Levottoman yön jälkeen aamulla äänet lakkaavat jälleen. John, Mark ja Rebecca astuvat teltasta ulos huomatakseen, että toisen teltan ympärillä on maasto tampattu tasaiseksi, ja teltta on romahtanut. Muista ei näy jälkeäkään.
"Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?" Kysyn ja katson maassa olevia tampattuja jälkiä, katsoen jatkuvatko ne mihinkään.
John pudistelee päätään.
"En tiedä, hyönteiset..."
"Tämä alkaa mennä jo liian pitkälle! Meitä on vain kolme enää jäljellä!" Huudahdan.
John sanoo:
"Ei panikoida. Tänään hankimme sen kivitaulun ja lähdemme pois. Toivomme, että me emme ole seuraavat jotka häviävät. Me emme lähde ilman taistelua."
Pudistelen päätäni turhautuneena ja vihaisena.
"Ilman taistelua? Ellet vielä ole huomannut, kenelläkään muulla ei ole ollut edes mahdollisuuta puolustautua sitä jotain tuntematonta vastaan. Ja lisätäkseni vielä, me olemme edelleen vain tutkijoita."
"Ja minä olen sotilas. Älkää unohtako tehtävän fokusta. Tämä ei ole huviretki. Rebecca, tee nopea aamiainen, lähdemme niin pian kuin mahdollista luolaan."
Mutisten alan tehdä aamiaista ja syötyämme sanon:
"Tämän on parasta olla palkan arvoista. Näin monen hengen menetys ei ole mitään villalla painettavaa tavaraa, varsinkaan kun tämä ei ole edes ensimmäinen kerta kun tutkijoita menehtyy tänne."
John pudistelee päätään.
"Ei ole todisteita, että kukaan olisi kuollut. Ei ole ruumiita. Ei verta."
"Aivan, olinpa minä typerä ja menin asioiden edelle," tuhahdan ja istuudun kelkan kyytiin, odottamaan lähtöä. Mieleni tekisi kyllä lähteä takaisin tutkimuskeskukseen ja sieltä kotiin jotenkin, mutta John ja hänen aseensa estävät minua tekemästä niin.
John tarkkailee Rebeccaa, ja Rebecca kyllä tietää minkä takia. Juurikin lähdön takia. John tarkistaa vielä viime hetken varusteensa ja sanoo:
"Menemme sisään uudelleen. Olemme kaikki Amerikkalaisia, kuolemme isänmaalle. Ainakin minä."
"Ei voi olla totta," sanon hiljaa.
"Minä hitto vieköön en todellakaan aio kuolla isänmaani puolesta, en ainakaan näin," jatkan vielä niin, ettei John sitä kuule tai ainakin toivon ettei kuule.
John heilauttaa pistooliaan.
"Sinulla ei ole vaihtoehtoa. Toivo parasta, etteivät ötökät nappaa sinua. Silloin et kuole."
Vihani Johnia kohtaan kasvaa hyvää vauhtia ja tuntuu jopa että hänen isänmaallinen asenteensa on vienyt kaiken järjen hänen päästään. Päätäni pudistellen käynnistän kelkan ja Johnin vierellä ajan luolalle.
John kulkee heidän edellään ja kuiskaa:
"Emme ota sitä haisevaa luolaa tällä kertaa. Se on niiden pesä. Otamme toisen niistä kahdesta, mihin muut menivät. Tietysti he eivät edenneet tehokkaasti, kuten minä, joten he eivät päässeet loppuun asti." Mark on ollut hiljainen ja kalpea koko aamun.
Pyöräytän silmiäni Johnin letkautukselle omasta tehokkuudestaan, vaikka se varmasti kyllä pitää paikkansa. Seuratessani häntä, katson Markia ja kuiskaan hiljaa:
"Vaivaako sinua joku muu tämän kaiken oleellisen lisäksi? Et näytä voivan hyvin."
Mark sanoo:
"Pelkään kuolevani. Muut ovat jo... jossain. Vain me olemme jäljellä..."
"Haluaisin pyytää ettet edes ajattele tuollaista, mutta se mahdollisuus taitaa olla. Kuoleminen siis. Siksi yritinkin puhua Johnille, mutta hän ei kuuntele. Kuolla isänmaan puolesta on ilmeisesti hänelle suurempi kunnia kuin selvitä hengissä ja jättää tämä koko paikka rauhaan." Tartun lämpimillä kintaillani Markin käsivarresta, puristaen sitä ja katson häntä silmiin, osaamatta lohduttaa tai kannustaa. Kaikki tuntuu niin turhalta nyt kun niin monet muut ovat jo kadonneet jälkiä jättämättä.
Mark nyökkää.
"Tiedätkö, voisin ampua tuon Johnin hänen omalla aseellaan. Katsotaan, kuka on sankari sitten. Hitot kivitaulusta." He saapuvat luolan haaraumaan.
"Mistä aloitamme?" Kysyn hiljaa Johnilta.
John katsoo kumpaakin hajutonta luolaa. Hän miettii.
"He eivät sanoneet mitään, eli ei väliä. Vasen? Nyt ei ole järkevää jakaantua enää."
"Ei tullut mieleenikään lähteä yksin tai ilman pariani. Otamme siis vasemman. Sillä ei varmasti ole mitään väliä," sanon ja varovasti ympärilleni tarkkaillen lähden vasemmalla olevaan luolaan, pysyen Johni perässä.
John lähtee kävelemään hitaasti eteenpäin kohottaen aseensa pystyyn. Luola on pimeä, mutta otsalamput valaisevat tarpeeksi, vaikkeivät täydellistä näkyvyyttä suokaan.
Vilkuilen ympärilleni, kenties peläten näkeväni taas niitä möykkyjä mutta yritän kuitenkin etsiä katseellani jotain mikä voisi edes viitata kivitauluun.
Tunneli jatkuu eteenpäin, mutta mitään sen erikoisempaa ei näy. Kuitenkin, tunnelin päässä se näyttää avautuvan luolaan siellä olevan sykkivän vihreän hohteen takia. John pysähtyy hetkeksi, kunnes jatkaa matkaa hieman kyyryssä. Mark kuiskaa Rebeccalle:
"Sammalta?"
"Hyvin mahdollista," kuiskaan takaisin ja seuraan Johnin esimerkkiä ja kyyristyneenä jatkan hänen seuraamistaan, kasvattaen kuitenkin aavistuksen välimatkaa turvallisuuden vuoksi.
Luola avautuu suureksi kammioksi, jonka seinillä sykkii himmeää vihreää valoa sammalta. Otsalamppujen valokeilat paljastavat karmean näyn seinissä. Vihreän sammaleen sisällä näkyy ihoa sekä vaatteita. Rebecca tunnistaa hitaasti sammaloituvan Lisa Dempseyn kasvot.
Pysähdyn ja vapiseva käteni nousee osoittamaan Lisaa, otsalamppuni valokeilan valaistessa hänen kasvonsa.
John kääntyy katsomaan Rebeccan osoittamaa suuntaa.
"Voi hyvä jumala," hänen suustaan kuuluu tahdoton kuiskaus ennen kuin hän kokoaa itsensä.
"Lisa on löytynyt. Etsikää, onko täällä muita."
Havahdun tuijotuksesta Johnin sanoihin. Tietenkään en haluaisi jättää muita tänne, mutta niiden etsiminen ei tullut ensimmäisenä mieleeni. Enkä edes uskalla lähteä tarkemmin etsimään ketään, mutta vilkuilen kuitenkin seinille, etsien katseellani jotain merkkejä muista tutkijoista.
Hetken etsittyään, he löytävät kaikki puuttuvat. Kaikki, paitsi Vladimirin. Joidenkin kasvoja ei näy, mutta heidät pystyy hädin tuskin tunnistamaan vaatteista.
"Pelastakaa minut," kuuluu Lisan huokaus. John kääntyy vaistomaisesti tähdäten pistoolillaan häntä päähän.
"Tuohon sammaleeseen ei ole vielä mitään parannuskeinoa," Sanon hiljaa vakavana.
"Ainoa keino..." Aloitan, mutta jätän lauseeni kesken ja käännän kysyvän katseeni Markiin. En halua olla se joka tekee yksin päätöksen Lisan mahdollisuuksista selvitä.
"Ainoa keino taitaa olla säteily," miettii Mark. John sanoo:
"Mutta eikö tuo ole kohtalokasta jo parin päivän päästä? Emme millään ehdi saada häntä hoitoon, enkä halua enää ampua eläviä sammalruumiita. Yksi kerta riitti."
"Sitä minä yritin sanoa, että ainoa keino pelastaa hänet on... tuo," sanon vaisusti, osoittaen Johnin asetta.
Ennen kuin Mark ehtii sanoa mitään, John laukaisee aseensa ampuen Lisaa keskelle otsaan.
"On parasta, että ammun kaikki." Mark kohottaa kätensä:
"Mutta etteivät ne ötökät herää? En halua todellakaan, että ne tietävät meidän olevan täällä saati heräävät tai ainakaan pistävät meidät seinään sammaloitumaan!"
Olin itsekin sanomassa vielä jotain ennenkuin John ampuu, mutta toivottavasti se ei ole myöhäistä vielä.
"Mark on oikeassa, laukaukset herättävät varmasti ne olennot ja emme halua sitä. Se tarttuu vain niellessä, eikö... voi ei, miten voin edes puhua näin!" Sanon järkyttyneenä tästä koko asiasta ja siitä, miten minä jo suunnittelen muiden elossa olevien armomurhaa äänettömästi.
"Jos on muita eloonjääneitä, heidän pelastamiseen on varmasti äänetön keino, varsinkin kun tiedämme että sammal ei tartu pelkästä kosketuksesta ihoon., sanon koottua itseni.
"Heitä ei voi pelastaa enää," sanoo John tiukasti ja kääntyy takaisin käytävään.
"Meillä on tehtävä. Enää yksi luola jäljellä. Sen on pakko olla se."
Olen järkyttynyt ja suunniltani sekä olioista, sammaleesta että Johnin asenteesta, mutta en voi muuta kuin seurata häntä. Yritän olla vilkuilematta taakseni, sekä yritän olla kuvittelemassa itseni jonkun noiden muun tutkijoiden asemaan, nähdessäni mahdollisten pelastajieni vain jättäen minut infektion tuhottavaksi. En pitäisi siitä, mutta uhkarohkeat sooloilut eivät tule kyseeseen täällä nyt.
Rebecca ei ole varma, kuuleeko voivottelua ennen kuin luolan hämärä vihreä hehku jää heidän taakseen. Matka takaisin lähtöpisteeseen on hiljainen, mutta he etenevät nopeasti. John katsoo viimeistä luolaa:
"Tämän on pakko olla se. Pitäkää itsenne kasassa. Olemme miltei valmiit."
Nyökkään vaikkei uskoni kovin korkealla olekaan kivitaulun löytämisessä, tai ainakaan sen saamisessa ulos luolasta. Jälleen pidän turvaväliä Johniin, mutten uskalla jättäytyä hänestä kovin paljoa seuratessani häntä varovaisesti ja hiljaa.
He lähtevät etenemään viimeiseen luolaan, ja ovat kuulevinaan sitä surinaa taustalta. Se voi tosin olla ulkoilman kaikuvat äänet ja mielikuvitus, mutta kuitenkin se karmii selkäpiitä. He eivät ole pitkää matkaa kulkeneet, kun luolan seinillä on riimumaisia sinisenä hohtavia merkkejä. Ne näyttävät tosin enemmän joltain koneelta, tai Matrix-elokuvasta tutulta datastreamilta. John sivuuttaa ne vilkaisulla. Mark sanoo:
"Ulkoavaruudesta..."
"Aivan, tuo ei ole ihmisen tekemä," sanon vahvistaen Markin sanat. Minulla ei ole mitään käsitystä mitä ne voisivat olla tai mitä ne tarkoittavat. Pelko ja jännitys vain kasvaa kasvamistaan, sekä alan menettää uskoa selviytymiseen.
Kun he kävelevät seinillä sinisiä symboleja hohtavaa käytävää edemmäs, sen päästä alkaa kuulua huminaa ja sininen sykkivä valon kajastus näkyy luolaumasta selkeänä. John pysähtyy hetkeksi.
"Minä varmistan selustan. En usko, että tuolla on mitään. Pelkään enemmän, että takaata tulee hyökkäys." Mark katsoo pistoolia.
"Ne hyönteiset, luuletko, että tuo toimii?" John sanoo:
"Sinuna toivoisin, että se toimii."
"Hetkinen. Tarkoitatko että meidän pitää mennä edeltä?" Varmistan Johnilta.
John nyökkää.
"Mitä nopeammin, sitä nopeammin pääsemme ulos. Ja pois. Mars matkaan biologit."
Vilkaisen asetta hänen kädessään ja taaskaan en uskalla kieltäytyä. Viha ottaa hetkeksi vallan pelosta ja mutisten lähden kulkemaan eteenpäin. Nopeasti palaan kuitenkin maan pinnalle ja pelko ottaa jälleen vallan, muuttaen päättäväisen askellukseni varovaiseksi.
Mark kävelee aivan Rebeccan vieressä. He saapuvat luolaan, jonka seinät ovat täynnä kyseisiä merkkejä hehkuen sykkivää sinistä kylmää valoa. Keskellä luolaa on pedestaali, jolla esine. Se ei ole kivitaulu, kuten Mooseksen 10 käskyä, vaan enemmänkin korkea pyramidimainen esine, joka hohtaa samoja symboleja. Mark katsoo sitä.
"Tuo on... upea. En ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista." Sammaleesta ei ole jälkeäkään.
Katson itsekin sitä ihaillen, kunnes kysyn:
"Onko tuo se mitä etsimme? Tuo ei ole aivan sitä mitä kuvittelin kivitaulun olevan."
Mark katselee ympärilleen, ja tuo pyramidi on ainoa esine.
"En tiedä. Ellei se sitten ole siellä ötökkäluolassa, minne en todellakaan mene." Rebecca luulee tunnistavansa siitä joitain symboleja, joita oli myös päiväkirjaan raapustettu.
"En voi olla täysin varma, mutta mielestäni olen nähnyt joitakin noista symboleista päiväkirjasta," sanon ja uskaltaudun lähemmäs esinettä.
Mark katsoo sitä tarkemmin.
"En voi vahvistaa olettamustasi, sillä en ole niitä nähnyt päiväkirjasta. Uskaltaakohan tuohon koskea?"
"Ei, mutta koska täällä on joku päättänyt suorittaa tehtävän loppuun asti, siihen on pakko koskea," sanon ja kurotan kättäni varovasti sitä kohti.
Mark tarttuu Rebeccaa käteen.
"Ei, minä teen sen." Hän katsoo Rebeccaa ja Rebecca näkee hänen silmissään lämpimän huolen.
Yhtä vähän kuin hän haluaa minun koskevan siihen, tunnen samoin häntä kohtaan.
"Yhdessä?" Kysyn katsoen häntä. John tuskin suostuu siihen koskemaan vaikkei varmasti edes pelkää, mutta todennäköisesti hän osottaisi aseellaan meitä jos ehdottaisin että hän voisi koskettaa sitä ensimmäisenä.
Mark nyökkää:
"Yhdessä." Hän laskee hiljaa kolmeen ja he tarttuvat esineeseen. Kumpikin pysähtyy paikoilleen kun se on ilmassa. He eivät tiedä mitä odottaa, tai mihin varautua. Hetkeen ei tapahdu mitään. Valot seinissä jatkavat vilkkumistaan, kuten tekee esinekin. Pedaali ei liiku, mistään ei kuulu ääniä. Mark päästää ilmaa keuhkoistaan äänekkäästi huokaisten helpotuksesta.
En silti nuolaise vielä, mutta helpotun itsekin.
"No, koitetaan jotenkin nostaa se ja lähdetään pois vähin äänin," sanon.
Mark nyökkää ja kysyy Rebeccalta, pitääkö hän esinettä sen aikaa kun aukaisee reppunsa. Hän tarjoutuu kyllä kantamaan sen ulos.
Suostun ja pitelen esinettä sen aikaa kun Mark aukaisee reppunsa.
Kun esine on repussa, he lähtevät takaisin Johnin luokse. John viittoo heitä kulkemaan nopeammin.
"Saitteko sen, mitä etsimme?"
Nyökkään nopeasti.
"Nyt vain nopeasti pois, vähin äänin."
John nyökkää. He kaikki kiirehtivät hieman turhankin nopeasti ulos enää välittämättä siitä, pitävätkö ääntä tai ovatko varovaisia. Ulkoilmassa Mark kaatuu polvilleen ja katsoo taivaaseen.
"Anna auringonvaloa niin kauan, että pääsemme vittuun täältä!" John hyppää moottorikelkan kyytiin ja sanoo: "Me ajamme pysähtymättä."
"Todellakin," sanon ja hyppään kelkan kyytiin, lähtien seuraamaan Johnia taakseni vilkuilematta.
He ajavat pysähtymättä leirinsä ohi jättäen kaiken taakseen jatkaen matkaa. Illalla normaalisti jos he olisivatkin pysähtyneet pystyttämään leiriä kuudelta jo, he jatkavat ajamistaan saaden vielä pari tuntia lisää matkaa auringonvalossa, kunnes aurinko alkaa laskea nopeasti. Jokainen on väsynyt, kylmissään ja paikat kipeinä. Kuitenkin kaikilla on nyt oma moottorikelkkansa.
Kypärän mikrofonin kautta kysyn:
"Miten pitkä matka vielä ja aiommeko pysähtymättä ajaa tutkimusasemalle asti?"
"Huomenna aamupäivällä tai keskipäivän aikoihin olemme perillä. En tiedä minkälaista on ajaa täällä yöllä, mutta toivotaan parasta. Joudumme hidastamaan nopeutta hämärän saapuessa."
"Hyvä, ei siis mikään ihan mahdoton matka," sanon ja jatkan ajamista, yrittäen samalla liikutella jäseniäni kylmyyden poistamiseksi.
Yöllä Rebecca näkee heidän sivullaan pitkän matkan päässä samaa vauhtia matkustavan oranssin sykkivän valon.
"Ei, ei voi olla totta!" Huudahdan.
"Tuolla sivulla, se seuraa meitä!"
John katsoo siihen suuntaan.
"Se on liika kaukana, että voisin ampua. Enkä aio pysähtyä." Hän miettii hetken.
"Jos se olisi halunnut tulla tänne, se olisi voinut. Se seuraa meitä."
"Se on sen esineen perässä. Aiommeko ottaa riskin ja koittaa päästä turvaan esineen kanssa, vai jätämmekö esineen tänne?"
John kääntää katseensa Rebeccaan:
"Emme jätä esinettä tänne. Jos se olisi halunnut ottaa meidät kiinni, se olisi niin tehnyt jo. Sitäpaitsi, hyökkäyksessä niitä oli useita, nyt vain yksi."
Puren huultani jotten laukoisi Johnille mitään typerää. Sanon kuitenkin:
"Se yksikin voi olla liikaa, mutta hyvä on, jatketaan matkaa." Pidän silmällä olentoa ja mieleni tekisi pyytää Markia antamaan reppunsa Johnille. Jos jotain tapahtuisi, se ei ainakaan suoraan kävisi Markin tai minun kimppuuni, mutta nyt Mark on maalitaulu koska kantaa esinettä.
Olento ei seuraa heitä kuin pari tuntia kunnes se häviää kauas pimeyteen. Loppumatka aamun sarastukseen tapahtuu ilman häiriöitä.
"Se ei tiedä minne menemme, tai menetti kiinnostuksensa. En usko, että meitä seurataan enää. En tiedä, pystyvätkö ne liikkumaan päivällä, mutta aamu sarastaa muutaman tunnin kuluttua."
"Toivottavasti olet oikeassa," sanon hyvin kylmissäni ja väsyneenä. Minun alkaa olla jo vaikea keskittyä täysin ajamiseen, mutta halu päästä pois täältä kannustaa kummasti.
Vihdoinkin puolen päivän aikoihin taivaan rannasta alkaa piirtyä tutkimusaseman ankeat rakennukset.
"Melkein perillä!" Huudahdan jäsenet kankeina ja vilkaisen ympärilleni, näkyykö mitään outoa.
Kaikki näyttää olevan kuten pitääkin. Tutkimusaseman pihalle hangaariin saapuu lääkintähenkilökuntaa ja Rita Grey. Hän kysyy ensin:
"Saitteko te sen!" John nousee ylös ja venyttelee. Mark tuuppaa reppunsa Ritalle sanoen:
"Ruokaa, lepoa. Ja haistakaa kaikki vittu."
Ymmärrän täysin Markin asenteen ja olen samalla kannalla hänen kanssaan. Rita ja hänen terveytensä laita on hyvinkin toissijaista, mutta kysyn kuitenkin:
"Miten voit?"
Rita sanoo: "Hieman heikosti, mutta päällisin puolin hyvin. Uskon, että säteilyhoito auttaa. En ole vielä kuollut, enkä kasva sammalta. Se saa vain heikoksi." Mark on lähtenyt jo kiukkuisena lampsimaan heidän huoneeseensa keittiön kautta.
"Missä muut ovat?" Kysyy Rita.
"Minä teen raportin," sanoo John.
"Anna Rebeccalle ja Markille lepoa ja ruokaa. Matka oli helvetillinen."
"Muut... heitä ei ole. Näet kaiken sitten raportista," sanon Ritalle ja lähden itsekin sisälle, keittiön kautta minäkin huoneeseemme. Riisuttuani paksut talvivaatteet, yritän syödä jotain ennen lepoa.
"Rita voi näennäisesti ainakin hyvin. Sädehoito on selvästi auttanut," sanon vaisusti, sillä tiedän ettei Markia tällä hetkellä kiinnosta aihe.
Markia ei todellakaan kiinnosta, sillä hän nukkuu. Hänellä on kädessään puoliksi syöty voileipä ja yöpöydällä suuri lautasellinen kuumaa keittoa.
Hymähdän nähdessäni hänen nukkuvan ja syön itse sen verran mitä koen välttämättömäksi, asettuen sitten hyvin väsyneenä pedilleni nukkumaan.
He heräävät ensimmäisen kerran vasta illalla. Jäsenet ovat nyt vasta todella kipeät. Mark istuutuu venytellen. "Melko huono olo. Nukahdin, ennen kuin ehdin syödä." Hän katsoo voileipäänsä ja tiputtaa sen roskiin. "Olemmeko valmiit täällä? Siis Etelänmantereella?"
"En tiedä," sanon venytellen arkoja jäseniäni.
"Teimme kuitenkin sen mitä piti, joten en näe syytä miksi täälläoloa pitäisi venyttää yhtään pitempään. Tosin en tiedä miten Rita ja hänen terveytensä vaikuttavat asiaan."
"Minua ei kiinnosta yhtään Rita ja hänen terveytensä. Emme ole lääkäreitä, ja sädehoito näyttää toimivan. Uusia infektioita ei ole tullut. Eikö kaiken pitäisi olla valmista? Eikö?"
"Pitäisi," sanon ja teen puhelun Ritalle:
"Me teimme sen mitä piti ja te saitte mitä halusitte. Koska pääsemme lähtemään täältä?"
"Pääsette lähtemään, kun dokumentit ovat valmiit. En pysty lupaamaan huomiseksi, mutta ehkä jo ylihuomenna."
"Ylihuomenna? No tepä ette kiirehdi dokumenttien teossa. Me vaaransimme henkemme sen vitun kivitaulun takia, joten olisi vähintäänkin kohtuullista että te kiirehditte niiden dokumenttienne kanssa," sanon hyvin närkästyneenä ja kyllästyneenä.
"Me emme kiirehdi dokumenttien teossa? Usea ihminen on hävinnyt tai kuollut, et näe meidän asemaamme tässä. Palaan huomenna asiaan. Levätkää hyvin."
Suljen puhelun ja katson Markia pettyneenä.
"Ehkä ylihuomenna pääsemme pois täältä. Ehkä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti