2. Sessio - Jään kutsu

Poikkeuksellisesti Rebeccan kello soi jo neljältä normaalin kuuden sijaan, kun on päivä jolloin matka alkaa kohti Antarktista.

Herään silti virkeänä, intoa täynnä tulevasta matkasta ja otan mukaani valmiiksi pakatun laukun, jossa on lämpimiä vaatteita matkalle sekä muutama kirja ja muistiinpanovälineet. Saavun työpaikalle ajoissa ja katson onko Mark paikalla. Hänen on syytä tulla sovittuun aikaan, tai matka jää hänen osalta tekemättä.

Mark ei ole vielä paikalla. Rebecca kuitenkin uskoo, että hän tulee ajoissa. Kiireellä tosin. Niin käykin, kuten Rebecca oli ajatellut. Hetken päästä Markin saapumisesta tohtori Herbert Smith ottaa heidät vastaan.
"Kaikki pakattu ja valmiina seikkailuun?"

"Kyllä tohtori Smith, kaikki valmista," vastaan ainakin omasta puolestani ja vilkaisen Markia.

"Kyytinne lähtee puolen tunnin kuluttua lentokentälle, mistä lennätte Australiaan Melbourneen. Siellä teitä odottaa matkan vetäjänne. Tunnistatte hänet terminaalista kyltistä kyllä. Ei huolta."

"Miten pitkään matka kokonaisuudessaan kestää ja millä kuljemme Australiasta tutkimuskohteeseen?"

"Kuljette laivalla. Lentoliikennettä ei ole, matka on sen verran pitkä meren yli ja huonot säät voivat yllättää. Ei olisi paikkaa hätälaskulle, paitsi kylmä meri. Laivamatka kestää noin viisi päivää. Matkaakin meriteitse on noin 4000 kilometriä."

"Onneksi en tule merisairaaksi kovinkaan helpolla," tokaisen hymyillen.

"Se on onnesi. Merenkäynti voi olla pahaakin. Mutta, oletteko valmiita? Nyt ei voi enää perääntyä tai hakea kaupasta matkapahoinvointipillereitä," tuon Herbert suuntasi Markille, joka ei enää näytä kovinkaan innokkaalta.

"Kyllä, olemme valmiita. Eikö niin Mark?" Luon katseen Markiin ja tiedän ettei hän peräänny, vaikka ei näytäkkään innostuneelta.

Mark nyökkää. Ulkoa kuuluu auton torven ääni.
"Kyytinne taisi tulla. Hyvää matkaa. Toivottavasti kokemus avartaa molempia, vaikkakin pääasiassa olette työkomennuksella. Ottakaa silti kaikki ilo irti minunkin puolestani. Antarktis ei ole mikään jokapojan lomakohde. Kahden viikon reissukin maksaa jo kymmenestä kahteenkymmeneen tuhanteen dollaria." Herbert Smith katsoo Markia.
"Olethan herrasmies ja kannat leidin laukut taksiin?" Mark tekee työtä käskettyä ja Herbert vinkkaa Amandan sivulle.

Nyökkään nopeasti ja siirryn sivummalle, katsoen kysyvästi tohtori Smithiä.
"Mitä vielä? Luulin että tässä oli kaikki."

Tohtori Smith antaa laatikon, joka on kääritty ruskeaan paperiin.
"Digitaalivideokamera. Säänkestävää mallia. Pari akkua ja tarpeeksi muistia. Haluaisin vähän matkamuistoja."

"Tietysti," sanon ja nyökkään hymyillen.
"En tiedä koska näemme seuraavan kerran, mutta siihen asti hyvää jatkoa," sanon vielä ja lähden paketin kanssa Markin perään taksille.

Taksimatka kestää reilun tunnin lentokentälle. He ovat jo saaneet liput etukäteen, josta voivat tarkistaa lennon aikataulun ja hangaarin. He ovat ajoissa ja Mark sanoo käyvänsä hakemassa pullon vodkaa, että matka kuluisi hieman rattoisammin. Kysyy myös kelpaako se Rebeccallekin, vai haluaako hän kenties likööriä.

En juo, tai jos juon niin hyvin harvoin, mutta vastaan myöntävästi liköörille. Tarkoitukseni ei ole juoda sitä, korkeintaan maistaa teen tai kahvin jälkeen.

"Hienoa, meillä tulee hauska matka. Maulla väliä? No, otan pari pulloa."

Pudistelen hieman päätäni mutten estele Markia.
"Minttu ja kahvi," vastaan.

Mark siintää tax free-kauppaan. Rebeccan odotellessa hän kiinnittää huomionsa mustalaiseukkoon, joka ei näytä matkustajalta. Hänen olemuksensa on vanha ja korppikotkamainen, vaatteet rääsyiset eikä matkatavaroita ole. Ihmiset tietoisesti yrittävät vältellä katsekontaktia häneen ja kiertävät hänet kaaressa, kuin häntä ei olisi olemassakaan.

Seuraan naista katseellani, tutkien onko hän rahan tarpeessa vai odottaako hän kenties jotakuta. Kuitenkaan en varsinaisesti näe hänessä mitään erikoista, ulkonäön lisäksi.

Nainen näyttää kiertelevän ja hän huomaa, miten Rebecca katsoi häntä lähtien laahustamaan suhteellisen reippaasti häntä kohti. Rebeccasta tuntuu, että mustalaisakka on ainakin sata vuotias.

Siirrän nopeasti katseeni pois hänestä, alkaen kohentaa takkiani. Olinpas minä töykeä kun katsoin häntä siten.

Kun nainen pääsee Rebeccan luokse, hänen rujosta ulkomuodosta ja muumiomaisesta iästä huolimatta ääni on ihmeen pehmeä. Tupakan karhentava, muttei raakkuva kuten petolinnulla.
"Tahtookos neiti tietää tulevaisuutensa?"

Katson naista nyt ystävällisesti hymyillen ja huojentuneena ettei hän loukkaantunut tuijotuksestani. Oletan hänen olevan rahan tarpeessa, joten vastaan:
"No rouva hyvä, minä en usko moiseen mutta hyvä on. Tämä voi olla mielenkiintoista."

"Saanko kätesi? Voin kanavoida herkemmin, kun tunnen, saan koskettaa sisintäsi ja sitä kautta venuttautua tulevaisuuteen mielesi portista." Akka katsoo Rebeccaa yrittäen hymyillä mahdollisimman sydämmellisesti, mutta harvahampainen suu vaikeuttaa sen esteettisyyttä.

Ojennan käteni naiselle ja kysyn:
"Miten pitkälle näet? Odottaako minua jossain unelmieni mies ja kuinka monta lasta minä saan?"

"Odota, odota... lähdet matkalle," mustalaisakka aloittaa.

Naurahdan ja sanon:
"Sehän on selvää, enhän minä muuten olisi tässä matkalaukkujen kanssa."

"Lähdet... kylmään paikkaan..." akka jatkaa.

"No tuonkin olisi voinut vielä arvata. Ei vakuuta siis minua vielä."

"Odota, näen jotain. Kivitaulu." Mustalaisakka kavahtaa taaksepäin ja lähtee nopeasti poistumaan.

"Hei, odota! Mikä kivitaulu?" Huudahdan ja otan muutaman askeleen hänen peräänsä.
"Ja unohdit maksun!"

Ketterästi paetessan mustalainen on kadonnut väkijoukon vilinään. Juuri kun Mark saapuu viinakassin kanssa, tulee kuulutus heidän lennostaan.

Katson vielä hetken väkijoukkoon, mutten löydä enää naista ja huomioni kiinnittyy kuulutkseen.
"Tuo on meidän lento," sanon ja lähdemme portille.

Kun he menevät tullin ja turvatarkastuksen läpi ja Mark on ottamassa pullokassin käsimatkatavaraksi, hänet vedetään Rebeccan kanssa sivuun.
"Mitä nämä ovat," henkilökunta kysyy. Mark virnistää hieman.
"Viinaa, tuliaisia." Tullin vartija katsoo kulmiaan kurtistaen ja osoittaa takana olevaa kylttiä, mikä kieltää kaikenlaisten nesteiden tuomisen lentokoneeseen terrori-iskujen takia. Markin naama venyy pitkäksi.
"Et voi olla tosissasi. Tämä on juuri tuolta ostettu. Katso, korkeissa on sinetti tallella!" Tulli pitää pintansa. "Säännöt ovat säännöt, meidän pitää ottaa ne haltuumme. Koneessa on tarjoilu."

Minua ei tilanne juurikaan harmita, mutta Markin puolesta kyllä.
"Älä huoli, Melbournessa saat varmasti pikaisesti uuden tilaisuuden hankkia jotain juomista." Yritän lohduttaa Markia.

Mark joutuu luopumaan juotavista, että hän pääsisi koneeseen. Matka alkaa, ja ärtymykseensä Mark tilaa tuplavodkan. Hän ärtyy enemmän hinnasta, mikä lähentelee jo pientä pulloa.
"Tiedätkö mikä minua harmittaa, Rebecca. Minä olen maksava asiakas, enkä voi vetää päätäni täyteen matkalla, ellen ole miljonääri."

"No yritä nähdä asian valoisampi puoli. Ajattele miltä tuntuisi kaikki ilmakuopat jos pääsi olisi täynnä viinaa. Puhumattakaan tämän matkan jälkeen alkavasta laivamatkasta, jonne pääsisit krapulassa."

"Mitä me sitten tämän matkan ajan teemme?" Koneessa kuuluu kuulutus:
"Hyvät matkustajat, naiset ja herrat. Lennon ensimmäinen elokuva alkaa. Twilight." Mark tilaa toisen tuplavodkan katsoen Rebeccaa.
"Tapa minut, ole kiltti."

Naurahtaen pudistelen päätäni ja laitan kuulokkeet korvilleni, mutten valikoi kanavaa josta kuuluu elokuvan äänet, vaan jotain klassista ja suljen silmäni.

Jossain vaiheessa Rebecca herää pieneen tönimiseen. Hänen aukaistessaan silmät lentokoneen matkustamon valot ovat sammutetut, vain pienet yövalot palavat. Mark riisuu hellästi hänen kuulokkeensa ja kuiskaa:
"Katso ulos." Aava meri, josta kimmeltää nouseva aurinko. Taivas on liilaa ja oranssia loistetta.

"Oi, upeaa," sanon hiljaa katsoen ulos ikkunasta.
"Tästä on hyvä aloittaa matkamuistojen kerääminen tohtori Smithille." Kaivan olkalaukustani esiin tohtorin antaman kameran ja kuvaan hetken näkyä ikkunasta. Se ei tietenkään välitä täysin sitä miltä se oikeasti näyttää, mutta on mielestäni hyvä aloitus.

Vihdoin pitkän lennon jälkeen kone laskeutuu. Molemmilla on selkä ja niskat jäykkänä, mutta aamuaurinko sai molemmat hyvälle tuulelle. Australiassa on lämmin, ja heidän Yhdysvaltojen talvessa pukemat vaatteet ja matkatavaroiden talvivaatteet vaikuttavat huvittavilta ihmisten keskellä, jotka kulkevat shortseissa ja t-paidoissa.

Riisun päälitakkini ja sanon:
"Meitä odotetaan jossain täällä ja hänet pitäisi olla helppo löytää..." Alan etsiä katseellani sopivaa merkkiä oikeasta henkilöstä joka odottaa meitä.

Pian Amanda näkeekin väkijoukosta kyltin, jossa lukee X-123. Mark nostaa matkalaukut kysymättä. Ehkä Herbert Smithin oppi jäi jonnekin hänen alitajuntaansa. Heidän lähtiessä kohti kylttiä Herbert kysyy, mahtaako laivaan saada ottaa alkoholia mukaan?

"Uskoisin niin. Olemmehan tutkijoita ja meillä pitää olla jotain millä lievittää tätä kaikkea taakkaa. Tai sinulla tarkemmin sanottuna," sanon hymyillen ja tervehdin kyltin luona olevaa henkilöä.

"Tervetuloa Australiaan, neiti ja herra...?" Mies on vaalea, ei siis näytä auringossa ruskettuneelta. Selvästi siis jostain muualta, kuin täältä. Hänen luonaan on muitakin.
"Mark ja Rebecca. Tuota, saako laivalle ottaa alkoholia?" Mies katsoo hieman kummissaan.
"Se on rahtialus ja me olemme tutkimusryhmä, ei alkoholia."

Voin melkein tuntea miten tumma pilvi leijailee Markin yläpuolelle ja iskee salamoita.
"Kieltävätkö säännöt sen vai sanotko vain oman mielipiteesi?" Kysyn mieheltä, yrittäen tehdä edes jotain saadakseni suoda Markille sen nautinnon juoda alkoholia.

"Sanon oman mielipiteeni, ja uskon, että säännöt kieltävät. Eli ei, herra Mark." Mark katsoo Rebeccaa ja kuiskaa hänelle:
"Tiesin, että tässä matkassa on joku juttu..."

"Mm. Ei alkoholia sitten."

"Kaikki taitavat olla täällä. Pikkubussi odottaa jo, seuratkaa minua." Seurue lähtee seuraamaan heitä vastaanottanutta miestä, ja Mark on edelleen äreä.
"Tiedätkö, vihaan jo tuota miestä. Kuin jonkun eläkeläismatkan ohjaaja..."

"Älähän nyt, hän tekee vain työtään. Ja on siinä ohella ääliö," sanon seuratessani miestä.

Matka bussilla satamaan ei kestä kovinkaan kauaa. Satamassa heidän aluksensa tosiaan on rahtialus. Hieman ruosteinen ja sen kannella on lukuisia keltaisia, sinisiä ja punaisia kontteja kuin jättiläismäisiä Dublo-palikoita. Joitain niistä lastataan vielä. Laivan nimi on M/S Titanic II.
"Miten haluatte, että hytit jaetaan? Miehet ja naiset erikseen, arpomalla?" Mark katsoo Rebeccaa kysyvästi.

"Miten olisi jos saisi valita mihin hyttiin menee ja kenen kanssa? En halua kuulostaa hankalalta, mutta mielelläni en asettuisi niin pitkäksi aikaa kenen tahansa kanssa. Niin ja montako hyttiä siis on? Miten monen kanssa sen joutuu jakamaan?"

"Kolmen kanssa. Neljän hengen hyttejä siis." Mark kohottaa Rebeccan käden ylös:
"Pari!"

Katson kaikkia paikallaolijoita ja alan arpoa mielessäni ketkä kaksi heistä olisivat tarpeeksi siedettäviä henkilöitä hyttiimme ja tekevätkö kukaan heistä yhtä nopeasti valintansa pareista kuin Mark.

"Hyvä on," matkanjohtaja sanoo.
"Jaan avainkortit summammutikassa, paitsi teille kahdelle. Tehän olette samasta yhtiöstä, eikö niin? Ruvetaan raahaamaan sitten itseämme alukseen. Avainkortista näkyy hytin numero, käytävä ja niin edelleen. Ellette löydä heti, niin kysykää. Varmasti joku ystävällinen merimies auttaa." Rebecca näkee kun ohi kävelee työkalupakkia kantaen keltakypäräinen mies, jonka pitkä takkuinen parta on letitetty. Kädet ovat tatuointien peitossa ja hän sylkee purutupakan tahraamaa sylkeä suusta laajassa kaaressa.

Irvistän hieman inhosta nähdessäni hänen sylkäisevän.
"Ystävällinen merimies," toistan matkanjohtajan sanat hiljaa.

Mark lähtee raahaamaan laukkuja hieman kiikkerän näköistä metallisiltaa pitkin laivan uumeniin.
"Ole sinä kartan lukija, minua ei vittuakaan kiinnosta tällä hetkellä mikään. Olen pahalla tuulella, Rebecca."

"Huomaan sen," sanon harmistuneena siitä että hän on huonolla tuulella. Tutkin avainkorttiaja navigoin parhaani mukaan oikeaan suuntaan mahdollisimman ripeästi, jottei Markin ärtymys lisäänny.

Mark laskee tavarat ja katsoo hyttiä. Melko pieni. Sängyt seinällä taitettavaa mallia kahdessa kerroksessa vastakkaisilla seinustoilla.
"Ylä- vai alapeti?" Ikkunaa ei ole, sillä hytti on vesirajan alapuolella.

"Ylä," sanon ja taitan pedit auki, nostaen olkalaukkuni ylimmäiselle jonka valitsin.
"Viisi päivää täällä. Ei edes ikkunaa ja muutenkin koko purkki on rahtialus, eli ei mitään viihdykettä. Toivottavasti kohde on edes mukavampi."

"Toivottavasti. Pitää sanoa, ettei matka kauhean lupaavasti ole alkanut." Ovi aukeaa ja sisään astuu hoikka pitkä mies jolla on paksut pyöreät aurinkolasit. Hän on kalju. Hän laskee kantamuksensa ja esittelee itsensä voimakkaasti englanniksi murtaen:
"Terve. Olen Günther Shcmid. UFO-tutkija."

"Mukava tavata Günther. Minä olen Rebecca ja tässä on parini, Mark. Biologian tutkijoita." Esittelen meidät miehelle.

"Biologian tutkijoita. Ach." Mies aukaisee alapedin ja istuutuu.
"Mitä biologian tutkijat tekevät Antarktiksella?"

Kohautan olkapäitäni ja sanon:
"En tiedä vielä. Samaa ihmettelen mitä UFO-tutkija tekee siellä."

"Melko reilua," sanoo Günther. Ovi käy toisen kerran ja sisään kävelee roteva karhumaisen olemuksen omaava mies.
"Päivää tupaan," hän sanoo venäjäksi murtaen katsoen muita ja hymyillen iloisesti.
"Ai, vain yläpeti vapaana. Voisiko joku vaihtaa, olen hieman kookas kiipeämään. Ehkä nuoriso menee ylös ja me vanhemmat otamme alapedit omaksemme?"

Katson kysyvästi Markia, ehkä jopa hieman kauhuissani. Siinä on jo tarpeeksi että joudumme jakamaan tämän ahtaan hytin kahden muun miehen kanssa, mutta että vielä kummankin pitäisi nukkua heidän yläpuolellaan.
"Päätä sinä," sanon hiljaa Markille.


Mark nousee saksalaisen UFO-tutkijan yläpedille ja karhumainen venäläinen asettuu Rebeccan alapuolelle. "Olipas reissu, ei tipan tippaa," kiroaa venäläinen ja aukaisee laukkunsa ottaen vodka-pullon.
"Venäläistä. Kelpaako?" Hän narskauttaa pullon auki.
"Kai juomme yhteisen loppumatkamme kunniaksi. Ja ei pelkoa toverit, näitä on kymmenen lisää."

"Kas, Mark, näyttää siltä että saat sittenkin huvisi. Joten älä enää näytä tuota hapanta naamaa," sanon suoden hänelle virnistyksen ja kapuan venäläisen yläpuolelle pedille, istuutuen sille.

Venäläinen nousee ylös kohottaen pulloa Markille.
"Ja jokaisen pitää juoda, muuten minä joudun häpeään, ellei minun äitimaani upea vodka kelpaakaan. Aiheutan häpeää."

"En halua mitenkään loukata tai aiheuttaa häpeää, mutta minä en juo," sanon vaisusti.

"Aa, häpeäni on suuri, kun vodkani ei kelpaa. Olisin luullut, että kunnon vodka saa absolutistinkin heristämään kieltään sen raikkaalle maulle. Tiedätkö, teitä varten on oma juoma." Saksalainenkin ottaa vodkaa.

"Mikäköhän se juoma sitten on?"

"Absolut Vodka," venäläinen remahtaa lämpimään nauruun.

En edes hymyile hänen vitsilleen, mutta ojennan käteni ja sanon:
"Yksi pieni maistiainen sitten niin pääset häpeästäsi." Otan pullon ja maistan sitä, enkä voi olla irvistämättä. Raikas maku ei todellakaan ole, eikä saa yhtään minua heristämään kieltäni sen maulle. Ojennan pullon takaisin hänelle ja olen tyytyväinen Markin puolesta että hän vihdoinkin sai haluamaansa, mutta harmittelen mielessäni oman rauhan puuttumista.

"No, mitäs te teette, uudet ystäväni?" Kysyy venäläinen.

Asetun makuulle selälleni, kädet niskani takana ja sanon: "Olemme biologeja Markin kanssa. Günther on UFO-tutkija. Ja sinä olet?"

"Minä olen jäätikkö-ekspertti. Siperiasta. Selviytyjä, opas. Ja nimeni on Vladimir, ellen esitellyt vielä itseäni."

"Hauska tavata, Vladimir. Tietääkö muuten kukaan mitä olemme menossa tutkimaan?"

Kukaan ei tiedä.
"Kaksi biologia ja UFO-tutkija?" Vladimir nyökkää Güntheria kohti.
"Kaikella kunnioituksella alaasi kohtaan. Minkä alan biologeja te olette?"

"Pääasiassa tutkimme kasvien genetiikkaa."

"Kasvien? Mutta eihän Antarktiksella ole kasveja!" Vladimir huudahtaa ja ottaa uuden hörpyn rakastamastaan kansallisjuomastaan.

"Niin, ei taida olla. Jotain tekemistä meilläkin siellä kuitenkin on kun kerran olemme matkalla sinne."

Vladimir hymähtää.
"Perin outoa, mutta tästä saa paljon rahaa." Hän ottaa vielä kulauksen ja ilmoittaa lähtevänsä tekemään tuttavuutta muiden kanssa.
"Melkoinen hahmo," sanoo Günther kun Vladimir on poistunut.

"Totta, mutta eivätkös yleisesti kaikki venäläiset ole tuollaisia? Eikä siinä, mukava jakaa huone jonkun kanssa joka on positiivinen ja iloinen."

"Voi olla," sanoo Günther.
"Ainakin hän oli hyväkäytöksinen. Suonette anteeksi, lepäisin nyt. Matka on ollut raskas." Hän kaivaa silmälaput ja korvatulpat.
"Ette häiritse."

Katson Markia ja kysyn hiljaa, vaikka Günther ei vielä ole ehtinyt edes nukahtaa:
"Haluatko lähteä kiertelemään vai jäädä tänne?"

"Kierrellään." Vaikka rahtialus vaikuttikin aluksi vastenmieliseltä ja halvalta matkustusvaihtoehdolta, se on suhteellisen mielenkiintoinen. Ei voita luksusristeilijän casinoita, kauppoja, kylpylöitä ja yökerhoja, mutta oma viehätyksensä tässäkin on. Heidän kulkiessaan matkanjohtaja törmää heihin ja ojentaa kaksi mappia pyytäen perehtymään niihin jatkaen matkaansa vieden mappeja muillekin ryhmän jäsenille.