torstai 16. syyskuuta 2010

14. sessio - Vierailu vuoristoon

Lento on ollut pitkä kun he vihdoin saapuvat lentokentälle. Heille kuitenkin ilmoitetaan, että huonojen sääolojen takia he joutuivat laskeutumaan kaksi tuntia eteläisempään kenttään. Ulkona piiskaa jäätävä lumi ja jäähilemyrsky vaakatasossa ja näkyvyyttä ei ole juuri käsivartta pidempään.
"Joudutte odottamaan että myrsky laantuu," huutaa myrskyn pauhun läpi parrakas mies paksussa karvakauluksisessa palttoossa. Hänellä on silmillään laskettelijan lasit ja parta on huurussa.
"Teidän on parasta tulla sisälle!" Anthonyllä on samankaltainen takki kuin yleensäkin, aivan liian ohut tällaiselle säälle, mutta hänhän ei kylmää tunne.
"Te jäädytte pystyyn!" Huutaa mies vielä. Anthony katsoo Amandaa.
"Käymme nopeasti sisällä, täällä ei tahdo kuulla puhetta."

"Mitä? En kuule," sanon ja hymyilen perään. Kyllähän minä tietenkin kuulin. Pidän hupustani kiinni ja seuraan miestä kovassa pyryssä talolle.


Lentokenttä on hyvin syrjäinen. Sen kupeessa on pieni kaupunki, mikä näyttää kuolleelta. Tällä ilmalla ei tule ulos talon lämmöstä kuin pakosta ja sitäkin vältellen viimeiseen. Lennonjohtotornin juurella on rakennus, jonka toimistotiloihin heidät saatetaan. Parrakas mies riisuu takkinsa ja kaataa kuumaa kahvia kuppiin terästäen sen hieman suurehkolla annoksella rommia ollakseen töissä näinkin tärkeässä virassa. Hän näyttää kahvipannua kysyen ja Anthony heilauttaa kättään kieltäytyen kummankin puolesta.
"Tarvitsemme kyydin, ellei ilmateitse pysty, niin sitten maitse."

"Pystyykö tällä ilmalla muka ajamaan autolla?" Kysyn hieman kummissani, ottaen huomioon erittäin heikot sääolosuhteet.

Parrakas mies pudistelee päätään.
"Ei, autolla ei, mutta telaketjuilla kyllä." Hän nyökkää Anthonyä kohti.
"Kukaan ei ole kuitenkaan niin hullu, että lähtisi tällä ilmalla." Anthony kumartuu Amandan puoleen ja kuiskaa: "Osaatko sinä, suostutella, vaikuttaa."

Hymähdän ja käännän katseeni mieheen. Astun askeleen lähemmäs häntä ja sanon:
"Sinä näytät kokeneelta. Sellaiselta joka tietää talven oikut ja miten selvitä näissä olosuhteissa. En epäile hetkeäkään, ettekö sinä saisi kuljetettua meitä telaketjuilla määränpäähämme," astun vielä askeleen lähemmäs häntä ja jatkan:
"Me tarvitsemme kyydin, ja sinä viet meidät sinne. Eikö vain, herra?"

Mies pudistelee päätään.
"En nyt oikein tiedä. Ilma on paha, ja emme ehkä palaa siltä matkalta." Anthony tukee Amandan sanoja: "Hinta ei ole ongelma, voimme puhua nelinumeroisista luvuista." Hetken epäröidyttyään mies nyökkää.
"Hyvä on, asema on muutenkin suljettu. Te olitte viimeiset tältä myrskyltä. Antakaa puoli tuntia aikaa."

"Hienoa," sanon hymyillen, vaikkei mies sitä näekkään.


Kun mies on poistunut valmistelemaan matkaa, Anthony kumartuu Amandan puoleen ja sanoo hiljaa:
"Enkö ole opettanut sinulle yliluonnollista charmia, jumalaista suostuttelua, pirullista käskemistä?"

"Et ole. En edes tiennyt että osaat sellaista," sanon.

"Hmm, muistuta minua tästä vielä. Sinunkaltaisesi varmasti voisi joskus hyötyäkin siitä?" Anthony katsoo Amandaa silmiin, ja kuiskaa lähes huuliaan liikuttamatta. Tahtomattaan Amanda sanoo:
"Olet oikeassa, rakas sireni."

Läpsäisen häntä kevyesti ja sanon naurahtaen:
"Älä tee noin. Mutta olet oikeassa, tuosta olisi varmasti hyötyä."

Anthony nousee ylös ja alkaa tutkia seinällä olevia vanhoja valokuvia. Toimisto on melko sekainen. Tämä ei ole mikään suuri lentoyhtiö mikä joutuu pitämään yllään korkeaa steriiliä profiilia, vaan syrjäinen lentokenttä. Todennäköisesti tarkoitus, että täältä pääsee tarvittaessa nopeasti pois.

"Mitään mielenkiintoista?" Kysyn istuutuen työpöydälle.
"Minulla ei ole oikeastaan hajuakaan missä olemme, mutta tuntuu kuin olisimme etelänavalla."

"Mitään mielenkiintoista tuskin sinulle, mutta minua historia liikuttaa. Ja sinun ei pidäkään tietää missä olemme. Eihän se olisi salainen turvapaikka, jos jokainen siitä tietäisi, eihän?"

"Eipä niin," vastaan hymyillen ja nuuhkaisen miehen rommilla terästettyä kahvikuppia.

Kuluu hieman kauemmin kuin puoli tuntia, kun mies tulee takaisin. Hänen takkinsa on luminen ja parta jäässä. "No niin, telavaunu on jo lämmin. Kesti tovin startata, mutta eiköhän sillä pärjää. Piru meidät periköön jos jäädään lumen varaan!"

"Etköhän sinä osaa hommasi, minä ainakin luotan sinuun," sanon ja vedän huppua paremmin päähäni.

Ajoneuvo lähtee hitaasti puurtamaan lumihankeen, kunnes mies kysyy, että minne oikeastaan edes olemme matkalla. Anthony pyytää karttakirjaa ja pyytää miestä aloittamaan ajamalla itään, hän etsisi paikan ja näyttäisi tälle. Kun lentoaseman valot häviävät taakse, Anthony käskee miestä pysäyttämään ajoneuvon.
"Katso silmiini. Me ajamme tänne, sinä et kysele, vaan ajat ja teet parhaasi, olet taitava kuljettaja." Mies katsoo karttaa:
"Kyllä, kyllä minä tuonne pääsen." Anthony läimäisee karttakirjan kiinni, ettei Amanda näe vahingossakaan kohdetta ja ajoneuvo jatkaa lumessa puurtamistaan. Mies koittaa radiota, muttei löydä singaalia joten laittaa vanhan kasetin soimaan.
"Frank Sinatraa. Voin laittaa pois, jos se häiritsee. Tehkää olonne mukavaksi, tässä kestää aikaa ja kauan."

"Frank Sinatran kanssa tällaisessa ajoneuvossa... voisiko enää olo mukavammaksi muuttua," sanon pyöräyttäen silmiäni ja yritän katsoa ikkunasta maisemia. Näkyvyys on kuitenkin huono, joten ainoa mitä näen, ovat sadattuhannet lumihiutaleet, jotka eivät laskeudu ylhäältä alas, vaan kulkevat melkein jokaiseen suuntaan villisti.


Aikaa kuluu tunteja, Amanda ei ole varma kuinka kauan. Kun kello alkaa näyttää jo aamua, Anthony ottaa miehen taas pauloihinsa ja sanoo:
"Jätä meidät tähän. Sinulle on rahat lentokoneessa, jolla tulimme. Et oikeastaan muista minne meidät veit, sillä sinua ei kiinnosta. Lähimpään kaupunkiin, päätä se itse." Mies nyökkää:
"Kyllä sir!"

"Jäämme tähän? Missä vietämme päivän?"

Anthony katsoo hetken ympärilleen kuin suuntaa etsien.
"Ota matkalaukut," hän sanoo ja lähtee tarpomaan miltei vyötäröön ylettyvässä lumihangessa eteenpäin.

"Kyllä sir," sanon ja otan laukut, lähtien tarpomaan hänen peräänsä. Lumi yltää minua hieman vyötäröä ylemmäs ja joudun raahaamaan laukkuja hangessa, sillä olen reilusti lyhyempi kuin sireni.

Heidän käveltyään vielä miltei tunnin, Amanda ehtii hetken ihmetellä miksei auringon nousu ole jo alkanut, mutta se johtuu siitä, että he ovat niin pohjoisessa. Myöskin sakea lumimyrsky sekä pilvivalli avustavat hieman asiaa. He miltei törmäävät betoniseen valkoiseksi maalattuun bunkkerin näköiseen, mikä kuin hyökkää lumipyrystä heidän eteensä. Amanda kuulee ja tuntee tantereessa raskasta tallustelua jonkin matkan päässä.

"Mitä tuo on?" Kysyn koittaen kuunnella tarkemmin ääntä.
"Ja mikä tämä paikka oikein on?"

"Tuo ääni, se on Chimera. Kukaan ei ole nähnyt sitä. Ne jotka ovat sen nähneet, eivät ole säilyneet elossa. Huhutaan, että se lentää kotkan lailla, silpoo kymmeniä yhdellä hännän huiskaisulla ja syöksee tulta. Se on Mount Reachin vartija, Tremereiden lemmikki."

"En ole koskaan kuullut sellaisesta. Miltä se näyttää ja onko sinne sitten turvallista mennä jos se on niin vihamielinen?" Kysyn nopeasti, haluten jo päästä pian sisään, turvaan siltä olennolta.


"Se ei tule näköetäisyydelle, ellet sinä ole vihamielinen. Kuten sanoin, se tulisi olemaan viimeinen näkemäsi asia. Tämä on turvapaikka, ja sitä vartioidaan sen tavoin. Edes Sabbat ei pysty tänne hyökkäämään."

"Ai," tokaisen.
"No miltä se sitten näyttää?"

Anthony nauraa.
"Kuten sanoin, kukaan ei ole tullut siitä kertomaan. Näet sen, kuolet. Se näyttäytyy vain jos aiheutat hankaluuksia tai vaaraa täällä." Heidän luokseen kävelee mies valkoisessa kommandon talviasussa ja viittaa eteenpäin. He kävelevät hieman eteenpäin kunnes saapuvat köysiradalle. Mitään valoja ei ole missään, vain pimeys. Tätä paikkaa ei näkisi edes ylilentävästä lentokoneesta. Köysiradan narut paukkuvat yössä, kun ne vinssaavat matkustuskoppia alaspäin ylhäältä. Kommandopukuinen on hiljaa.

Olen itsekin hiljaa, kuunnellen narujen pauketta ja kommandopukuista katsellen. En halua vaikuttaa narisijalta, joten pidän mölyt mahassani siitä, miten alan pitää tätä reissua jo huonona ideana. Tässä vaiheessa alan jo kaivata hieman tuttua kotiani, joka ei ole lumen peitossa ja jonne pääsee mukavasti kävellenkin.

Vihdoinkin matkustuskoppi saapuu perille. Kommandopukuinen astuu heidän kanssaan koppiin ja matka ylöspäin alkaa pimeässä ja lumimyrskyssä kopin heiluessa uhkaavasti tuulenpuuskissa. Kun pimeys nielaisee heidät, edessä eikä takana näy mitään. Pikkuhiljaa edessäpäin alkaa hahmottua vuoren seinämä, jonka tasanteelle köysirata vie. Vuoren tasanteella on pieni syvennys, jonka luokse kommandopukuinen kävelee. Syvennyksessä aukeaa kivinen ovi, mikä on sulautunut täydellisesti vuoren seinämään peittyen näkyvistä. He astuvat sisään kalliosta louhittuun käytävään, joka kiemurtelee maan poveen. Vihdoin käytävän päässä on raskaat hopealla ja Camarillan merkeillä koristellut ovet, joissa on jokaisen Camarillan klaanin vaakunat sellaisina, joita Amanda ei ole ennen nähnyt. Ne näyttävät keskiaikaisilta. Anthony kertoo, että tämä turvapaikka on ollut 1500-luvulla Euroopassa ja ovet ovat siltä ajalta. Ovet aukeavat ja he astuvat suureen aulaan, jonka seinissä on kauniit koristellut tapetit ja katossa valtava kattokruunu. Kuin viiden tähden hotelli.

Lasken laukut alas ja katson yllättyneenä aulaa lattiasta kattoon.
"Wau, tämähän on... Minä luulin joutuvani synkkään luolaan, mutta tämä on upea," sanon.

Anthony hymyilee ja sanoo:
"Minä kirjaan meidät sisään, saamme huoneen. Meidän pitääkin heti valmistautua päivään. Vaikka olemmekin syvällä maan sisällä eikä auringon valo tänne yllä, silti päivä tekee meidät heikoksi."

Nyökkään ja noukin laukut, astuen peremmälle. En ole niitä persoonia jotka arvostavat ylellisyyttä ja hienoja kalusteita, mutta silmäni viihtyvät pitkään huoneessa ja sen yksityiskohdissa.
"Huoneissakin on varmasti king-size sängyt ja pylväät ja ja... mitä kaikkea nyt hienoilla tyypeillä hienoissa huoneissa on," sanon ajatuksissani ja luon silmäyksen katossa roikkuvaan kattokruunnuun, kuvitellen, mitä jälkeä se tekisi jos tippuisi jonkun päälle.


"Moneen makuun, jotkut voivat viettää vuosikymmeniäkin täällä, jos maksukykyä löytyy, niin saat huoneestasi sellaisen kuin haluat." Lakeija lähtee kantamaan heidän matkatavaroitaan johdattaen eteenpäin sivuhaaraan, joka vie käytävään jossa on useita hissejä.
"Tänne mahtuu 20 kaltaista kerralla. Kaupungin verran."

"Niinkö?" Totean.
"Onko tämä hyvinkin suosittu paikka? Tarkoitan, onko täällä usein paljon väkeä?"

"En tiedä tarkkaan. Suosiota laskee se, että vain harvat saavat tästä tietoa."

"Ymmärrettävää."

Heidät johdatetaan huoneeseen, joka on suhteellisen hillitty ja klassinen. Muistuttaa jonkin verran etäisesti Anthony D'arcin havenia.
"Sinulle on oma huoneesi täällä," sanoo Anthony kun ghouli on jättänyt heidät rauhaan. Anthony tarkistaa baarikaapin, jossa on veripusseja.
"Kaikki näyttää hyvältä. Televisiosta voit valita ohjelmia, mitä haluat katsoa, tai sen varmasti jo tiesitkin, mutta täällä on suuri valikoima. Myöskin tietokoneella on suuri kirjapankki, mikä sinua tuskin kiinnostaa." Anthony aukaisee verhot ja Amanda miltei vaistonvaraisesti on nostamassa kättään kasvojensa suojaksi ja hypähtämässä sivuun kunnes tajuaa, että maisema on maalattu ja aurinko on lamppu.

"Hah, melkein menin lankaan," sanon naurahtaen vaisusti.
"Miten pitkään itseasiassa aiomme viipyä täällä?" Kysyn.

"Riittävän pitkään. Syy itseasiassa miksi me tulimme tänne, ei ole pelkästään vierailu. Mutta keskustelemme siitä huomenna. Haluaisin vielä lukea, ennen kuin auringonsäteet sinetöivät silmäni."

"Tottakai, älä anna minun häiritä," sanon kohottaen käsiäni hieman ilmaan ja kannan laukkuni minulle tarkoitettuun huoneeseen.
"Nuku hyvin," tokaisen vielä ennenkuin suljen oven ja silmäilen huonettani.


"En, en anna sinun häiritä, kunhan et häiritse minua liian kovalla televisiolla," Anthony ehtii sanoa ennen kuin Amanda sulkeutuu huoneeseensa.
:
Televisio jota voi katsella sängystä. Loistavaa mielestäni ja otan kaukosäätimen, hypäten sänkyyn. Se tuntuu vähän pehmeältä makuuni, mutta en valita. Kengistäni alkaa valua vettä peitolle, joten riisun ne ja tiputan lattialle. Se pitää tömähdyksen ja äänettömästi sanon:
"Sori." Tarjolla on monenmoista kanavaa ja elokuvaa, sekä keskusteluohjelmia ja paljon muuta. Valikoin yhden elokuvista ja vastoin yleistä tapaani, riisun ainakin osan vaatteistani, jättäen ne lattialle hujan hajan, asettuen itse jopa peiton alle. Ei mene pitkään kun silmiäni alkaa jo painaa, enkä yritä vastustella sitä.


Seuraavana iltana Amanda saa olla rauhassa, hänen sirensä ei tule häntä herättämään ennen kuin hän itse päättää huoneestaan poistua.

Pukeudun ja avaan oven hitaasti, peläten häiritseväni sireäni vain ryntäämällä ulos huoneesta.

Anthony on täysissä pukeissa. Hän seisoo mietteliäänä mutta viittaa Amandaa istuutumaan.
"Kuten eilen näit, baarikaapissa on verta jos tarvitset."

"Näin kyllä," sanon ja istuudun tuolille.
"Miksi niin mietteliäs?"

"Kapina, sitä on ennenkin yritetty prinssi Hunter Stonen valtakautena. Ennen kuin olet syntynytkään, edes ihmislapseksi."

"Kuka kapinoi?" Kysyn, vaikka aavistan kyseen olevan Brujaheista.


"Hän on täällä. Nosferatu. Klaanimme musta lammas, aina ollut."

"Niinkö?" Kysyn aidosti uteliaana.
"Saanko tavata hänet täällä vieraillessamme?"

"Siksi tulimmekin tänne. Se on vieras, jonka tapaat. Sen jälkeen me keskustelemme siitä kapinasta, johon sinä olet sekaantunut."

"Onko hän siis se joka on ennenkin yrittänyt kapinaa prinssiä vastaan?"

"Kyllä. Hänen nimensä on pyyhitty historiasta, nykyään hän kulkee nimellä Hylätty."

"Toisaalta ymmärrän jos sinä et pidä hänestä tai arvosta häntä, mutta minä, minä pidän sitä kunniana saada tavata hänet. Koska voimme tavata?" Kysyn innostuneena ja alan solmia maiharini nauhoja.

"Kyse ei ole kunniasta. Tai pitämisestä." Anthony katsoo Amandaa.
"En pidä siitä, että olet noin innoissasi." Hän jatkaa:
"Sinut haetaan täältä, kun hän on valmis vastaanottamaan sinut."

"Miksi et? Eikö se ole hienoa että joku meistä on uskaltanut nousta sitä... ystävääsi vastaan?" Kysyn.

"Ja samalla Camarillaa vastaan. Ja jäänyt taistelussa ja petoksessaan yksin epäonnistuttuaan. En näe siinä mitään kunniakasta."

"Kukaan ei ole täydellinen," sanon ja istun hetken hiljaa, jatkaen sitten:
"Prinssi antoi kuitenkin hänen elää. Miksi?"

"Prinssi ei antanut hänen elää, miksi muuten hän olisi turvapaikassa? Hän pakeni. Hän hävisi, ei ottanut häviäjän kohtaloa vaan pakeni kuin raukka. Jos olet valmis kapinaan, syöksemään vallasta, tuhoamaan toisen, eikö se osoita pelkuruutta, että hävitessä linkutat pois ulisten kuin piesty rakki?"

"En näe asiaa kuten sinä. Asia olisi eri jos kyseessä olisi kuka tahansa muu mistä tahansa muusta klaanista, mutta hän saa sympatiani koska on yksi meistä," sanon hieman alakuloisena kuullessani, miten sireni puhuu tästä Hylätystä.
"Mutta silti halusit tuoda minut tänne, tapaamaan hänet. Ehkä toivoen että hänellä olisi jokin ässä hihassaan, joka kenties saattaisi auttaa minua?"

"Enemmänkin, että näkisit asian laidan ja luopuisit suunnitelmistasi."

"Luopuisin suunnitelmistani? Mitä sinä oikein puhut?" Kysyn nousten ylös, katsoen sireäni silmiin.
"Minä kerroin sinulle mitä tein ja kysyin neuvoa, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä ja sinä toit minut tänne vain, jotta voisin luopua suunnitelmistani? Mistä hemmetin suunnitelmistani? Itseasiassa hänen tekonsa kävi jo mielessäni kun istuin autossasi kerrottuani mitä tein. Pako. Niin, sitä minäkin ajattelin, että olisin voinut häipyä maisemista kuin pelkuri, ulisten häntä koipieni välissä."

"Tapaa hänet, mieti sitten uudelleen."

Käännän selkäni sirelleni huokaisten ja päätäni pudistellen.
"Uskomatonta. Minä kyllä tapaan hänet mielelläni, siitä ei ole kyse mutta jos tämä oli vierailun ainoa syy, olisit voinut säästää itsesi kaikilta kustannuksilta ja vaivalta vain kertomalla, että omapahan on ongelmani."

"Eikö matkailu sitten avarra?"

"Avartaa toki. Tämä ainakin."

"Hyvä, reissu ei siis ole turhaa, eikä rahani tuhlaaminen? Sitäpaitsi, tuhlaan sitä sinuun."

Vilkaisen häntä olkani ylitse.
"No, omapahan oli päätöksesi," sanon nyt vähemmän ärtyneenä.

Anthony nyökkää.
"Miksi muuten edes haluat vallan vaihtoa?" Hän katsoo rannekelloaan.
"Voimmehan jutustella, odottaessamme kutsuasi?"

"En vain pidä siitä silkkihoususta," sanon turhautuneena huokaisten ja istuudun takaisin alas.
"Enkä minä mistään halumisesta puhunut, sanoin vain että minusta on hienoa kun joku on sitä yrittänyt, enkä aio pistää vastaan jos yrittää uudelleen."

Anthony nyökkää.
"Jokaisella on mielipiteensä ja olen nyt rehellinen. Ellet olisi childeni, en kunnioittaisi sinun. Jos olisit vielä alaisuudessani, pieksisin sinut epäkunnioituksesta."

"Kuulenko minä nyt oikein?" Kysyn ja ärtyneisyyteni kasvaa taas hyvää vauhtia.
"Ehkä tästä lähin en enää kerrokkaan sinulle kaikkea mitä ajattelen, mutta sen sanon, että minä sen pellen persettä en ala nuolemaan vaikka sinä hänen ystävänsä oletkin. Enkä ole siitä pahoillani."

"Kyllä, voit kertoa. Mutta kun olisit ollut minun alaisuudessani, sinun tekosi olisivat myös olleet minun kohtaloni."

Kohautan olkapäitäni. Hänellä on pointti tuossa, enkä edes osannut ajatella sitä tekohetkellä.
"Tiedän että se mitä tein, oli jollain tavalla väärin, mutta en minä kadu sitäkään. En edes vaikka tiedän että voin joutua roviolle siitä. Saavatpahan ainakin kaikki tietää että Nosferatu neonate pystyi tapattamaan ne kaksi, ei siihen tarvittu sen kummempaa."

"Itse en välitä Toreadoreista, minulle he ovat yhden tekeviä. Osaan itse sisustaa ilman heidän apuaan oman havenini, minua ei kiinnosta onko Elysiumissa violetit vai roosat verhot, enkä todellakaan tarvitse neuvonantajia heistä."

"No niin, olemme siis yhtä mieltä siitä että tekoni ei ollut niin kamala," sanon, yrittäen hymyillä varovasti.

"Tekosi oli kamala, siitä en ole samaa mieltä. Tradition rikkominen. Yksi kahdeksasta perustuslaistamme."

"Kaikkien niiden elinvuosiesi aikana sinä et ole kertaakaan rikkonut Traditioita?"

Anthony on hiljaa. Hän virnistää.
"Olet ovela, juonikas."

Katson hänen virnistystään ja hymyilen.
"Tuo näyttä siltä, mistä pidän sinussa."

"Ai, mitä se on? Että saat minut puhumaan itseni takerruksiin?"

"Niin, rakas sireni. Sitä juuri."

"Minä en pidä siitä juurikaan yhtään. Toisaalta, ehkä sinusta voi tulla joskus jotain, ellet onnistu tapattamaan itseäsi sitä ennen tietysti."

"Se olisi hienoa. Olla jotain, olla nimensä veroinen."

Oveen koputetaan ja Anthony nyökkää Amandaa aukaisemaan sen.

Nousen ripeästi ylös ja menen aukaisemaan oven.

Ovella on lakeija. Hän katsoo Amandaa kysyvästi:
"Amanda D'arc?"

"Koko kauneudessaan," vastaan levittäen käteni.


"Herra Simon Bachman ottaa sinut vastaan."

"Hienoa. Vie minut hänen luokseen," sanon ja käännyn vilkaisemaan sireäni, nyökäten tervehdykseksi.

Lakeija lähtee johdattamaan Amandaa Simon Bachmanin huoneeseen. Huoneen ovella lakeija koputtaa ja sanoo:
"Amanda D'arc on paikalla, sir." Hetken kuluttua kuuluu vaimea rahiseva vastaus:
"Laske hänet sisään ja poistu." Lakeija aukaisee avaimellaan oven ja päästää Amandan sisään. Huone on pimeä ja haisee mädäntyneelle. Huoneen pimeydessä perimmäisessä nurkassa kiiluu kaksi kellertävää silmää. "Istuudu alas, jos löydät tuolin itsellesi."

En odottanut tällaista vastaanottoa todellakaan ja olen melkoisen yllättynyt. Silmäilen huonetta mitä pimeydeltä pystyn ja totean jääden seisomaan:
"Näin on ihan hyvä. Herra Bachman, olen pahoillani ettei nimesi ole kiirinyt korviini ennen tätä iltaa. En tiennyt odottaa tällaista tapaamista etukäteen, mutta olen siitä hyvinkin innoissani," jatkan yrittäen katsoa kiiluvia silmiä vähemmän tuijottaen.

"Kuulemani mukaan nimeni on pyyhitty pois. Ei ole siis sinun vikasi, ettet ole minusta kuullut. Sitäpaitsi, tämä ei ole nimi millä minut on tunnettu. Pidän vain tästä. Se on niin... tavallinen. Neutraali. Ja usko tai älä, olen lukenut Stephen Kingin kirjoja täällä, hänhän on haamukirjoittanut Richard Bachmania. Sinä varmasti tiedät Stephen Kingin? Olet sitä ikäpolvea? Kolme sataa vuotta sitten en olisi voinut kuin unelmoida sellaisista maalaavista tarinoista, joita hän kirjoittaa."

"No, täytyy myöntää että hän tuli ensimmäisenä mieleeni kun kuulin nimesi," sanon uskaltaen jopa hymyillä hieman.
"Saanko kysyä, millä nimellä sinut on tunnettu ennen?"

"Millä nimellä? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Se on kirottu, unohdettu, syljetty ja halveksittu. Prinssi Hunter Stone rankaisee auttamatta, jos sen nimen vielä kuulee korvissaan."

"En mitään, olisin vain halunnut kuulla, mutta unohda typerä kysymykseni." Olen hetken hiljaa, tuntien oloni jopa vaivautuneeksi.
"Tiedätkö sinä miksi tapaamisemme järjestettiin?"

"Kuulin sireltäsi, että sinulla on samoja aikomuksia, haaveita, tavoitteita kuin minulla aikanaan."

"Olet kuullut oikein. Tai ainakin osa niistä on oikein. En ole suunnittelemassa mitään kapinaa saati toteuttamassa, mutta jos sellainen syttyy, en missaisi sitä."

"Mielenkiintoista. Mikä saa sinut olemaan mieluummin kapinallisten puolella, kuin prinssisi?"

"Turha kysymys, minulla ei ole kunnon selitystä sille, miksi juuri kapinallisten puolella. En vain voi sietää prinssiä, enkä tiedä miksi. Hän ei ole koskaan puhutellut tai kohdellut minua huonosti, en vain siedä häntä. Enkä luota häneen, jos asiaa tarkemmin pohdin."

"Jos tietäisit jotain, niin silloin et pitäisi hänestä yhtään enempää."

"Jos tietäisin. Ehkä voisit valaista minua enemmän?" Pyydän uteliaana.

"Prinssi Hunter Stone ei ole Prinssi Hunter Stone."

"Mitä oikein tarkoitat?" Kysyn naurahtaen.


"Prinssi Hunter Stone on kuollut."

Olen hiljaa, enkä tiedä pitäisikö minun uskoa suoraan epäilemättä hänen sanojaan.
"Oletko varma?"

"Olen, täysin varma. Olin Hunter Stonen neuvonantaja, Seneschal, oikea käsi."

"Mutta miten se on mahdollista että kukaan muu ei tiedä siitä? Vai tietääkö?" Kysyn hämmästyneenä.

"Minä olen ainoa, joka siitä tietää. Miksi muuten olisin täällä? Eikä kukaan minua uskoisikaan. Nimeäni ei saa lausua, minusta ei ole puhuttu. Vaikken ole kuollut, salaisuus on kuin haudattu ruumiini mukana."

"Mutta... kaikki siis luulevat että olet paennut tänne häntä koipiesi välissä vain hävitessäsi kapinan, vaikka totuus on toinen. Miksi muut eivät uskoisi sinua? Kai on joku muukin olemassa joka osaa sanoa onko Hunter Stone oikea vai feikki?"

"Kukaan ei sitä osaa sanoa. Ehkä joku Tremere, mutten tiedä miten hyvin hän on maksettu."

"Tai miten hyvin se muka palvelisi Tremereiden intressejä, tai etteikö se heitä kiinnostaisi yhtään. Tuohan on mieletöntä. Kauanko olet ollut täällä piilossa?"

"Kauanko? Olen lopettanut laskemisen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta jo."

"Tuo kuulostaa niin mielettömältä, hullulta! Kuka muu tietää tästä?"

"Vain minä. Ja Hunter Stone. Tai henkilö, joka on ottanut Hunter Stonen paikan itselleen."

"Eikö asialle voi tehdä jotain?"

"Voi, tuhota Hunterin."

"Mutta eihän se puhdista nimeäsi muiden silmissä, vai puhdistaako?"

"Sitä en tiedä. Ehkä kun petos paljastuisi, ne jotka muistaisivat, voisivat muuttaa asennettaan. Siitä on tosin niin kauan aikaa, että ennakkoasenteet ovat syöpyneet. Olen tyytyväinen täällä tosin."

"Niin no, jos pidät tästä," sanon vilkaisten pimeää huonetta, voiden vain arvailla sen ulkonäköä hajun perusteella.
"Minä olen kuullut, että uusi kapina saattaisi syntyä."

"Oletko? Toivotan onnea. Kapinoijat eivät tiedä, mitä vastassa ovat."

"Sanotko että se on huono idea, tuhoon tuomittu yritys?"

"Toivotan vain onnea. Itse en siinä onnistunut, vaikka olinkin niin lähellä, kuin mahdollista."

"Minulle puhuttiin sodasta ja he olivat vakuuttuneita siitä, että se onnistuu. Tietysti toivon sitä nyt sinunkin tähtesi, että se todella onnistuu. Olettaen tietysti että isojen poikien puheet alkavasta sodasta myös pitävät paikkansa, eivätkä olleet vain tyhjiä uhkailuja. Itseasiassa, se puhdistaisi minutkin, vaikken nimeäni vielä olekaan varsinaisesti liannut."

"Sota?" Nurkasta alkaa kuulua selkäpiitä karmivaa raakkuvaa naurua.
"Sota? Ei, ei sotaa. Siitä ei hyödy kukaan. Haluatko sinä olla lopuksi voittaja raunioissa ruumiiden keskellä?"

"Se ei ollut minun ideani ja valitettavasti minun sanani eivät paljoa niiden muiden korvissa paina. Mitä sinä sitten ehdotat? Assasinointia?"

Ei kommentteja: