1. Sessio - JÄÄN KUTSU

Rebecca Violette on myöhään töissä. Hänen työparinsa Mark Foller on jo lähtenyt kotiin. Kello lähenee yhdeksää. Harva on enää töissä tähän aikaan tutkijoista. Siivooja on astumassa sisään laboratorioon, mutta nähdessään Rebeccan vielä ottamassa DNA:ta Tacca integrifoliasta hän pahoittelee ja kertoo palaavansa myöhemmin.

Minulla ei ole mikään kiire kotiin, mutta nähdessäni siivoojan ja kellon, yritän toimia nopeammin jotta siivojakin pääsee kotiin. Työ on kuitenkin tehtävä tarkasti vaikka melko rutiininomainen toimenpide onkin ja pian saankin näytteen otettua ja pistän sen talteen. Huomenna on hyvä jatkaa siitä mihin jäin.

Juuri kun Rebecca on lopettelemassa töitään, hänen esimiehensä ja tutkimusyksikön johtaja sekä työnvastaaja tohtori Herbert Smith saapuu paikalle. Suupielessään hänellä on piippu, vaikkei se koskaan sisätiloissa palakaan. Silti hänen vierellään voi haistaa piipputupakan tuoksun. Hänen hiusrajansa on vetäytynyt, mutta tuuhea hopean harmaa tukka yhdistyy yhtälailla tuuheaan, mutta siistiin partaan.

"Tohtori Smith, luulin että olitte jo lähtenyt kotiin, kuten kaikki muutkin. Viimeistelen tässä työni ja lähden sitten," sanon ja pakkaan olkalauukkin jotain papereita mitä haluan vielä lukea ennen kuin maltan nukahtaa.

"Tiedän, että viimeistelit työtä. Siksi en tullut aikaisemmin." Tohtori Smith katsoo kelloa.
"Sinulla aika usein työpäivät venyvät näin pitkälle. Saat hyvät ylityörahat." Hän naurahtaa.
"Kunhan vitsailin. Olet omistautunut työlle. Tulisitko lasilliselle kanssani?"

Tohtori Smith ei pyydä lasilliselle huvin vuoksi, vaan hänellä on varmasti jotain asiaa.
"Tiedäthän sinä etten minä juo, mutta jos asia on tärkeä, tulen," sanon vaivautuneena, peläten että hänen vihjailut pitkistä työpäivistäni ovat keskustelun aihe.

"Menemmekö minun autollani? Saat kyydin takaisin tänne, jos olet autolla liikenteessä."

"Tietysti, se käy," vastaan.

Rebecca ja tohtori Herbert Smith ajavat pieneen kulmakuppilaan, joka on kadun rakennuksen kellaritasossa. Kadun viereltä sinne johtavat portaat. Sisustus viittaa vanhaan viinikellariin. Tupakan savu on sakeahko. Kuppila on jaettu eri holveihin. Yhdessä näyttää olevan shakkipelejä, toisessa kirjastonomainen tila.
"Yksi kahvi konjakilla ja..." tilaa tohtori Smith katsoen kysyvästi Rebeccaa.

"Sitruunatee, kiitos," sanon ja vilkuilen hieman hermostuneena ympärilleni.
"Tuota, jos tämä johtuu niistä ylitöistäni ja niistä on haittaa, voin tietysti jättää ne korvaukset saamatta. Mikäli kyse on siis rahasta."

"Ei, kyse ei ole siitä." Tottuneesti Herbert Smith valikoi pöydän hieman syrjemmältä. Hän sytyttää antaumuksella piippuaan hiljaisuuden vallitessa. Rebecca huomaa, miten taustalla soi hiljaa klassinen jazz, mutta hän ei tunnista kappaletta.

"Ai, no hyvä. Mielellänihän minä vietän iltoja laboratoriossa," sanon vieläkin hermostuneesti, mutta kevyesti naurahtaen ja vakavoituen sitten nopeasti. Tuijotan hänen syttyvää piippuaan hetken ja maistan teetäni.
"Mm. Hyvää," sanon hiljaa, hymyillen ja odottaen että tohtori pelastaa minut tältä inhottavalta piinalta kertomalla, mitä asia oikein koskee.

Tohtori saa piippunsa sytytettyä. Hän imee sitä nautiskellen ja sanoo:
"Nämä pitää sytyttää oikein. Ei hutiloiden, vaan nautiskellen ja antaumuksella. Kuin kauniin naisen rakastelu." Hän siemaisee konjakkia ja juo tilkan kahvia päälleni.
"Anteeksi sanavalintani, se ei ollut härski. Puhuin luonnollisesti vaimostani."

"Niin, aivan," vastaan nopeasti, hämmentyneenä ja nolostuen, peittäen sitä maistamalla teetäni uudestaan.


"Odottaako sinua kukaan laboratorion koleiden seinien ja pitkien työpäivien ulkopuolella?"

"Siis?" Aloitan ja pudistelen päätäni kainosti hymyillen.
"Ei odota. Mutta olen ihan tyytyväinen saadessani palata kotiin joka ei koskaan valita olenko ollut liian pitkään töissä, tai ala epäillä miksi viihdyn niin pitkään ylitöissä."

"Siis sinulla ei olisi mitään esteitä, ellet menisi kotiin vaikkapa kahteen kuukauteen? Kissaa, huonekasvia? Mitään?"

"Ei eläimiä, eikä sen kummempia kasveja. Voisin kai ainakin teoriassa poistua kahdeksi kuukaudeksi."

"Miltä kuulostaisi työkomennus? Kaikki kulut katetaan. Palkkasi on muuten normaali kuin nyt, mutta työpäivät laskutetaan jokaisena viikon seitsämästä päivästä kymmeneltä tunnilta per päivä, eli seitsämänkymmentä tuntia per viikko. Lisäksi saat kolmen tuhannen dollarin bonuksen per kuukausi. Sinun palkkasi kanssa, pääsisit aika hyviin rahoihin."

Silmäni kirkastuvat ja sanon:
"Miltäkö se kuulostaisi? Olisin hullu jos kieltäytyisin tuollaisesta tarjouksesta. Missä komennus olisi ja millaista työtä tarkalleen?"

"Sinä olisit osa seuruetta. Seurueeseen kuuluu myös muiden alan tiedemiehiä ja -naisia. Ja muuta henkilökuntaa luonnollisesti. Ajattelin, että sinä voisit olla halukas lähtemään. Muuten lähtisin itse, mutta olen kiireinen esitelmieni kanssa, enkä oikein viitsisi perua niitä. Ja kuten sanoin, vaimoni on kotona."

"Tuo kuulostaa ainakin tähän asti erittäin lupaavalta ja tartun mielelläni tilaisuuteen," sanon iloisena.
"Koska se olisi?"

"Lähtö on viikon kuluttua." Tohtori Herbert Smith tarkistaa vielä monitoimirannekellonsa kalenterista ja nyökkää.

"Niin pian? No ei sillä mitään väliä tietenkään ole, olen valmis lähtemään. Onko jotain mihin minun tulisi erityisesti varautua? Kuten paikan sääolosuhteet tai jokin muu seikka mikä on syytä ottaa huomioon varustelussa?"

"Kyllä, itseasiassa on. Pukeudu lämpimästi." Tohtori Smith iskee silmäänsä ovelasti.

"Aah, pääsenkö talvisiin maisemiin?" Kysyn ja kuvittelen mielessäni jo pakkasta sekä lunta.

"Kyllä, todella talvisiin maisemiin. Nyt täällä on talvi, mutta toisella pallon puoliskolla elämme kesäaikaa."

"Hienoa. En malta odottaa. Suuret kiitokset tästä tarjouksesta, tohtori," sanon ja juon teeni loppuun.

"Mutta sinun pitää tietää mihin ryhdyt. Haluan, että otat meidän puolesta itsellesi apulaisen mukaan. Työparisi kelvannee, vai onko sinulla jotain sitä vastaan? Olisit muuten ainoa biologi paikalla. Toiseksi, haluan, että selvität hieman olosuhteista, joihin jouduit. Vaikka sanoinkin, että siellä päin Tellusta eletäänkin kesäaikaa, niin kuitenkin keskilämpötila vaihtelee -15 ja -30 asteen välillä. Ei siis kovinkaan kylmä. Valitettavasti teidän matkan aikana kesä vaihtuu talveksi. Ehkä ette ehdi kokemaan pirteitä pakkasten huippulukemia, jotka laskevat jopa -70 pakkasasteeseen. Ette myöskään onneksenne joudu työskentelemään siihen aikaan, kun aurinko ei kohoa taivaalle kuuden kuukauden aikana."

"No en näe siinä mitään ongelmaa jos kerran emme joudu välttämättä työskentelemään äärimmäisissä olosuhteissa. Ja työparini apu kelpaa tietenkin, jos hän suostuu tähän. Olen sen verran innoissani tästä, että en näe pakkasia ongelmana, enkä pimeää aikaa. Rajansa kaikella tietysti, mutta ei kuulosta pahalta."

"Hienoa, että suostut tähän tilaisuuteen. Myöskin tutkimuskeskuksemme kannalta. Haluan kuitenkin, että tapaat sitä ennen yhden henkilön." Tohtori Smith kaivaa rintataskustaan käyntikortin ja liu'uttaa sen peukalollaan pöydän yli Rebeccalle. Käyntikortissa on nimi Geologian professori Werner Hammerstern sekä hänen osoitteensa ja puhelinnumero.
"Olen jo etukäteen kertonut, että sinä voisit tavata hänet. Soita, ja sovi tapaaminen. Hän on ennenkin ollut Antarktiksella ja takaan, että hän on kokeneempi kuin moni muu."

"Kiitos, minä teen sen heti huomenna."

"Hyvä. Vien sinut nyt takaisin töihin. Kerro parillesi, että otat hänet mukaan. Hän tietää tästä, muttei tiedä vielä, että pääsee osallistumaan."

Tohtori Smith vie minut töihin, josta palaan kotiini. Pyörittelen hetken käyntikorttia kädessäni, kunnes nukahdan ja seuraavana aamuna palaan töihin puhkuen uutta intoa ja jännitystä. Työparini Mark on jo paikalla ja kävelen suoraan hänen luokseen, nojaten pöytään käsivarsillani ja katson häntä hymyillen.
"Mark, sinähän olet kuullut siitä projektista Antarktiksella," aloitan.
"Tuntuuko sinusta siltä että olisi aika hetkeksi jättää nämä työt täällä ja tehdä jotain muuta muiden tutkijoiden parissa?"

"Tarkoitatko?" Hän virnistää ja tuulettaa:
"Kuumia lähteitä, drinkkejä hyisessä pakkasessa lilluen kuumassa vedessä. Bikineitä! Bileitä!" Hän virnistää rauhoittuen.
"Hetkinen, se olikin Islanti, eikö?"

"Kyllä Mark, Antarktis on jotain ihan muuta kuin bikinejä ja bileitä," sanon näsäviisaasti virnistäen.
"Mutta olisiko se silti jotain mukavaa vaihtelua tälle? Ei tässä mitään vikaa ole, mutta ajattele sitä kokemusta ja niitä dollareita mitä saat tilillesi keikan jälkeen."

Mark laahustaa tietokoneelle ja alkaa googlata samalla kun kuuntelee Rebeccaa.
"Dollarit houkuttelevat." Hän kääntää litteän taitettavalla jalalla varustetun näytön Rebeccaa kohti. Kuvassa on lunta. Eikä mitään muuta.
"Biologeja tuonne?"

"Älähän nyt Mark, siellä on kyllä lunta paljon, mutta jotain tutkittavaa siellä on kun ryhmä tutkijoita lähetetään paikanpäälle. Ajattele nyt, jäisit tänne yksin näiden koeputkien ja paperipinojen keskelle, ilman minua. Tai no, saisithan varmasti naapuritoimistosta jonkun nätin harjoittelijan pariksesi toimittamaan minun virkaani, mutta Antarktikselle menevässä ryhmässä on myös naisia. Fiksuja naisia, valmiita tutkijoita. Mitä sanot?" Kysyn katsoen häntä silmiin, ystävällisesti hymyillen ja yrittäen saada häntä vakuuttuneeksi.

"Tuossa on kyllä järkeä." Mark pohtii.
"Hyvä on. Paljonko siitä saa? Puhuit rahasta aikaisemmin."

"Palkkasi on muuten normaali kuin nyt, mutta työpäivät laskutetaan jokaisena viikon seitsämästä päivästä kymmeneltä tunnilta per päivä, eli seitsämänkymmentä tuntia per viikko. Lisäksi saat kolmen tuhannen dollarin bonuksen per kuukausi. Näin sanoi tohtori Smith. Ei todellakaan huono tarjous."

"Ei todellakaan, ja todellakin olen mukana!" Mark alkaa myhäillä tyytyväisenä.

"Hyvä. Minä tapaan expertin ja hän kertoo olosuhteista enemmän ja valaisen sinua paremmin sen jälkeen miten matkaan on syytä varautua," sanon tyytyväisenä ja teen puhelun Werner Hammersternille, varaten ajan tapaamiselle.

Werner ei itse vastannut puhelimeen, vaan ilmeisesti hänen työntekijänsä. Tapaaminen sopii tälle iltapäivälle, kuten Rebecca oli jo kaavaillut. Sitä ennen hän ehtii syömään nopean lounaan tonnikalasalaattia laboratorion lähellä olevassa ravintolassa. Harvemmin Mark liittyy hänen kanssaan lounaalle, sillä hän pitää McDonald'sista.

Syön lounaani, lukien samalla päivän lehteä sivusilmällä ja lähden tapaamaan Werneriä.

Werner asuu suuressa omakotitalossa, josta on käynti sisään miltei heti jalkakäytävältä, kun portaat nousee ylös. Oven tulee aukaisemaan sisäkkö. Hänellä ei ole ranskalaisen sisäkön asua, kuten usein kuvitellaan, vaan hän on lihavahko vanhempi rouva.
"Te olette ilmeisesti Rebecca Violette? Tulkaa sisään. Otatteko jotain?" Rebecca haistaa vasta leivottujen sämpylöiden tuoksun.
"Kuulin, että professori odottaa vieraita, joten leivoin tuoreita sämpylöitä. Niiden kanssa on Wiener Würstcheneja ja Sauerkrautia."

"Ei kiitos, söin juuri lounaan," vastaan ja vilkaisen nopeasti ympärilleni.
"Kupilinnen teetä maistuisi, ellei siitä ole mitään vaivaa."

"Teetä, se onnistuu." Nainen näyttää käytävän päähän raollaan olevia kaksoisovia.
"Professori odottaa sinua tuolla."

"Kiitos." Nyökkään ja kävelen käytävän päähän, koputtaen oveen ja raotan sitä enemmän, astuen sisään. "Päivää professori Hammerstern, minä olen Rebecca Violette," sanon ja astelen kättelemään häntä.

"Istuutukaa, olkaa hyvä," sanoo mies pyörätuolissa. Hänen housujensa lahkeet on kääritty ja suljettu hakaneuloin, sillä jalat ovat amputoitu polvien alapuolelta. Myös kädet ovat amputoidut ranteista alaspäin, ja miehellä onkin sähkökäyttöinen pyörätuoli ohjaustapilla. Huone on asunnon kirjasto. Seinillä on paljon valokuvia ja karttoja Antarkselta.

Vedän käteni nopeasti takaisin ja nolostun omasta tahdittomuudestani, vaikkei se tahallista ollutkaan. Istuudun alas ja väkisinkin katseeni alkaa kiertää seinillä olevissa valokuvissa ja kartoissa.
"Paljon kuvia. Näyttää kuin Antarktis olisi sinulle paljon enemmän kuin vain paikka kartalla."

"Kyllä, Antarktis oli elämäni, kunnes se tuhosi sen." Professori Hammerstern heilauttaa käden tynkiään. Amanda huomaa nyt lähempää, että hänen nenänpäänsä on epämuodostunut, kuin siitä puuttuisi pala. Myös poskipäät ja otsa ovat outojen arpien peitossa.

"Pahoja paleltumia?" Kysyn varovasti.

Mies nyökkää.
"Juuri niitä. Antarktikselta. Eksyin... Vain viiden kymmenen metrin päässä värjöttelin odottaen hidasta kuolemaa. Ensin tuska oli polttavaa, sitten kuin ihoa olisi leikattu puukolla, kunnes en tuntenut enää mitään. Viiden kymmenen metrin päässä, enkä lumimyrskyltä nähnyt tutkimusaseman valoja."

"Olen pahoillani. Tutkimustoverisiko sinut löysi lopulta?"

"Kyllä, he löysivät minut. Ainoastaan hylje piti minut hengissä. Sekin oli jäänyt satimeen myrskyyn. Viilsin sen vatsan auki puukollani ja kömmin sen sisään. Näet, mitkä osat eivät peittyneet lämpimillä sisälmyksillä kokonaan." Rebecca näkee miehen villistä palosta silmissä kertoessaan tarinaansa, että hän on traumatisoitunut siitä myös henkisesti.

Vaivaudun hieman tästä keskustelusta ja hänen katseestaan ja vaihdan asentoani.
"Niin, tohtori Herbert Smith halusi että tapaan sinut ennen matkaa."

"Kyllä, hän kertoi minulle. Haluan sanoa, että se ei ole leikkiä. Se on tappava paikka. Edelleenkin vaikka teillä nykyaikana on kaikkia hienoja välineitä ja laboratorioissa miljoonilla dollareilla suunniteltuja lämpökerrastoja, ihmisiä kuolee. Vaikkei siellä ole kuin jäätä, loputtomasti jäätä, varovainen pitää olla. Antarktis on kuin peto, joka odottaa että herpaannut ja se saa nielaista sinut." Ovelta kuuluu vaimea koputus.
"Sämpylöitä?" Nainen kantaa ne pienelle kahvipöydälle ja alkaa täyttää yhtä hapankaalilla ja saksalaisella nakilla. Hän katsoo Rebeccaa:
"Oletko varma?"

"Kyllä rouva, tee riittää mainiosti," sanon hymyilen ja nyt kun näen hapankaalin sekä nakin, olen tyytyväinen että kieltäydyin jo ensin näkemättä sitä.
"Tietysti, varovainen pitää olla. Onko jotain erityistä neuvoa mitä tulee noudattaa?"

"Ole varovainen. Älä kulje yksin. Ainakaan kokemattomana. Kun kuljet rakennukselta toiselle, sinun kannattaa kiinnittää kiipeilykoukku köysiin. Et tiedäkään miten nopeasti lumimyrsky voi yllättää, varsinkin ellei osaa lukea merkkejä. Se on valli, joka tulee kohti kuin rekka-auto ja nielaisee sinut sisäänsä." Rebecca saa teekuppinsa, jonka tassilla on keksi.
"Ole hyvä," nainen sanoo ja alkaa syöttää professori Hammersternille saksalaista nakkisämpylää.

"Vaikea sitä on kuvitella tässä millaista se käytännössä on paikanpäällä, lumimyrskyssä, mutta pidän nuo neuvot mielessäni ja pidän huolen siitä että työparini noudattaa niitä myös," sanon nyökäten ja maistan teetäni, välttäen katsomasta professoria ja hänen sisäkköään joka syöttää häntä. Se on mielestäni kuvottavaa, mutta tietenkin pakollista. En vain halua nähdä sitä. Varovasti maistan myös keksiä, sillä olisi epäkohteliasta jättää se syömättä. En pidä sen mausta ja teekin maistuu oudolta, mutta olen kohtelias enkä näytä sitä ulospäin.

Professori mutisee jotain ja hapankaalia valuu hänen rinnukselleen. Sisäkkö kertoo, että professori on väsynyt. Hänellä on kasvain joka heikentää hänen yleiskuntoaan.

Nyökkään ja saan hyvän syyn jättää teeni ja keksin syömättä. Kiitän kohteliaasti niistä kuitenkin ja kiitän professoria suomasta ajastaan sekä neuvoista, palaten takaisin töihin.

Iltapäivällä Rebecca ja hänen työparinsa Mark kutsutaan tohtori Herbert Smithin toimistoon. Toimisto tuoksuu voimakkaasti piipputupakalle. Tohtori Smith on käynyt läpi suuren sodan ja voittanut sen oikeudestaan tupakoida omassa toimistossaan.
"Eli, te lähdette reissuun. Kuuden päivän päästä lähtee lento Australiaan. Australiasta jatkatte muun ryhmän kanssa matkaa rahtilaivalla Antarktikselle, josta lennätte loppumatkan helikoptereilla tutkimusasemalle, minne komennuksenne on. Ottakaa mukaanne vain välttämättömimmät tavarat. Kirja tai pari on hyväksyttävää, kuten muutama muu henkilökohtainen tavara. Mutta älkää pakatko liikaa. Lämpimiä vaatteita kannattaa hankkia matkan ajaksi, mutta tutkimusasemalla on varusteet Antarktiksen haastaviin olosuhteisiin."

"Mitä itseasiassa tutkimme siellä?" Kysyn.

"Sitä en tiedä vielä itsekään. Siitä kuulette paikan päällä." Herbert Smith kaivaa pöytälaatikostaan kaksi mappia.
"Näihin tarvitaan allekirjoitukset. Työsopimukset, vakuutusasiat ja muu. Tutustukaa rauhassa, mutta postittakaa viimeistään kolme päivää ennen matkaa." Mark ottaa omansa ja kysyy:
"Katsoin googlesta eri tutkimusasemat, minne meidät sijoitetaan?" Herbert Smith vastaa:
"Se on aivan uusi. Sitä ei ole vielä kastettu. X-123 on sen tunnistenimi tällä hetkellä. Ei kovin omaperäinen, mutta se onkin vain väliaikainen."

Vilkaisen nopeasti mapin sisältöä.
"Tästä tulee mielenkiintoista," sanon tyytyväisenä ja innoissani, etten edes malta keskittyä pohtimaan oleellisia asioita tai miettimään onko minulla kenties jotain kysyttävää.

"Oliko teillä vielä kysymyksiä," kysyy Herbert Smith vielä ennen kuin antaa luvan poistua. Mark katsoo Rebeccaa ja kohauttaa olkapäitään.

"Ei minulla ainakaan. Eiköhän tässä nyt ollut ne tärkeimmät."

"Hyvä. Ellemme ehdi ennen matkaa keskustella, niin toivotan onnea. H-hetkenä, eli matkan alkupäivänä saapukaa tänne kello viisi. Ei myöhästymisiä," hän katsoo tiukasti Markia.

Katson itsekin häntä ja väkisinkin kasvoilleni nousee pieni ivallinen hymy. "Olemme paikalla silloin kun kello lyö viisi," lupaan hänen puolestaan ja nousen ylös.