther sanoo:
"Mutta emmekö etsi häntä?" John kääntyy Güntherin puoleen ja miltei karjaisee:
"Näetkö häntä, näetkö viittä metriä pidempään? Kuuletko häntä?" John menee takaisin telttaan, mutta Günther jää ulkopuolelle.
Yritän vielä katsoa taskulampulla jälkiä. En haluaisi jättää Vladimiria yksin, tai minkä lie pedon kanssa aamuun asti.
"Voiko se olla jääkarhu?" Kysyn Güntherilta.
Günther kohauttaa olkapäitään.
"En tiedä." Hän kävelee kohtaan, mihin jäljet loppuvat.
"Tämä näyttää siltä, että hän on kävellyt tähän ja joku on tullut ilmasta ja napannut hänet. Ellei hän ole palannut takaperin kulkien takaisin omia jälkiään pitkin teidän teltalle." Günther näyttää kameraa, missä vilkkuu punainen nauhoituksen valo.
Keskeytän nauhoituksen ja laitan toiston pyörimään, näyttäen sitä myös Güntherille.
Kuvaruudussa näkyy, suuntaa eteenpäin, kun Vladimir kävelee. Kuvassa on hyvin paljon häiriötä ja rätinää äänessä. Hän kävelee ja suuntaa kameran ylöspäin. Kuvassa näkyy oranssi valonlähde kun kamera putoaa lumihankeen. Se kuvaa suuren tumman hahmon nopeasti, ennen kuin siirtyy kuvaamaan Vladimirin oikeaa jalkaa. Vladimirin karjaisu kuuluu särinänä ja jalka häviää. Rebecca näkee jonkin peittävän hetkeksi kuvaruudun.
"Mikä ihme tuo voi olla? Mikään lintu ei voi olla niin iso että jaksaa nostaa ison raavaan miehen, eihän?"
"Kelaa taaksepäin, ja pysäytä kuvaruutu," pyytää Günther. Kumpikin alkaa jo väristä kylmästä.
"Voinko tulla teidän telttaanne?"
"Tietysti," sanon ja päästyämme sisään telttaan, kelaan hieman taaksepäin kuvaa ja pysäytän sen kun ruudussa näkyy suuri tumma hahmo, tutkaillen sitä Güntherin kanssa.
Mark tulee myös katsomaan kuvaa.
"Mitä hittoa täällä taas tapahtuu?" Hän kysyy ja katsoo myös kuvaa. Kuva on epäselvä ja taustakohinan takia on vaikea hahmottaa mikä se on, mutta se näyttää siiveltä.
"Siipi... onko tuo siipi? Mutta voiko noin isoa lintua olla olemassa?" Kysyn kummissani ja selostan nopeasti Markille mitä on tapahtunut.
"Se näyttää siiveltä," sanoo Günther. Mark pudistelee päätään.
"Näyttää, mutta kuva on huono. Se voisi olla vaikka teltan kulma tai takin liepeestä."
"Mutta kuva on otettu enemmänkin alhaalta ylöspäin ja teltat eivät olleet ihan niin lähellä Vladimirin jälkiä. Takin liepe ehkä, mutten pidä sitäkään todennäköisenä. Mikä ikinä se onkaan, Vladimirin jäljet katoavat siihen yhteen kohtaan. Jokin on vienyt hänet, eikö?"
Günther nyökkää.
"Ehdottomasti jokin on vienyt hänet. Ilmaan." Mark pudistelee päätään.
"Tuo ei ole loogista. Eikä tiedettä. Minä en ainakaan tiedä mitään lentävää eläintä mikä olisi tarpeeksi voimakas nostamaan ihmisen ilmaan. Ei, ellei dinosauruksia lasketa mukaan."
"Olen samaa mieltä kanssasi Günther. Vladimir ei leikkisi tällaisella asialla keskellä yötä kovassa pakkasessa ja mitään merkkiä liukastumisesta ja vierimisestä pois näköpiiristä ei ole, joten jokin on käynyt hänen kimppuunsa." Pudistelen päätäni turhautuneena.
"John sanoi että on parasta odottaa aamuun. Hän on oikeassa, mutta tuntuu hyvin epäreilulta ja kurjalta jättää etsinnät aamuun."
Mark nyökkää.
"Yksi häviää, ja mitään ei tehdä. John tosiaan on oikeassa. Jäljet loppuvat, mitään ei näy eikä kuulu." Günther vaikuttaa olevan olosuhteeseen nähden innoissaan.
"Harvemmin harmaat pitävät ihmistä vankinaan kuolemaan asti, vaan hyvinkin pian hänet palauttavat kun saavat testinsä tehtyä."
"Mitkä harmaat?"
"Harmaat. Etkö tiedä?" Kysyy Günther. Mark tuhahtaa:
"Iso pää, isot silmät, laiha vartalo ja pitkät hoikat raajat. Alastomia UFOja." Günther korjaa käsitteen UFO:sta.
"Oletteko te sitä mieltä että se oli UFO joka Vladimirin kaappasi, eikä jokin jättiläismäinen eläin? Äh, kyllähän minunkin järki sanoo ettei sellaista lentävää eläintä ole mikä jaksaisi kantaa ihmisen, mutta silti sana UFO kuulostaa niin hurjalta."
Mark pudistelee päätään.
"Minä vain selvitin mikä harmaa on." Günther sanoo:
"Mieti. Valoilmiö yöllä, ilmaan hävinnyt raavas mies. Sitäpaitsi, ette tiedä miksi minut on tänne otettu mukaan. Yöllisten valoilmiöiden takia."
"Niitä on siis ollut ennenkin?"
"Kyllä. Ilmeisesti jo ennen asema X-123:n pystyttämistä."
"Eikä niistä ole mitään tietoa? Onko valoilmiöllä ja tällä kaappauksella mitään tekemistä toisiensa kanssa ja onko tällaisia kaappauksia ollut ennenkin?"
"Minun tietääkseni ei ole ollut muita kaappauksia. Tai sitten niistä ei ole raportoitu. Koko asema X-123:n toiminta on hyvin salamyhkäistä." Mark nyökkää. Hän sanoo Güntherille:
"Voinko olla epäkohtelias ja kuiskia kollegani kanssa?" Günther nyökkää:
"Voin katsoa videota sen aikaa." Mark vetää Rebeccan sivuun ja kuiskaa hänelle:
"Sammal. Sehän ei ole... tältä planeetalta, noin kärjistettynä. Ei mitään mitä ennen olisimme nähneet."
"Kyllä, on siis jo itseasiassa selvää että olemme olleet tekemisissä ulkopuolelta tulleen elin kanssa. Ja nyt tämä, käy järkeen näiden UFO-pohdintojen kanssa kyllä, mutta..." En osaa jatkaa lausettani. Vieraat eliöt kasvin muodossa tai laboratoriossa tuntuvat niin paljon turvallisemmilta kuin täällä jäätiköllä, keskellä yötä ilman kunnon todisteita.
"En pidä tästä enää."
Mark pudistelee päätään.
"Minä en ole pitkään aikaan pitänyt tästä." Günther katsoo heitä kummissaan.
"Tämähän on kiehtovaa!"
"Kiehtovaa? Hyvä että joku näkee asian noin," sanon Güntherille ja käännän katseeni takaisin Markiin.
"Koko touhu on ollut alusta asti salamyhkäistä ja se kivitaulu jota olemme menossa etsimään, se tietenkin kuuluu vieraille eliöille. Entä jos eliöt tai olennot ovatkin vihamielisiä koska me ja edeltäjämme olemme menossa haalimaan jotain mikä on heidän omaansa?"
Mark kohottaa kätensä.
"Hetkinen, hetkinen. Sanotko, että se kivitaulu on avaruusolentojen?"
"Sanon. Siinä on outoja riimuja, ei mitään muinaista kreikkaa vaan sellaista mitä me emme ymmärrä. Tai en voi olla varma, mutta minä en ainakaan ole yhdelläkään kurssilla tai luennolla törmännyt sellaisiin. Eikö teoriani muka ole millään muotoa järkeenkäyvä?"
Mark kohauttaa olkapäitään. Günther huudahtaa miltei innoissaan:
"Kyllä siinä on järkeä! Mi-go, alien-rotu!"
"Saitko mitään selville siitä Plutosta? Voisiko se liittyä tähän mitenkään?" Kysyn Güntherilta.
Günther pudistelee päätään.
"En oikeastaan. Siinä on sitä vierasta kieltä. Osaisikohan antropologi sanoa, mistä on kyse. He tutkivat kulttuureja."
"Lisa? En tiedä suostuuko hän ottamaan minkäänlaista kantaa enää tähän, mutta kai hänen kanssaan olisi hyvä puhua kuitenkin."
"Niin, järkyttiköhän se hänet, mitä hän luki? Koska meihin muihin lukijoihin se ei vaikuttanut. Ehkä hän ymmärsi enemmän?"
"En tiedä. En ole puhunut hänen kanssaan sen jälkeen. Pitäisikö hänet herättää nyt vai odottaa aamuun?"
"Ehkä kannattaa odottaa aamuun. Huomenna kuitenkin pitää jatkaa matkaa suuntaan tai toiseen."
Nyökkään.
"Ei kai sitten auta muu kuin odottaa aamuun. Tämä spekulointi ei johda mihinkään," sanon ja laskeudun makuulle, vetäytyen makuupussin uumeniin huokaisten.
Jokainen yrittää nukkua, vaikka se vaikeaa onkin. Aamun herätys ei ole kovinkaan ystävällinen. John miltei repii heidät ylös merijalkaväkimäiseen tyyliin.
"Aamiainen viiden minuutin kuluttua. Samalla välttämätön palaveri!"
Väsyneenä yöllisestä häiriöstä nousen ylös ja vilkaisen nopeasti jälkiä ulkona ennen aamiaista ja palaveria.
Jäljet ovat selkeämmät kuin yöllä, mutta eivät sen lohdullisemmat. Kirkkaassa aamuauringon valossa näkyy vielä yötä selkeämmin, miten jäljet loppuvat tyhjään ja kamppailun merkkejä on havaittavissa. John komentaa kaikki rinkiin, kun he syövät puuroa ja teetä.
Teen kuten hän pyytää ja odotan mitä hänellä on sanottavana.
"Kuten kaikki jo tiedämme, Vladimir on hävinnyt. Kuten kaikkien järki varmasti sanoo, häntä on turha etsiä. Hän on hävinnyt. Tunteet pitää jättää sivuun. Meillä on tehtävä. Nyt on tärkeää, ettei kukaan liiku yksin, eikä mene ulos yöllä." John siirtää palavan katseensa Rebeccaan:
"Mitä hän muuten teki ulkona ylipäätään?"
Närkästyn hänen katseestaan.
"Hän meni tutkimaan valoilmiötä jonka näin ja kuulin."
"Valoilmiö..." John sanoo.
"Minäkin kuulin jotain, mutta ajatelkaa. Pimeässä keskellä ei mitään. Sitä kutsutaan mielikuvitukseksi. Tilanne on valitettava, mutta meidän pitää jatkaa tehtävää."
"Mielikuvitusta? Väitätkö että minä kuvittelin sen ilmiön?" Kysyn yhä enemmän närkästyneenä.
John ei vastaa, mutta hänen ilmeensä kertoo paljon.
"Purkakaa leiri, lähtö mitä pikimmin."
Päätäni pudistellen alan auttaa leirin purkamisessa, melkein jopa paiskoen tavaroita.
"Vai mielikuvitusta. Niin, taidamme kaikki vain kuvitella että Vladimir on kadonnut jäljettömiin, kuten minä kuvittelin sen valoilmiön," puhelen itsekseni.
Mark sanoo:
"Toisaalta, mitä voisimme tehdä?"
"En väitäkkään että pitäisi kutsua helikopteri paikalle ja tutkia paikkaa ylhäältä, mutta minä tiedän mitä minä näin ja niitä on nähty ennenkin!" Tiuskaisen Markille ja kun kaikki on pakattu, istuudun kelkan takaosalle odottamaan lähtöä.
Mark sanoo Rebeccalle:
"Älä ole minulla tästä vihainen, En voi asialle mitään." Matka jatkuu ja kymmeneltä on melko sakea lumipyry. Mark sanoo Rebeccalle kypärän radion välityksellä, ettei kovinkaan luota Johnin suunnistustaitoon.
Olen samaa mieltä kuin Mark, mutta tällä hetkellä hän on ainoa johon on pakko luottaa, ennenkuin joku muu tarjoutuu ottamaan kartturin paikan.
Iltapäivällä he pitävät nopean evästauon, kunnes jatkavat matkaa. Illalla kuuden aikoihin heidän edessään on jäävuori, jonka juuressa on luola. John pysähtyy sopivan matkan päähän siitä.
"Olemme perillä. Meidän kannattaa leiriytyä, ja huomenna vasta tutkia tuo. Siellä on se, mitä haemme."
"En tiedä leiriytyisinkö mielummin tuonne sisälle vai jäädä tänne ulos," sanon hiljaa ja alan taas auttaa leirin pystyttämistä.
"Minulla on sellainen ikävä tunne että meitä pidetään silmällä."
Mark nyökkää samalla kun he kaivavat monttua jälleen teltoille.
"Jos tuolla on se kivitaulu, niin mieluummin leiriydyn ulos. Mutta toisaalta avoimen taivaan alla ei sekään ole kovinkaan houkutteleva vaihtoehto."
"Nyt tiedän ainakin pysyväni visusti teltan ja makuupussin sisällä siihen asti kunnes tulee jälleen valoisaa."
Mark nyökkää. Kun teltat on pystytetty, on iltapalan vuoro. Kaikki ovat hiljaisia. Vladimirista ei ole kuulunut mitään. John antaa vahtivuorot kaikille erikseen kumpaankin telttaan. Hän ehdottomasti kieltää menemästä ulos.
Kerrankin olen samaa mieltä Johnin kanssa. Syön nopeasti iltapalan ja autan välineiden korjaamisessa pois, asettuen sitten telttaan makuupussin sisään. Tiedossa on pitkä uneton yö, sillä tuskin tulen saamaan unta kovinkaan helposti tai ainakaan se ei ole levollista unta.
Mark ei myöskään ole kovinkaan levollinen, eikä heidän uusi telttatoveri Günther. Hän on eri syystä tosin uneton kuin Mark ja Rebecca.
Toivon ettei hän saa missään vaiheessa päähänsä astua ulos teltasta, vaikka mikä mielenkiintoinen valoilmiö olisi. Jossain vaiheessa tunnen tietysti oloni väsyneeksi ja uskaltaudun sulkemaan silmäni, mutta levollista unta se ei todellakaan ole. Odotan vain aamua ja sitä että matka jatkuu, ehkä luolan sisällä on turvallisempaa.
Güntherilla on ensimmäinen 2,5 tunnin vahtivuoro. Hän herättää Rebeccan ja Markin yöllä.
"Herätkää, herätkää." Teltan ulkopuolella näkyy välillä valoja, ja surina on kovempi kuin aikaisemmin.
"Mark, näetkö ja kuuletko tuon?" Kysyn hiljaa ja tarkkailen valoja sen mitä teltan sisältä pystyn.
"En pidä tästä, se vahtii meitä selvästi," sanon ja huomaan ääneni värähtävän hieman. Makuupussi tuo jotain olematonta turvaa, kuten peitto lapselle ja vältän tulemasta sen sisältä ulos.
"Ne," korjaa Günther.
"Ehkä kolme."
Pudistelen päätäni ja puristan silmäni kiinni hetkeksi, yrittäen sitten taas kuunnella ääniä. Vaikka olenkin peloissani, minussa asuu tutkijan luonne ja sanon:
"Jos kamerassa ei vilkkuisi valoa kun se nauhoittaa, voisin sujauttaa sen ulos kuvaamaan. Mutta en halua ottaa riskiä jos se tai ne pillastuvatkin vilkkuvasta valosta ja... no, mitä vain voi tapahtua."
"Mitä voi tapahtua," Mark miltei huudahtaa mutta pitää äänensä kuiskauksena.
"Ne voivat kaapata meidät!"
"Aivan, siksi en halua ottaa riskiä vaikka haluaisin nähdä ne paremmin."
Günther katsoo heitä:
"Voisinko minä?"
"Voisitko sinä mitä? Mennä ulos?" Kysyn ällistyneenä.
Günther nyökkää.
"Kaksikymmentä vuotta olen tutkinut UFO:ja, enkä koskaan niitä nähnyt. Tämä on ainutlaatuinen hetki. Ehkä urallani ei enää toista tule."
"Aivan niin, ei ehkä tule toista. John nimenomaa kielsi menemästä ulos ja sinä tiedät syyn siihen. En haluaisi estää sinua, mutta en halua että sinulle käy kuten Vladimirille."
"Ehkä voisin tehdä kontaktin niihin?" Ehdottaa Günther Mark katsoo Güntheria:
"Jos menet lähellekään teltan ovea, minä lyön sinua."
"Kuulit mitä Mark sanoi. Älä yritä lähteä."
Günther vaikuttaa hyvin pettyneeltä, muttei tee aloitettakaan liikkuakseen. Valot kiertävät telttoja aikansa, kunnes ne lähtevät pois ja hiljaisuus laskeutuu heidän ylle.
Uskallan huokaista helpotuksesta ja suljen silmäni, vetäytyen taas makuupussin uumeniin. Ehkä nyt saa nukuttua edes hetken kunnolla, ennenkuin John tulee repimään meidät ylös.
Väsynyt Rebecca saa kuin saakin nukuttua aamuun asti. He ovat luopuneet vahtivuoroista, ja kaikki ovat saaneet edes hieman levättyä. Aamulla rutiini toistuu, paitsi nyt leiriä ei pureta.
"Emmekö aiokkaan yöpyä tuolla luolan sisällä?" Kysyn Johnilta.
John pudistelee päätään.
"Haemme, mitä olemme hakemassa ja lähdemme takaisin. Emme pura leiriä, sillä ei ole varmaa miten kauan kestää hoitaa tehtävä."
Nyökkään ja alan valmistautua lähtöön.
"Toivottavasti se on kätevästi jossain suuaukon lähellä," sanon itsekseni.
John katsoo luolaa. Hän osoittaa sitä sormellaan ja sanoo:
"Yksi luola ja yölliset valot eivät tee mitään."
Hämmästelen Johnin asennetta, mutta ehkä tämä kaikki on jotain sellaista mitä merijalkaväessä ei opetettu.
"Ei niin. Eikä edes se kun yksi tutkija häviää."
John kääntyy Rebeccaa kohti ja sanoo:
"Yksikin sana ryssästä, niin..." Mark astuu puolustamaan Rebeccaa:
"Niin mitä, kovis? Sinä et puhu minun työparilleni noin!"
Olen tietysti mielissäni siitä että Mark puolustaa minua, enkä todellakaan pidä siitä miten John minulle puhuu, mutta yritän rauhoittaa tilannetta.
"No niin, tämä tilanne on varmasti kaikille hieman rasittava joten uhkailut ja uhoilut sikseen herrat. Tehdään se mitä varten olemme täällä ja lähdetään pois täältä. Eikö?"
John nyökkää.
"Ja mahdollisimman nopeasti." Hän hyppää moottorikelkkansa kyytiin ja lähtee ajamaan kohti luolaa. "Mulkku," Mark mutisee.
Katson Markia ja hymyilen hieman. Nyökkään sitten moottorikelkkaa kohti ja sanon:
"Hyppää kyytiin." Kun kaikki ovat valmiina, lähdemme seuraamaan Johnin jälkiä kohti luolaa.
Matka ei kestä kuin alle tunnin. Luola näyttää pimeältä, muttei sen uhkaavammalta kuin muut. Lisa alkaa vaikuttaa jälleen hieman hysteeriseltä.
"Mitä jos Ne olennot nukkuvat tuolla?"
Katson Lisaa, enkä osaa oikein lohduttaa tai kannustaa häntä.
"Älähän nyt, haetaan vain nopeasti se taulu ja lähdetään," sanon hänelle ja otan valmiiksi kameran esille. Tunnen oman oloni huomattavasti turvallisemmaksi luolan sisällä kuin sen ulkopuolella, vaikka juurikin luolan sisällä saattaa lymytä ihan tavallisiakin petoja kuten jääkarhuja.
"Ei mitään tietoa siis tämän luolan käytävistä ja sen kivitaulun sijainnista?" Kysyn katsoen oikeastaan kaikkia.
Kukaan ei osaa sanoa.
"Päiväkirja ei kerro sen enempää, joku sanoo mutta Rebecca ei ole varma kuka. John katsoo muita:
"Kuinka suuri tuollainen luola voi olla?" Hiljaisin jäsen, geologi Ulle Söderström vastaa:
"En usko, että kovinkaan syvä, mutta näissä olosuhteissa..." John astuu hänen eteensä:
"Missä olosuhteissa?" Ulle hiljenee. Mark sanoo Johnille:
"Oikeasti, pitääkö sinun terrorisoida meitä? Tämä ei ole armeija." John kääntyy katsomaan myös häntä.
"Sinä, pikkumies olet ensimmäinen joka menee sisään."
"Ehei, tämä ei todellakaan mene näin," sanon väliin.
"Sinä olet se merijalkaväen sotilas, tai siis entinen sellainen ja käsittääkseni Xavier kertoi sinun olevan erittäin pätevä. Eikö sinun pitäisi mennä edeltä ja hoidella meille tie selväksi? Me olemme hyvänen aika sentään vain tutkijoita, emme sotilaita."
John nyökkää.
"Sitten kaikki pitävät turpansa kiinni."
"Ensin Ulle kertoo näistä olosuhteista," sanon ja nyökkään Ullea kohti.
"Mitä olit sanomassa näistä olosuhteista?"
"Tuota, että normaalisti tällaisissa olosuhteissa luolat eivät ole kovin syviä. Ne ovat jäätä, jäästä ja jäässä. Mutta, koska olosuhteet ovat poikkeavat, en osaa sanoa mitään." John katsoo Rebeccaa:
"Tyytyväinen? Emme siis tiedä, minkälainen luola on." Hän ottaa repustaan pistoolin ja lähtee kävelemään sitä kohti.
Tuhahdan Johnin perään ja lähden seuraamaan häntä, pitäen turvallista välimatkaa mutta kuitenkin aivan hänen kannoillaan.
Luola kääntyy melko nopeasti jyrkästi alaspäin ja vasemmalle. Heidän pitää sytyttää otsalamput nähdäkseen paremmin. Ulle kuiskaa:
"Ei luonnon muovaama."
Toistan hänen sanansa hieman kovemmin, jotta Johnkin kuulee:
"Kuulitko sotilas, ei luonnon muovaama." Käännän katseeni Ulleen ja kysyn hiljaa:
"Ihmisen vai kenties eläimen?"
Ulle miettii.
"Sano sinä, biologina. Uskon kuitenkin, ettei kummankaan. Tai, ihminen pystyisi koneilla tällaiseen, mutta miksi?"
"Niin," tokaisen ja tutkin itsekin katseellani paremmin jälkeä. Taas tunne "en pidä tästä" tulee pinnalle, mutta en ala spekuloimaan täällä nyt sitä, kuka tai mikä on luolan muokannut. Kukaan ei siihen osaa vastata vielä joten tyydyn seuraamaan Johnia ja tarkkailen ympäristöä.
Heidän kulkiessa hitaasti ja varuillaan, jopa John, syvemmälle luolaan, maskienkin läpi tuntuu pistävä hapan makea haju.
"Mikä tämä haju oikein on?" Kysyn, yrittäen kuitenkin mielessäni pohtia onko se jokin sammalkasvi, hometta tai jotain muuta minkä voisin tunnistaa.
Rebecca ei tunne hajussa mukana kosteutta, eli se ei ole sammalta tai hometta. Yleensä sellainen ei edes selviäisi tällaisissa olosuhteissa, mutta sammalsieni minkä he ovat kohdanneet onkin tottunut kylmiin olosuhteisiin. Kaikki ovat hajusta ymmällään. Luola päättyy kolmen haaran risteykseen. Yksi risteys haisee voimakkaimmin pistävälle. Kaksi muuta eivät. John katsoo niitä miettien.
"Tuon tunnelin päästä löytää takuulla jotain. Taulu kenties ja jotain muutakin?" Sanon osoittaen pistävimmän hajuista haaraa.
"Tehokasta olisi varmasti hajaantua ryhmiin ja tutkia kaikki kolme haaraa, mutta se ei taida tulla kyseeseen?"
John katsoo Rebeccaa.
"Kyllä, hajaannumme. Valitkaa käytävänne, minä otan uhkaavimman noista."
Käännän kysyvän katseeni Markiin.
"Miten jakaannumme ja kuka menee minnekin? Ketään ei kuitenkaan kannata päästää yksin."
Mark sanoo:
"Minä menen sinne, minne Rebeccakin." John pudistelee päätään:
"Ei, biologit jakautuvat. Kuten solut."
"Ei onnistu," sanon päättäväisesti.
"Tämä solukko pysyy kasassa."
John heristää asettaan.
"Minulla on kokemusta taktiikasta, ja te jakaannutte nyt."
Johnia itseään en niinkään pelkää, mutta ase hänen kädessään on uhkaava ja en tiedä miten pitkälle hän on valmis menemään sen käytön kanssa. En halua erota Markista, mutta aseen piippu kertoo muuta. Katson Markia kysyvästi.
"Menetkö sinä Güntherin kanssa? Minä voin... minä voin mennä Ullen kanssa ja Lisa sekä Kenta päättävät keiden mukaan haluavat."
John sanoo:
"Minä, neiti ja Ulle, pikkumies ja Günther. Lisa ja Kenta. Me otamme tuon pahanhajuisen käytävän, sillä meitä on kolme." Mark katsoo Rebeccaa ja antaa oman kasvosuojanaamionsa läpi Rebeccan kasvosuojanaamiolle nopean suudelman.
Katson hetken Markia ja nyökkään sitten, lähtien Johnin perään.
John etenee varovasti ja Rebecca huomaa hänen pelkästä kävelytyylistä, että mies on pätevä. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen ja Ullen kulku on jotenkin tönkköä häneen verrattuna. Mitä pidemmälle he käytävää etenevät, sitä voimakkaammalta haju tuntuu.
"Ei todellakaan luonnon, tai luonnollisesti muovattu," toteaa Ulle.
"Eikä haju ainakaan tule minulle tutuista kasveista, saati eläimistä," sanon ja otan pienen pätkän videokuvaa.
John sanoo:
"Ehkä siinä on perää, ettei tämä kaikki ole tältä planeetalta."
Vaikka John onkin pätevä omalla alallaan, hän saa minut helposti ärsyyntymään.
"Sitähän olemme yrittäneet sinulle sanoa koko ajan," sanon hampaitteni välistä.
John ei vastaa. Käytävä loppuu pian ja muuttuu luolaksi. Pimeydessä ainoa mikä näkyy on taskulampun valokeilaan osuva. Haju on miltei sietämätön.
"Huh, mitenköhän pitkälle tämä oikein vie? Ja tiedän jo ettei siihen ole vastausta, kunhan ihmettelin ääneen," sanon ja yritän tutkia luolaa mitä valokeila antaa siihen mahdollisuutta.
Rebeccan valokeila pyyhkäisee nopeasti kattoa, ja hän näkee siinä luolan jäisiin seinämiin nähden pehmeämpiä muodoltaan olevia möykkyjä.
Pysähdyn ja osoitan valokeilaa uudestaan kattoon, katsoen möykkyjä tarkemmin.
Möykyt ovat ihmisen kokoisia. Niiden siivet on taitettu selkään. Pää muistuttaa aivoja joissa on lyhyitä lonkeroita. Niiden aivomaiset päät ovat oranssit. Ne ilmeisesti nukkuvat. Päät eivät loista.
Rebecca tuntee olevansa sekava. Hän ei muista kuin hyönteisen kaltaiset olennot. Joilla on aivomainen pää, joka loistaa kun ne ovat hereillä. Siivet. Ihmisen kokoisia. Hän ei tiedä missä on, hämärässä, pienessä valossa. Teltassa.
Katson ympärilleni, ymmärtämättä miksi olen teltassa ja yhä miettien niitä olentoja.
Mark katsoo Rebeccaa.
"Oletko... kunnossa?"
"En tiedä," sanon ja tunnustelen oloani. Muuten vaikutan olevani kunnossa, mutta oloni on sekava.
"Olen kai. Mitä oikein tapahtui ja... olemmeko vielä luolassa?"
"Muistatko mitään?" Mark näyttää aidosti huolestuneelta.
"Muistan tietenkin. Ja kenenkään on turha tulla väittämään että ne olivat mielikuvitukseni tuotteita. Ne siellä katossa, ne olennot joiden aivomaiset päät olivat oranssit ja niillä oli siivet... minä näin ne ja tiedän että ne ovat todellisia!"
Mark pudistelee päätään.
"Rebecca, et tiedä miltä kuulostat. John käski kaikki ulos heti, mutta hän ei puhu, koska on mulkku."
"Kuulostanko hullulta? Missä kamera on?" Kysyn ja alan etsiä sitä katseellani.
"John oli kanssani sekä Ulle, en voi uskoa että olin ainoa joka näki ne!"
"Lepää nyt," sanoo Mark.
"Lepää nyt."
"Mark, minä en ole tullut hulluksi," sanon katsoen häntä silmiin, rauhoittuen sitten ja lasken pääni alas.
"En tiedä mitä tapahtui, mutta minä tiedän mitä näin," sanon vielä.
Mark nyökkää.
"Uskon sinua. Mutta sinun pitää levätä. Olit hysteerinen. Ja jos sikaniska John veti meidät ulos, niin..." Mark pudistelee päätään.
"Tämä kusee ja pahasti."
"Mm, todellakin. Siellä on jotain ja olen varma siitä että ne eivät pidä siitä kun herätämme ne ja viemme niiden kivitaulun," sanon huokaisten ja sulkien silmäni.
"Sääli että etsinnät keskeytettiin minun takiani ja nyt joudun eroon sinusta toistamiseen, jos John on siis edelleen sitä mieltä että jakautuminen on hyvä idea," sanon silmät suljettuina.
Teltan ovi aukeaa ja John tulee sisälle.
"Minä olen teidän kanssanne tämän yön." Hän katsoo Rebeccaa jopa inhimillisesti.
"Oletko kunnossa?"
Raotan silmiäni hetkeksi ja sanon:
"Olen. Olen niin kunnossa kuin vain voi olla nähtyään sen mitä näin."
Kaikki yrittävät levätä, mutta teltan ulkopuolelta kuuluva surina ja valot häiritsevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti