7. sessio - Jään kutsu

Mark ja Rebecca ovat illalla huoneessaan. Mark siemailee cola-juomaa ja syö hajamielisesti pizzan palaa. Hän vaikuttaa hieman poissaolevalta.

Oma oloni on parempaan päin annettuani sen päiväkirjan eteenpäin, mutta Markin poissaoleva olemus häiritsee.
"Asioilla on tapana järjestyä jotenkin, kuten täälläkin," yritän lohduttaa Markia.

"Kyllä. Huomenna vain on se päivä, kun lähdemme. Ja minua oikeasti huolettaa mitä tapahtuu, kun palaamme takaisin tänne. Ihan kuin pelkästään matkassa ei olisi tarpeeksi huolta."

Ymmärrän tietysti Markin huolen ja en pysty mitenkään vakuuttamaan häntä, koska en ole itsekään varma mistään. Haluan kuitenkin luottaa siihen että asiat järjestyvät jotenkin.
"Niin, olet oikeassa," sanon.


"Kait kaikki hyvin loppujen lopuksi kääntyy. Sitä ei koskaan ajattele, että jonain päivänä kuolee. Ne viisi tutkijaa, ensimmäinen ryhmä. Hekään tuskin olivat siihen etukäteen varautuneet."

"Ei se asioita kuitenkaan miksikään muuta vaikka ajattelisitkin täällä näinä tunteina ennen lähtöä omaa kuolemaasi. Meillä on niihin muihin tutkijoihin verrattuna hieman etuna se, että emme ole ensimmäisiä tutkijoita ja nyt tiedämme jo ainakin siitä sammaleesta ja siitä vähästä mitä päiväkirjasta sai irti. Siis pelkästään jo se, että nyt on paneuduttu varusteisiin paremmin kuin ennen, on suuri etu."

"Ainakaan se ei tartu ilman nielaisemista, mikä lohduttaa jo vähän."

"Kas noin, tuollaista positiivista asennetta vähän enemmän kehiin," sanon hymyillen, vaikka tiedän kyllä, että mikään ei saa mieltä positiiviseksi tätä koko matkaa ajatellen.

Mark nyökkää ja tarjoaa pizzastaan puolet Rebeccalle.

Syön hänen tarjoamaa pitsaa, jollain tavalla nauttien olostani. Suurin syy siihen taitaa olla sen päiväkirjan poistuminen tästä huoneesta. Hetken rauhaa ennenkuin huominen koittaa ja matka alkaa.

"Kiitos, sait minut hieman paremmalle tuulelle."

"Mukava kuulla. Ja tiedätkö, sama pätee sinuun. En edes pysty kuvittelemaan että olisin täällä ilman sinua. En kestäisi tätä."

"Etkö? Tuopa oli mukavasti sanottu." Mark virnistää hieman.

Hymyilen hänelle, tarkoittaen sitä mitä sanoin. En todellakaan jaksaisi tätä kaikkea ilman häntä.

Mark asettuu sängylle ja ottaa oman puhelimensa, iPhonen. Rebecca on nähnyt Markin usein räpläämässä sitä töissäkin.

Syötyäni oman pitsan palani, asetun itsekin omalle pedilleni ja katson Markia ja hänen iPhoneaan.
"Mitä sinä oikein teet sillä?" Kysyn pienen hiljaisuuden jälkeen uteliaana.

"Leikin," Mark naurahtaa.
"Tule tänne," sanoo Mark ja taputtaa paikkaa vierellään.
"Minulla on pari elokuvaa tässä."

Olen aina pitänyt noita vekottimia lasten ja nuorten hömpötyksinä ja siinä se taas todistettiin Markin sanoilla, ajattelen asettuessani hänen viereensä.
"Elokuvia?" Kysyn kummissani. Tiedänhän minä tekniikasta jotain mutta tuollaiset vehkeet eivät ole kiinnostaneet sen kummemmin.

"Kyllä, elokuvia. Tällä voi katsoa elokuvia. Jos niitä on muistissa. 32 gigaa muistia."

"Mitä muuta sillä voi tehdä?" Kysyn.

"Pelata pelejä, ottaa valokuvia, surffata netissä, vaikka seurata omaa World of Warcraft accountia, kirjanpitoa, kannettava laskutusjärjestelmä. Vaikka mitä PC:lläkin voi tehdä."

"Hmm." Hymähdän mietteliäänä.
"Kätevän kokoinen. No, leikitkö sinä sillä nyt vai katsommeko jonkun elokuvan?"

"Katsotaan elokuva. Joudut tosin tulla tähän kainaloon, että näet hyvin."

Vilkaisen Markia, mutta asetun hänen kainaloonsa mukavaan asentoon.
"Toivottavasti se ei ole sitten mikään kauhuelokuva syrjäisellä paikalla olevasta tutkimusasemasta, tai zombieista," sanon hiljaa.


"Hmm," sanoo Mark.
"En edes ajatellut tuota. Kas tästä, voit valita itse."

Selaan hänen elokuviaan ja valikoin jonkun. En minä niistä tiedä mitä ne ovat, mutta nimen perusteella päättelen onko niissä mainitsemiani asioita.

Mark nyökkää ja elokuva alkaa. Ruutu on hieman pieni, mutta kuva selkeä ja äänet kohtalaisen hyvät.

Aluksi ihmettelin miten tuollaisesta pienestä näytöstä voi katsoa yhtään mitään, mutta totean sen olevan hyvinkin selkeä ja tyytyväisenä nautin elokuvasta. Markin kainalossakaan ei ole mitään valittamista. Itseasiassa tässä on erittäin hyvä olla ja saa ajatukset sammaleesta ja muusta ikävästä pois.

Elokuvan puolessa välissä Rebecca kuulee viereltään pientä tuhinaa, kun Mark on nukahtanut.

En tahdo herättää häntä, joten hiljennän hieman elokuvan ääniä ja jään hänen kainaloonsa katsomaan sen loppuun.

Elokuvan loppuessa Mark nukkuu yhä.

Olen nousemassa pois, mutta mietin mitä oikein tekisin yksin hereillä. En tahdo poistua nyt huoneesta enkä jaksa lukea opuksia, joten voisin kai itsekin ottaa torkut. Otan hieman paremman asennon ja suljen silmäni.

Rebecca herää vasta aamulla, kun herätys soi. Mark havahtuu myös. Hän katsoo kelloa.
"Neljä jo." Hän katsoo Rebeccaa vierellään.
"Vau, nukuimmeko yhdessä?"

"Nukuimme. Piti vain torkahtaa, mutta ne venähtivätkin näin pitkälle." Nousen ylös ja venyttelen.

"Mihin aikaan meidän pitikään olla valmiit?" Kysyy Mark. Hän ei pidä aikaisista herätyksistä.

"Tunnin päästä," vastaan ja alan valmistautua.


Mark alkaa myös valmistautua. Valmistautumista ei ole paljon, sillä varusteet ja muut jaettaan vasta ennen lähtöä. Puoli viideltä he saavat tekstiviestin, että aamiainen on viidentoista minuutin päästä.

Ruokalassa syödessäni aamiaista, vilkuilen muita ja katson, onko Günther paikalla.

Günther on paikalla ja hänellä on mukanaan päiväkirja. Hän mutustaa puuroa ja ruisleipää, kuten kaikki muutkin. Hänen olemuksensa ei viittaa mitenkään järkyttymiseen. Ei, kuten Lisalle kävi.

"Minulla ja Lisalla on ilmeisesti heikko mieli, toisin kuin Güntherilla," tokaisen Markille ja jatkan aamiaiseni syömistä.

Mark katsoo Güntheriä.
"Hän on UFO-tutkija, eli valmiiksi jo vinksahtanut."

Naurahdan hieman ja nyökkään.
"Hyvä nähdä että olet jo oma itsesi."

Mark virnistää.
"Kai se aurinko paistaa tänne jäätikköönkin. Olen nyt sillä asenteella, että hoidetaan homma ja lähdetään kotiin, niin tämän voi unohtaa. Toisaalta, raha ja kuuluisuus... olinkin unohtanut ne kokonaan."

"Kunhan pääsemme kotiin ja tili on kasvanut, voi alkaa miettiä sitä kuuluisuutta. Ja lomaa."

"Lomaa, todellakin. Tai sinun tapauksessasi rentouttavia pitkiä työpäiviä yömyöhään asti."

"Ehei, ei tälläkertaa. Luulen että tässä on tutkimusta hetkeksi ja jopa minä tarvitsen lomaa. Oliko muuten siitä mitään puhetta miten kauan tämä tutkimus kestää?"

Mark kohauttaa olkapäitään.
"Uskon, että kun kivitaulu on saatu, meidän työ loppuu. Mahdollisesti. Luulen, että siitä sammaleesta on ollut raportteja minkä takia meidät on kutsuttu paikalle. Ensimmäinen tutkimusryhmä vain ehti tutustua siihen ensin."

Nyökkään.
"Toivottavasti se löytyy pian. Onko Ritasta mitään uutisia?"

Mark ei tiedä. Kun kaikki ovat lopettamassa tuhtia ja energiarikasta aamiaistaan, Xavier saapuu paikalle.
"Nyt on se hetki, kun te lähdette tekemään jotain merkittävää. Vladimir, sinä toimit oppaana. Saat kartan. Jokainen saa pareittain moottorikelkan, jonka peräkärryssä on tarvittavia varusteita. Koska mahdollinen infektio tarttuu sitä nielemällä, te ette tarvitse kohteessa valkoisia suojahaalareita, kasvonaamiot riittävät. Se on myös otettu huomioon."

"Moottorikelkan," toistan hiljaa.
"Hyvä, ei tarvitse kävellä koko ajan."

"Hienoa!" Myös Mark toteaa. Xavierin vierelle kävelee mies, jolla on pysty siilitukka. Hänellä on mustat reisitaskuhousut ja armeijan saappaat. Vaikka tutkimuslaitos ei ole sisältäkään sieltä lämpimimmästä päästä, hänellä on hihaton paita. Oikeassa olkapäässä on tatuointi "God gave us freedom - USA Marines".

"Kuka tuo on?" Kysyn hiljaa Markilta, katsoen miestä ja hänen olemustaan.

Mark pudistelee päätään.
"En ole ennen nähnytkään häntä." Xavier sanoo:
"Tässä on John. Hän tulee mukaanne. Hän on entinen merijalkaväen sotilas, joten erittäin pystyvä pahojen tilanteiden varalle."

"Hän voi siis tehdä kaiken hyvin likaisen ja vaarallisen työn," tokaisen itsekseni.

John nyökkää.
"Kuulkaa, minä olen se, joka käskee. En kuuntele mutinoita. Me olemme menossa tekemään tehtävää, teemme sen tehokkaasti. Kukaan teistä ei voi tässä vaiheessa vetäytyä pois, joten haluan, että tiedätte, te tulette olemaan helvetin päteviä. Minä en johda mitään lastentarhaa."

En pidä miehen asenteesta yhtään, vaikken epäilekkään hänen pätevyyttään millään tavoin.
"Mitä hän oikein kuvittelee? Me olemme tutkijoita, emme mitään sotilaita," sanon Markille hiljaa.

Mark pudistelee päätään.
"Ja miksi häntä tarvitaan edes? Zombien tappoon?"

"Ensimmäinen zombie tai vieras eliö kun tulee vastaan, minä sitten odotan että hän on ensimmäisenä ottamassa sen vastaan," sanon vielä hiljaa ja kuuntelen onko Johnilla vielä jotain älykästä sanottavaa.


John katsoo kaikkia, muttei saa mitenkään innokasta vastaanottoa. Ehkä hän on tottunut puheisiin, joissa muut merijalkaväen miehet huutavat innokkaana takaisin.
"Hyvä, kun olette syöneet, tapaamme hangaarissa 2," sanoo Xavier. Hän sanoo vielä Güntherille:
"Palauta päiväkirja sitä ennen."

"Miksi sitä ei voi ottaa mukaan? Günther selvästi on tällä hetkellä ainoa joka sitä pystyy lukemaan ilman ongelmia ja ehkä siinä on jotain mikä auttaa meitä. John varmasti ei ole perehtynyt siihen tai osaa muutenkaan sanoa siitä kivitaulusta mitään," sanon Xavierille, luoden välinpitämättömän vilkaisun Johniin.

"Se on liian arvokas raahattavaksi mukaan jäätikölle. Ja saatte ohjeet, mitä etsitte ja mistä. Ette tarvitse tuota."

Pudistelen päätäni ja viimeistelen aamiaiseni.
"Liian arvokas. Kuulostaa niin vakuuttavalta. Eli jos tai kun jotain tapahtuu, prioriteetti on ettei se kirja ole hävinnyt meidän mukanamme. Hienoa," sanon Markille.

Mark sanoo:
"Mitä kävikään ensimmäiselle ryhmälle."

"No, meille ei käy samoin," sanon ja syötyämme menemme hangaariin 2, kuten Xavier pyysi.

Hangaarissa on moottorikelkat valmiina. Heille näytetään teline, jossa on raakaan ulkoilmaan sopivia vaatteita. "Pukeutukaa hyvin. Valitkaa hieman väljemmät, niin kylmä vaate ei ole suoraan iholla. Naiset voivat pukeutua sermin takana, miehet eivät varustustaan häpeä, tai eivät ole miehiä!" Julistaa merijalkaväen John. Mark katsoo Rebeccaa:
"Hienoa, sotilaallinen vehkeiden esittely."

Naurahdan Markille ja siirryn valikoimaan itselleni sopivat varusteet, pukien ne ylleni sermin takana. Kun olen valmis, astun sen takaa pois välittämättä siitä ovatko miehet jo pukeutuneet tai eivät.

Rebecca ehtii nähdä vilauksen Markin peniksestä, ennen kuin Mark kätkee sen käsillään punastuen.

"Älä suotta ujostele. Vaikka minä olen tutkija, se ei tarkoita ettenkö olisi ennen nähnyt miestä ilman vaatteita," sanon virnistäen.

Mark mutisee jotain. Kun kaikki ovat pukeutuneet asianmukaisesti, John sanoo Vladimirille.
"Hyvä, olemme valmistautuneet." Vladimir nyökkää.
"Joudumme yöpymään tänä yönä jäätiköllä. Tavoite on ajaa mahdollisimman paljon. Pidämme evästauon kello kaksi. Vältämme turhia pysähdyksiä. Kysyttävää?"

"Tänä yönä jäätiköllä? Missä me sitten ensiyönä yövymme vai eikö matka kestä niin pitkään että pitäisi toistaa yötä yöpyä missään?"

"Ensi yönä saavumme iltapäivällä luolaan. Toivottavasti emme joudu yöpymään sen lähettyvillä, joten matkustamme mahdollisimman paljon. Pimeän tultua ei ole järkeä matkustaa, sillä siinä on aina riskinsä railojen takia."

Nyökkään, eikä minulla ole muuta kysyttävää tällä hetkellä.

Kun kaikki ovat valmistautuneet, eikä lisäkysymyksiä ole enää, hangaarin ovi aukeaa ja kirkas aamuaurinko ja raikas talvi-ilma tulvii sisään. Ulkona näyttää tuulevan hieman, muuten sää näyttää hyvältä.

"Ajatko sinä?" Kysyn Markilta.

Mark nyökkää.
"Mielelläni. Voimme vaihtaa vaikka tauon jälkeen."

Istun kelkan kyytiin ja odotan nyt aivan erilaisella innolla matkan alkamista. Vaihtelua päästä ulkoilmaan vaikka kylmä onkin.

Kun Vladimir ajaa John istumassa takanaan ulos, muutkin lähtevät heitä seuraamaan. Heti hangaarin ulkopuolella Rebecca pystyy aistimaan purevan pakkasen, mutta hyvät varusteet estävät sen palelluttamasta häntä. Kummallakin on hiihtolasit ja maskit päällä estämästä kasvojen palelemisen. Mark tuntuu nauttivan ajelusta, ja välillä mutkitteleekin huvikseen.

Minäkin nautin ajelusta ja ulkoilmasta. Tämä antaa talvesta ja pakkasista aivan erilaisen kuvan mitä kaupungissa ollessa.

Puolen päivän aikoihin maisema on alkanut olla yksitoikkoista. Joka suunnassa näkyy vain valkoista, ja välillä Rebecca ei pysty erottamaan taivaan ja jäätikön eroa. Kuin ne sulautuisivat molemmat yhdeksi valkoiseksi massaksi. Myöskin hänen jäsenensä alkavat puutua ja hieman palella yhtäjaksoisesta istumisesta johtuen.

Markia varmasti paleltaa enemmän kuin minua, minähän istun hänen takanaan. Ojennan hieman jäseniäni, venyetellen varovasti ja yrittääkseni sekä hieman kannustaa piristäen ja lämmittää Markia, hieron hänen kylkiään ja selkäänsä, näyttäen hänelle peukaloani kannustavana merkkinä.

Mark näyttää nopeasti peukaloa Rebeccalle. Vielä pari tuntia ajelua, ja Vladimir näyttää merkin pysähtyä. He ajavat rinkiin ja Vladimir alkaa virittää keskelle öljylämmitintä omasta peräkärrystään.
"Teetä, kuivalihaa ja keittoa. Kahviakin on, jos joku haluaa. Mark, kerää lunta mitä sulatamme."

"Mm, teetä," sanon itsekseni tyytyväisenä ja riisun maskini sekä lasit. Pakkasilma tuntuu kirpeältä paljaalla iholla.


Jokainen saa kuppiin keittoa, toiseen teetä ja kuivalihapussin. Rupattelu on mukavaa ja tauko paikallaan. Ainoastaan John on erossa muista. Tauko on kuitenkin lyhyt. Kuten Vladimir on tehnyt selväksi, hän haluaa matkustaa mahdollisimman paljon yhden päivän aikana ilman turhia pysähdyksiä. Ehkä matka on nyt mukavaa, mutta useampi päivä varmasti alkaa rasittaa.

Kun kaikki on taas pakattu takaisin, tarjoudun ajamaan kelkkaa jos Mark ei jaksa.

Mark antaa Rebeccalle mahdollisuuden ajaa. Hän varoittaa tosin, että edessä istuttaessa viima on melko kovaa ja jäsenet jäykistyvät helposti.

Asettelen maskin ja lasit huolella kasvoilleni ja lähden Vladimirin johdatuksella ajamaan kohti päämäärää. Mark oli oikeassa. Viima on melko kovaa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä ainakaan vielä.

Jossain vaiheessa Rebecca luulee, että on alkamassa lumipyry, mutta se onkin tuuli joka nostattaa puuterilunta. Kuuden aikoihin Vladimir antaa pysähtymiskäskyn, vaikka aurinko paistaa vielä kirkkaasti.
"Pystytämme leirin tähän," hän kertoo.

En vastustele, vaikka olisin voinut kyllä ajaa pitempäänkin. Leiri on tietysti hyvä pystyttää valoisaan aikaan ja luotan että Vladimir tietää mitä tekee.

Vladimir kertoo, että telttoja on kaksi. Jokaisella on moottorikelkassa lapiot. Hän mittaa suunnilleen teltan koon lumeen ja käskee kaivamaan sille alalle puolen metrin syvyisen montun, johon teltta pystytetään. Lumet kuulemma kasataan tiiviisti montun reunoille vielä lisäämään tuulen vastusta. Hän sanoo, että molempien monttujen tekemisessä kestää kaksi tuntia.

Alan ymmärtää paremmin syytä leirin pystyttämiselle nyt. Otan lapion ja alan kaivaa monttua. En tietenkään kaihda ruumiillista työtä, mutta en osannut odottaa näin suureen vaivaan kahden teltan pystyttämiseksi ja vilkaisen mitä John tekee.

Mark vuorottelee Rebeccan kanssa usein, ettei kumpikaan väsy kerralla liiaksi. Loputtoman tuntuisen urakan jälkeen montut ovat valmiit ja alkaa telttojen pystytys. Vladimir kysyy, jos naiset voisivat tehdä tulta ja iltapalaa, kun miehet pystyttävät teltat. Hän pahoittelee vielä, jos on seksistinen ja voi vaihtaa oman teltanpystyttämisensä kyllä lumen sulattamiseen.

Meitä naisia on vain kaksi ja minä en ole kummoinenkaan kokki, joten sanon lisalle tekeväni tulen, sekä sulattavani lunta. En ole mikään eränkävijäkään, mutta saan tulen syttymään ja lunta sulatettua.

Iltapalaksi on lihamuhennosta, ja jälleen teetä tai kahvia. Kaikki istuvat yhdessä, paitsi John joka on jälleen erikseen yksin. Mark nyökkää Johnia.
"En pidä hänestä."

"En minäkään. Ylimielinen selvästikin ja siksi ei syö meidän kanssa."

"Totta. Toivottavasti hänestä on sitten jotain hyötyäkin. Tähän asti vain suuri suu." Kun iltapala on syöty ryhmä jakaantuu kahteen mennen telttoihin. Kukaan ei riisu, edes yöllä kylmyyden takia vaan tunkeutuu makuupusseihin. Mark vetää oman pussinsa aivan Rebeccan viereen ja sanoo:
"Tämä on melkein jopa ihan mukavaa."

"Niin on. Vielä ainakin tuntuu kuin olisi jollain luontoretkellä tai elämysmatkalla," sanon makuupussin suuaukon uumenista.

"Ja kuvittele, tämä maksaa kymmenestätuhannesta kahteenkymmeneen tuhanteen dollariin!"

"Totta. Ei paha. Laitamme vielä Johnin tekemään kaiken likaisen työn ja pääsemme takaisin tuota pikaa."

Vaikka päivän urakka onkin ollut lähinnä moottorikelkan päällä istumista ja rehkiminen tapahtui vasta illalla, hän nukahtaa melko nopeasti. Kaikki on hiljaista, ja ympäröivä tyhjyys tuntuu jotenkin rauhallisesta. Silmänkantamattomiin valkoista, je he yksin sen keskellä.