13. sessio - Murhatutkimus alkaa

Amanda saa puhelun sireltään.
"Elysiumissa on hätäkokous. Kaikki kaupungin kaltaiset on kutsuttu paikalle. Poissaolo ei ole vaihtoehto."

"Tulen heti," vastaan ja suljen puhelun. Vedän takin ylleni ja lähden metrolla keskustaan, miettien matkalla mikä mahtaa olla kokouksen syy. Tällä kertaa en koe olevani syyllinen mihinkään. Saavuttuani paikalle, etsin katseellani sireni ja menen hänen luokseen.
"Mistä oikein on kyse nyt?" Kysyn häneltä.

Elysium on täynnä. Puheen sorina on miltei huumaavaa. Anthony D'arc on klaanitoveriensa parissa, ja ottaa Amandan myös vastaan sinne huomaansa.
"Kyse on Toreadoreista, primogenista ja elderistä."

"Taas niistä," sanon huokaisten.
"Onko tällä kertaa jotain uusia uutisia?" Kysyn ja mietin, onkohan jotain mistä minun pitäisi huolestua.

Anthony kohauttaa olkapäitään miltei huomaamattomasti. Yksi hänen piirteistään, johon vain Amanda luulee kiinnittävänsä huomionsa.
"En tiedä. En tiedä mistä on kyse. Ehkä on tullut uutta tietoa." Amanda huomaa Brujahit syrjemmällä, mutta kukaan heistä ei katso edes häntä päin, kuin hän olisi ilmaa heille. Kuten hän ennen olikin. Chorus on myös omiensa, tai sen klaanin parissa johon hänet on otettu, mutta Amanda huomaa hänen luovan nopean silmäisyn ja suovan pienen hymyn.

Hymähdän hiljaa ja silmäilen ympärilleni, odottaen prinssin saapumista paikalle kertomaan mitä asia oikein koskee. En vielä hetki sitten pitänyt itseäni syyllisenä mihinkään, mutta väkisinkin alkaa jännitys hiipiä mieleeni.

Kun sheriffi kävelee parvelle ja kohottaa kätensä, sali hiljenee. Hetken päästä prinssi kävelee myös parvelle nojaten kaiteeseen ja katsoen kaikkia.
"Kaupungin kaltaiset, alamaiset..." Sanan "alamaiset" kohdalla Brujahien suunnasta kuuluu tarkoittamaton kohahdus, mutta prinssi ei anna sen itseään häiritä tällä erää.
"Kuten tiedätte, arvoisimmat Toreadorit ovat olleet kadoksissa. Heistä ei ole vieläkään kuulunut mitään. Voin nyt sanoa, että he eivät ole kaupungista poistuneet, rinnakkaiskaupungit eivät ole heistä kuulleet. Heistä ei ole jälkiäkään. Olen sheriffin kanssa keskustellut asiasta..." sheriffi jatkaa siitä mihin prinssi jäi:
"Ja olemme päätyneet tulokseen, että he ovat jossakin. Elossa. En tiedä ovatko he tässä kaupungissa, tai kaupungin ulkopuolella. Sabbat on kuitenkin vahva epäilty. En usko, että kukaan tässä kaupungissa heitä pitäisi vankina..." hän pyyhkii tikarin terävällä katseellaan koko yleisön läpi, ja jokaisesta tuntuu kuin hän katsoisi juuri häntä.
"Mutta en pois sulje mitään vaihtoehtoa." Sheriffi pitää pienen tauon antaen kaikille aikaa hengähtää.

En voi muutakuin naurahtaa mielessäni, sillä sen tekeminen ääneen herättäisi liiaksi kiinnostuksen itseäni kohtaan. Mutta miten naurettavalta heidän lopputuloksensa kuulostaakaan, että ne kaksi muka olisivat vielä elossa kun ovat näinkin pitkään olleet kadoksissa.

"Tunnettekin jo ehkä Carl Reuterin." Sheriffin vierelle astelee mies mustassa pitkässä nahkatakissa. Hänen oikean silmänsä ylittää otsasta leukaan leveä arpi. Silmää peittää silmälappu. Hänellä on vyöllään nahkatakin helman alta pilkistävä hopeinen tikari. Carl Reuter nyökkää yleisölle ja puhuu hiljasiella käheällä äänellä, miltei kuiskaten. Silti hänen sanansa kaikuvat jokaisen tajuntaan selkeästi.
"Olen Carl "Hurtta" Reuter, kuten olen arvokkaan lisänimeni saanut. Ylpeä Ventrue, ylpeämpi saalistaja. Kuitenkin, tämä tilanne on erikoislaatuinen, joten en tule toimimaan tutkinnoissani yksin." Carl nyökkää prinssille antaen hänelle puheenvuoron.

Mitä vielä, ihmettelen mielessäni. Miksi ihmeessä kahden turhanpäiväisen Toreadorin etsintään tarvitaan moista rakkia? Mieleni tekisi sanoa jo jotain, mutta pidän suuni kiltisti kiinni.

Prinssi osoittaa Brujaheja.
"Heller. Sinulla on kokemusta katutasolta, ylennän sinut Ajokoiraksi. Sinun tulee antaa kaikki tietämyksesi, taitosi ja kykysi Carl Reuterin intressien mukaisesti." Heller astuu askeleen eteenpäin ja hänen kulmansa kurtistuvat. Hänen primogeninsa Fabio Chávez tarttuu häntä voimakkaasti puristaen olkapäähän hilliten ja korottaen äänensä.
"Childeni Heller tekee sen mielellään." Prinssi siirtää katseensa Helleriin. Amanda voi kuvitella miten vaikealta Hellerin tuntuu sanoa myöntyvät sanat.

Ja osaan kuvitella, että jos nämä Brujahit todella sotaa suunnittelevat, tämä jos jokin saa hieman lisäpontta Ventrueiden syöksemiseen vallasta. Pudistelen hiljaa päätäni, melkein huomaamattomasti, sillä tämä on mielestäni aivan liian yliampuvaa. Tai sitten en vain ymmärrä, että primogenin ja elderin katoaminen voi olla näin iso asia. Mietinpä vain, olisivatko etsinnät samat, jos sama tapahtuisi meille Nosferatuille.

"Nyt jos jollain on jotain tietoa, on hyvä aika kertoa se. Rangaistusta tullaan hillitsemään. Kun tutkimukset alkavat tämän Elysium-kokoontumisen jälkeen, osapuolet eivät tule saamaan armoa, vaan tuomio kaikille, jotka ovat osallisia tähän, on Aurinkohuone!" Sheriffi katsoo kaikkia tuimana.

Tilanne alkaa vaikuttaa siltä, että voisin kaivata jonkun viisaamman neuvoa, kuten sireni. Mutta en tohdi kysyä, ei tässä, ei nyt. Ja minähän lupasin ottaa kaiken syyn niskoilleni, eli olisin myös valmis ottamaan rangaistuksen yksin, mutta ilman yhtäkään järkevää syytä en paljasta itseäni. Luon silmäyksen sireeni, kuin äänettömästi kysyen häneltä, mitä minun tulisi tehdä nyt.

Amanda ei ole varma, kiinnittääkö hänen sirensä häneen huomiota vai ei. Aikaa kuluu, sali on hiljainen. Sheriffi kääntyy selin ja alkaa ohjata prinssiä työhuoneeseen.
"Tutkinta alkaa nyt. Heller, seuraa." Amanda näkee Hellerin kääntyvän sireään kohti ja pystyy hänen huuliltaan lukemaan painokelvottomia sanoja.

Luotan tietenkin siihen että hän pysyy hiljaa minusta, mutta en saa katsettani irti hänestä. Kuin haluaisin varmistuksen siitä että hän myös pitää suunsa kiinni.
"Miksi niiden kahden katoaminen on niin tärkeää?" Kysyn sireltäni, pitäen katseeni yhä Hellerissä.

Anthony katsoo Amandaa kurtistaen kulmiaan.
"Koska toinen on tämän kaupungin klaaninsa korkea-arvoisin, ja suoraan klaanin edustaja prinssille, sekä klaanin puhemies ja päätöksen tekijä. Toinen, on taas ensimmäisen oikea käsi."

"No tiedän minä sen, mutta..." jätän lauseeni kesken. Kysymykseni oli typerä.
"Miten pitkälle etsinnät menevät? Kuulustellaanko meitä?"

"Carl Reuter ei ole vielä epäonnistunut." Anthony katsoo Amandaa.
"Täällä ei ole enää mitään nähtävää. Poistumme." Hän ottaa Amandan käsipuoleensa ja lähtee oksennuskuuron saattelemana johdattamaan hänet pihalle.

Alan pitää vähemmän tästä metsästävästä rakista ja tästä koko hälystä. Mutta minkä sille voin nyt, itsehän sen aiheutin. Toisen yllytyksestä tosin, mutta minähän sen tein. Tapatin ne kaksi. Yhtäkkiä en olekaan enää niin nenäkäs tai itsevarma, vaan kävellessäni ulos sireni kanssa, painan päätäni hieman alas ja katson hiljaa eteeni. Ehkä pelkään että muutkin osalliset joutuvat kärsimään jos itse en joko tunnusta, tai pääse kuin koira veräjästä tästä kaikesta. Ja välttääkseni muiden tuomion, olisin kyllä valmis ottamaan rangaistuksen itse...

Kun he ovat Anthonyn autossa ja ajamassa pois Elysiumista, Anthony katsoo Amandaa:
"Joko nyt haluat kertoa, mitä on tekeillä?"

Käännän katseeni häneen ja nyökkään nopeasti.
"Haluan," sanon ja hieman hermostuneesti alan naputella sormeani reittäni vasten.
"Minä tein sen. Minä johdatin ne kaksi viimeiselle matkalle, eli prinssin ja sheriffin päättelyt osuivat hieman metsään. Itseasiassa, kuvaukseni metsästä oli oikea, sillä he kuolivat siellä, mutta prinssin ja sheriffin ajatus oli siis väärä." Huokaisen ja pudistelen päätäni.
"Minä en ole tässä yksin, mutta minä olen ainoa syyllinen. Mitä minä oikein teen?" Kysyn huolestuneena, en vieläkään omasta kohtalostani, vaan muiden.

"Sinä... tapatit... Toreadorit?"

Käännän katseeni toisaalle ja hermostunut naputtaminen jatkuu.
"Niin, minä tapatin ne kaksi," sanon hiljaa.

"Mutta miten? Metsä... ei jälkeäkään... Gorem." Anthony katsoo Amandaa.
"Et kai?"

Katson varovasti Anthonya ja sanon:
"Kyllä, hän auttoi. Paljon. Enemmän kuin oli sovittu."

"Tiedäthän, että jos jäät kiinni," Anthony pitää tauon.
"Menetän sinut."

Hänen sanansa saavat minut melkein katumaan tekoani. En tietenkään halua myöskään menettää häntä.
"Mitä minä nyt teen? Sanoit ettei se rakki ole epäonnistunut vielä koskaan, joten minun on syytä pelätä että hän saa selville totuuden?" Kysyn huolestuneena.

"En tiedä pystyykö hän jäljittämään Toreadoreja ihmissusiin. Mutta jos pystyy, ei varmasti ole vaikea jäljittää jälkiä sieltä pois. Tai en tiedä. En osaa sanoa mitään, sillä en tiedä miten monimutkaiseen vyyhtiin olet tämän Toreadorien katoamisen kietonut."

"Ei se itseasiassa ole niin monimutkainen vyyhti. Heistä haluttiin eroon ja heistä päästiin eroon. Yksinkertaista, mutta nyt pelkään että se koira saa jotain selville ja muut joutuvat hankaluuksiin takiani. Pysynkö siis hiljaa vai tunnustanko ja otan kaiken niskoilleni, kärsien myös seuraukset siitä?"

"Sinulla oli aikaa tunnustaa. Se aika on loppunut. Tunnustat tai et, joudut Aurinkohuoneeseen. Syyttömät eivät pala tulessa. Nyt pelkäisin, että ne jotka muut ovat tässä mukana eivät puhu ohi suunsa."

"Minä en voi tehdä asian hyväksi mitään. En voi uhkailla heitä tai pakottaa mitenkään muutenkaan olemaan hiljaa. Se kaikki on vain heistä itsestään ja meidän välisestä luottamuksesta kiinni. Mutta tarkoitat siis että ainoa vaihtoehto minulle on nyt pitää suuni kiinni?"

"Pidät suusi kiinni tai puhut, se ei muuta lopputulosta. Se, nähdäänkö sinut murhaajana joka tunnustaa, vai murhaajana vai petturina on eri asia. Ellet tietysti jää kiinni."

"Ei kamalasti lohduta," sanon hiljaa.
"Hyvä on, minä pysyn hiljaa ja toivon että asia pysyy salassa, ja että muut pysyvät minusta hiljaa."

"Mutta, tutkimus saattaa kestää kymmenen vuotta, viisikymmentä vuotta. Helvetti, se kestää niin kauan, kuin Carl "Hurtta" Reuter on elossa. Hänen arkistonsa ei vanhene."

"Entä kuka jatkaa etsintöjä kun hän on kuollut?" Kysyn virne suupielessäni.

Anthony läpsäisee Amandaa takaraivolle niin lujaa, että Amandan otsa osuu sivuikkunaan.

Älähdän ja mulkaisen sireäni, hieroen kädellä takaraivoani.
"Tuo kertoi tarpeeksi hyvin mielipiteesi asiaan, kiitos vain," sanon ja käännän katseeni sivuikkunasta viliseviin maisemiin.

"Hurtta, hän ei ole leikin asia. Julmempi kuin sheriffi. Siksi hän ei ole koskaan sheriffin virkaan päässyt, koska hän kiertää ja suoranaisesti rikkookin lakeja. Kuitenkin, hänen verensä takaa koskemattomuuden ja onhan hän prinssin verikoira."

Katson sireäni ja sanon tuohtuneena:
"Hyvä on, ymmärsin jo pointin että hän on vaarallinen ja minä olen helvetimoisessa kusessa jos hän saa selville mitä olen tehnyt, mutta mitä muuta minä voin nyt muka tehdä kuin vain pitää leveän suuni kiinni ja pitää sormeni ristissä, mitä?" Tuhahdan ja jatkan:
"Hitto minä toivon että hän kompastuu puiseen haravanvarteen joskus."

Anthony katsoo Amandaa.
"Oletko kuullut, uutisia. Sellaisia uutisia, joista ei puhuta julkisesti, ei edes kuiskaten, vaan mitkä leviävät hiljaa."

"En tiedä. Ja jos olen, en ole ollut tarpeeksi kiinnostunut. Miten niin?" Kysyn melko välinpitämättömästi, sillä tämä koko asia ja aihe alkaa saamaan minut turhautuneeksi.

"Eikö mitään suurta? Sellaista, mistä voitaisiin mestata Ventrueiden toimesta jos he siitä tietäisivät?"

"Mitä sinä oikein ajat nyt takaa? En tietääkseni ole kuullut mitään ihmeellistä."

"Korviini on kiertänyt huhu, että kaikki eivät olisi tyytyväisiä prinssiin." Anthony kohauttaa olkapäitään.
"No, ainahan löytyy niitä, kaikkiahan ei voi miellyttää eikö?"

"Se on mielestäni hyvin positiivinen asia jos korviisi on sellainen asia kantautunut. Siis siinä mielessä että minä en ole ainoa joka hänestä ei pidä. Mutta tuo kuulostaa siltä että sinä tiedät jotain muutakin."

"Sinä tulet kanssani Mount Reachiin." Amanda tietää kaupungin olevan syrjäinen, mutta vampyyreille turvallinen. Ikään kuin turvapaikka niille, jotka sitä tarvitsevat. Paikan pitäjät ovat liittoutumattomia, Inconnu ja kaikki klaanit ovat sinne tervetulleita. Huhutaan, että Mount Reachia ylläpitää 7. generaation Lasombra, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt. Turvapaikassa ei ole sijaa petoksille, sillä ne havaitaan ennen kuin niitä ehtii tapahtua. Vain harvat tietävät sen olemassaolon, ja ne jotka sen saavat tietoonsa, todellakin tarvitsevat sitä. Kuitenkaan Amanda ei ole yllättynyt, vaikka hänen sirensä olisikin saanut tietoonsa Mount Reachin sijainnin.

"Turvaan?" Kysyn.


"Turvaan, vai tapaamaan erästä vanhaa tuttua? Hänellä voi olla muutama ässä hihassa."

Nyökkään ja uskallan hymyillä hieman. Tulevaisuuteni sai juuri pienen valon pilkkeen.
"Odotan sitä."

"Hyvä." Anthony vilkaisee Rolex rannekelloaan.
"Sinulla on aikaa pakata vielä. Lähdemme huomenna auringon laskettua."

Ajattelin että visiitti olisi pikainen, mutta ilmeisesti se voi kestää hetken. Nyökkään ja auto saapuu kotipihalleni.
"Kiitos, sire," sanon katsoen häntä silmiin ja kiirehdin sisälle. Aurinko nousee pian, mutta kuten sireni sanoi, minulla on aikaa pakata vielä. Se suoriutuu nopeasti ja lasken laukun sänkyni jalkopäähän, asettuen itse makuulle. Huoleni ovat jo melkein tyystin kadonneet, sillä mielessäni pyörii nyt Mount Reach, siellä olevat vampyyrit ja mahdollinen ässä hihassa.


Seuraavana iltana puolen tunnin kuluttua auringon laskusta Amandan pihatieltä kuuluu auton merkkiääni. Anthony on kuljettajineen jo paikalla. Autonkuljettaja auttaa Amandan laukun takakonttiin ja lähtee ajamaan.

"Tiedän ettei tämä ole mikään hupireissu tai lomamatka, mutta olen innoissani tästä," sanon katsoen sireäni hymyillen.

"Innoissasi?" Anthony naurahtaa.
"Sinun nuoruutesi kukoistus on piristävää." Kolmen vartin ajomatkan jälkeen he saapuvat lentokentälle, josta heidät viedään yksityiselle suihkukoneelle.

"Ooh, en tiennyt että sinne pitää mennä lentokoneella," sanon ihmetellen.


"Luulitko, että turvapaikka olisi ollut aivan kaupunkimme vieressä? Tietysti se on lähellä jotain, mutta eikö se olisi ollut sattumaa?"


"En tietenkään luullut sellaista, mutta en odottanut ihan tällaistakaan menopeliä paikalle," sanon hymyillen.

"Tämä on itseasiassa prinssin jet. Hän ystävänpalveluksena antoi sen käyttööni."

"Mitä? Älä sano että hän tietää mihin käytät sitä?"

"Tietäkööt mihin käytän tai en. Minulla on kontakteja. Hän ei olisi suostunut, jos epäilisi jotakin. Ainakaan näissä olosuhteissa." Jet on sisältä kuin elokuvissa, joita Amanda on nähnyt. Taulutelevisio, nojatuolit, perällä valon pitävä makuuhuone, kaikki viihdykkeet ja yleellisyys.

"Wau, tämä on mahtava!" Sanon innoissani tutkiessani konetta sisältäpäin.
"Tietysti, miinuspisteitä tulee sen omistajasta, mutta silti, kyllä tällainen kelpaa kulkupeliksi mainiosti minunkin kaltaiselle. Miten pitkään matka kestää?"

"Joudumme yöpymään tuolla," Anthony näyttää takatilaa.
"Matka kestää puolitoista vuorokautta."

"Hienoa. Siis oikeasti. En voisi tällä hetkellä toivoa parempaa tapaa viettää yötäni, kuin mitä tällä on tarjota. Ja vielä sinun kanssasi." sanon hymyillen.
"Lennon aikanahan näytetään elokuvia, eikö? Se on niin mukavaa katsoa joku elokuva ennenkuin aurinko nousee ja voi melkein nukahtaa kun lopputekstit tulevat."

"Lennon aikana näytetään elokuvia? Voit itse valita elokuvasi. Täällä näkyy taivaskanavat." Anthony istuutuu alas ja laittaa kiinni turvavyön.
"Nousun ajaksi, ethän halua rikkoa paikkoja?"

"No tarkoitin juuri sitä että kai täällä jotain liikkuvaa kuvaa näkyy kun kerran televisio on," sanon ja istuudun alas, laittaen turvavyön kiinni.

Kun kone on ollut hetken ilmassa ja tasaantunut, Anthony ottaa matkatavaroistaan vanhan ja paksun kirjan aukaisten sen ja alkaen lukea. Ohjaamon puolelta tulee nuorehko nainen joka kysyy, haluavatko he jotain. Hajamielisesti Anthony omalla kohdallaan heilauttaa kättään, mutta vilkaisee Amandaa.

"Ei kiitos," vastaan naiselle ja avaan vyöni, katsoen hetken kirjaa lukevaa sireäni.
"Miten sivistävää," sanon hiljaa ja vaihdan paikkaani lähemmäs televisiota, aukaisten sen. Ehkä tästä sittenkin tulee pitkä puolitoistavuorokautta, sillä sireni näyttää siltä kuin aikoisi viettää yön kiinni kirjassaan ja vielä huomennakin. Alan selata kanavia ja löytäessäni mieleisen elokuvakanvan, jään katsomaan sitä.


Anthony ei kohota katsettaan Amandaan.
"Tiedätkö, sinä elät kauan, toivon niin, eikö olisi parempi sivistää itseään eikä katsoa televisiota? Miksi luulet, että minä olen sivistynyt? Koska en ole elänyt televisio naamani edessä koko ikääni. Luulisi, että tuo romu olisi kuollut ihmisyytesi kanssa."

"Mitä sinä oikein puhut?" Kysyn naurahtaen.
"Eikö tämä muka sitten sivistä minua kun näen miten tekniikka on kehittynyt ja kehittyy yhä? Ja täältä romusta tulee paljon muutakin kuin kauniita ja rohkeita, tai syntisiä viettelemyksiä," jatkan virnistäen, vaikkei hän katsokaan minua.

"Syntiset viettelemykset ovatkin asia erikseen," sanoo Anthony yhä kohottamatta katsettaan.

"Minä kun luulin että sellaiset touhut eivät kiinnosta sinua lainkaan," sanon virnistäen ja nojaten nojatuolin käsinojaan, Anthonya kohti.

"Olen siresi, sinun ei pidäkään tietää minusta kaikkea." Anthony syventyy lukemaansa kirjaan ja Amanda huomaa sen.