"Assasinointi," Nosferatu maistelee Amandan sanaa suussaan maiskuttaen.
"Kyllä, parempi kuin sota, mutta vielä vaikeampi. Jos syttyy sota, niin luuletko, että prinssi Hunter Stone jäisi paikalle? Ei ole vaikeaa arvata, mitä vastaan hyökkäys tapahtuu. Hän on liian älykäs ja ovela. Tarpeeksi älykäs ja ovela, että on saanut kaikki uskomaan hänen olevan oikea prinssi. Hän on tehnyt sopimuksen itse pirun kanssa, sano minun sanoneen."
Kuuntelen hänen sanojaan ja mietin hetken.
"Ainoa joka siis pääsisi tarpeeksi lähelle häntä, olisi hänen läheiset luottohenkilönsä, mutta he ovat verensä kautta yhtä. Mutta hyvä ystävä voisi päästä tarpeeksi lähelle myös, eikö?"
"Hyvä ystävä? Tuolla tarkoitat sireäsi, eikö niin? Oletko miettinyt siresi ja prinssisi suhdetta, ainakin nyt kun tiedät kuka prinssi ei ainakaan ole?"
"Tässä ajassa en ole ehtinyt sitä miettiä, mutta tarkoitin ystävällä häntä, kyllä. Sinä tunnet sireni paremmin kuin minä, sano voinko unohtaa koko ajatuksen vai voisiko sitä työstää pidemmälle?"
"Mutta, mutta, minua kiinnostaa yksi asia." Nosferatun keltaiset hampaat näkyvät pimeässä, kun hän virnistää. Terävä sekainen kita.
"Onko siresi alkuperäisen prinssi Hunterin ystävä, vaiko tämän petkuttajan? Tietääkö siresi tästä Hunter Stonen juonesta, vai onko nykyinen huijari-prinssi niin taitava, ettei hänen ystävänsä huomaa eroa? Siresi on ollut prinssi Hunter Stonen ystävä ennen viime vuosisataa, yli sata vuotta jo. Hunter Stone, nykyinen petkuttaja siis, ei ole ollut niin kauan prinssinä. Tietääkö siresi asian laidan? Jos tietää, kysymys joka on suuri, kuuluu miksi? Ellei tiedä, niin petkuttaja-Hunter on todella taitava. Missä siresi seisoo?"
"Miten joku voi muka näyttää, kuulostaa ja vaikuttaa kaikin tavoin täysin samanlaiselta kuin toinen? Vieläpä niin ettei kukaan huomaa eroa? En ymmärrä enkä usko että se edes on mahdollista. Mutta en voi tietenkään olla varma ja suoraan sanottuna en haluaisi olla se, joka ottaa asiasta selvää," sanon ja mietteissäni ehkä pelkään ottaa asiaa esille sirelleni, koska pelkään että hänestä voisi paljastua jotain mitä en haluaisi tietää. Aivan kuten tämä Nosferatu sanoi, missä sireni seisoo.
"Ei tämä näinkään voi jatkua. Jonkun on voitava tehdä asialle jotain."
"Kyllä. Jos sinä luulet, että sinusta on siihen, jos sinä luulet, että pystyt siihen, poistun täältä ja teen viimeisen matkani vapauteen. Joko tuhoudun sillä tiellä, tai saan vihdoinkin vapauteni." Nosferatu on hetken hiljaa. "Brujahit eivät ole vastaus. Mistä tiedän? Kuka muu olisi ryntäämässä suin päin sotaan tietämättä kuka vastustaja on?"
"Olet oikeassa. Heidän temperamentillaan ei ehkä päästä siihen lopputulokseen mitä haetaan, mutta mitä minä voisin muka tehdä?"
Nosferatu nauraa.
"En osaa sanoa. Itse epäonnistuin. Ja olin sentään niin lähellä. En tiedä. Jos syy on vain, ettet hänestä satu pitämään, unohda koko homma. Tuhoat vain itsesi. Olen yli kolmesataa vuotta kulkenut maan päällä, ja silti tuhoni oli lähellä. Sinä kultaseni? Kuinka kauan olet ollut?"
"Se ei ole oleellista. Olen kuitenkin ihan pentu, vastasyntynyt sinuun verrattuna," sanon painaen päätäni hetkeksi alaspäin, nöyränä.
"Kaiken kuulemani jälkeen syy on muutakin kuin vain se, etten pidä hänestä. Ymmärsin ettei sinua arvosteta edes meidän omiemme keskuudessa ja sireni oli jopa kovin pahoillaan siitä, miten innostunut olin kuullessani saada tavata sinut. Tuntematta ja näkemättä sinua katsoin jo sinua ylöspäin ja annoin teollesi arvoa, toisin kuin muut." Astun muutaman askeleen lähemmäs häntä, pitäen katseeni hänen kiiluvissa silmissään.
"Kolmesataa vuotta ja väität ette osaa sanoa mitä minä voisin tehdä? Sinä jos joku osaat antaa minulle oikeat neuvot, herra Bachman."
"Tiedätkö, itsemurhahyökkäys. Nurkan takaa, Elysiumissa. On se sitten pommi tai tulipallo Tremeren kourasta, niin itsemurhahyökkäys. Se vie muitakin, tekijä kuolee eikä silti ole varma."
Katson häntä hiljaa hetken jos toisenkin ja kohotan toista kulmaani.
"Tiedätkö, odotin jotain vähemmän radikaalia. Paitsi toisaalta, jos aasiksi saisi jonkun muun kuin itseni, tietysti. Mutta en oikein tiedä... se vaatisi niin paljon. Miten edes saada sellainen pommi Elysiumiin?"
"Siinäpä vasta pulma. Minulla on ollut aikaa ajatella asiaa täällä uudelleen ja uudelleen, ja pommi-isku tai muu itsemurhahyökkäys tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Ellei sitten joku pysty pommia istuttamaan hänen toimistonsa tuolin alle, mitä pidän melko kaukaa haettuna. Kuitenkin, jos onnistut, kuolet, jos epäonnistut, kuolet." Nosferatu pitää tauon.
"Ja muuli, ellet itse aio sitä tehdä... luotettava, tai heikkomielinen, mutta onko sellainen tarpeeksi pätevä? Ja kuka haluaa kuolla?"
Kuvittelen mielessäni tapahtumaa. Itseni kuolemassa, mutta en pidä ajatuksesta.
"Ei, se ei toimi. Kuka sitten saisi tietää hänen todellisen henkilöllisyytensä?"
"Niin, haluatko hänet vain pois päiviltä, vai myös paljastaa hänen salaisuutensa? Asia ei ole niin helppo, kuin luulet sen olevan. Sinulla on nyt kuitenkin tietoa, mitä ehkä pystyt käyttämään hyväksesi. Tietoa, mitä sinulla ei ollut silloin kun aloit tätä suunnitella, tai siihen osallistuit. Miten vain se alkoikaan sinun kohdallasi. Tiedä kuitenkin, että tuo sota-suunnitelma ei toimi."
"Sinä sanot siis että ei ole muuta keinoa kuin itsemurhaisku ja kukaan ei saa tietää asian todellista laitaa? Sinä puhut yksinkertaisesti, mutta en voi olla varma tarkoitatko sitä ja minä olen vasta lapsi joka yrittää mahtua aikuisen kenkiin. Sano siis suoraan, onko se mielestäsi ainoa vaihtoehto?"
"Minun kokemukseni, yritykseni mukaan on. Ja minulla on ollut aikaa ajatella. Tosin, en ole ollut kaupungissa pitkiin aikoihin, eli en tiedä mikä on tilanne nyt. Saan kyllä joitain uutisia silloin tällöin, mutta se on aivan eri asia kuin itse olla henkilökohtaisesti paikan päällä."
"Minä haluaisin tarjota sinulle mahdollisuuden vielä kulkea kaupungissa kuten ennenkin, mutta vaihtoehtosi on kovin huono. Kuka tämä feikki prinssi sitten oikein on?"
"Kuka hän on?" Nosferatu nauraa.
"Hän... en tiedä. En tiedä onko hän Ventrue ollenkaan... en usko niin. Camarillaan hän tuskin kuulunee. Oletko kuullut ennen, että Camarillassa juotetaan omilleen verta uskollisuuden saavuttamiseksi? Ehkä hän kuuluu Sabbatiin? Hän saattaa olla Ventrue antitribu, ehkä Nosferatu itsekin vanhaa vanhaa verta, tai jopa Tzimisce? Voimakas hän on, eli epäilen, että hän on Hunter Stonen langennut jälkeläinen. Kuitenkin sekin vaihtoehto on käynyt mielessäni. Ellei hän ole diablerisoinut."
"Onko hän sitten auttamatta kaupungin vanhin ja voimakkain vampyyri? Ja viisain? Tarkoitan, eikö ole ketään joka voisi... en tiedä, mennä hänen päänsä sisään tai jotain ja saada selville edes osan totuutta?"
"Siinäkin on riski. Entä jos hänen päänsä sisään ei pysty tunkeutumaan? Kuulin, että kaupungissa on metsästys käynnissä. Itse Hurtta irti. Voinee vaikeuttaa tuollaista hellempää lähestymistä huomattavasti."
"Niin, se rakki on irti koska kaksi Toreadoria on kadonnut. Itseasiassa ne taisivat olla se perimmäinen syy miksi sireni toi minut tänne. Yksi asia johti toiseen ja minä muiden avustuksella tapatin ne kaksi, primogenin ja elderin ja kuultuani tästä rakista, minun oli pakko avautua sirelleni ja hän ehdotti tänne tulemista. Sanoi että tämän visiitin jälkeen ehkä luovun suunnitelmistani, tai niin hän ainakin toivoo. Turha toivo sinänsä, sillä tämä visiitti on vain antanut kaikkea muuta kuin epätoivoa. Vaikkakin kerrot että mahdollisuudet ovat vähissä ja minä nimenomaan tahdon paljastaa kaikille, että prinssi ei ole sitä miltä näyttää. Mutta jos hän on joku niistä mitä luettelit, ei Camarillaan kuuluva, mitä ihmettä hän Camarillasta hakee? Suunnittelee sen tuhoa tekemällä myös jonkin pommi-iskun, ainoana erona ettei itse jää uhriksi?" Olen hetken hiljaa ja jatkan vielä ennenkuin Bachman ehtii vastata:
"Entä se rekku. Onko se aivan mahdotonta yrittää kääntää hänen päätään meidän puolelle? Hän varmasti on verestään kiinni siinä feikki prinssissä, mutta onko se siis täysin mahdoton ajatus?"
"Hurtta voi kuolla. Sinun pitää tehdä paikka, turvallinen, niin saavun kaupunkiin. Päätämme yhdessä sen mitä minä olen jo aloittanut sinun tietämättäsi. Me olemme kumpikin Nosferatuja..."
"Hyvä on, minä etsin sinulle paikan. Omani ei taida olla täysin luotettavimmasta päästä, mutta keksin jotain." Sanon nyökäten, vaikkei minulla ole hajuakaan mistä minä sellaisen paikan keksin. Sen pitäisi olla syvällä maan alla, todellakin poissa muiden silmistä.
"Hyvä. Valmistelen paluuni, sitten valmistelemme tuhon."
Nyökkään ja poistun hänen huoneesta, palaten sireni ja minun yhteiseen huoneeseen. Menen suoraan huoneeseeni ja totean ettei minun tarvitse pakata, sillä en ole edes aukaissut laukkuani vielä.
"Me voimme lähteä kun vain sinulle sopii," sanon sirelleni, ottaen baarikaapista veripussin ja istuudun alas iskien hampaani pussiin.
Anthony D'arcilla on pokkarikokoinen kirja ja kuulakärkikynä. Hän heilauttaa kirjaa Amandalle.
"Sudoku, tiedätkö? Miten yksinkertaiset ovatkaan ihmisen aivot, kun kutsuvat näitä aivojumpaksi ja pähkinöiksi..."
"Miksi minä löydän sinut tekemästä niitä?" Kysyn irrottaen hampaani pussista, pienien verinorojen alkaessa valua suupielistäni.
"Nämä ovat kuulemma suosittuja, pitävät mielen virkeänä ja kehittävät. Pitihän minun tarkistaa, mitä pieni ihmismieli pitää kehittävänä." Hän laskee kirjan ja katsoo Amandaa.
"Miten tapaaminen sujui?"
Naurahdan hänen sanoilleen ja vastaan:
"Tapaaminen meni paremmin kuin odotin. Se oli juuri sitä mitä kaipasin. Kiitos kun järjestit sen. Rahasi eivät siis todellakaan menneet hukkaan, rakas sire."
"Kiitän kiitoksestasi. Joskus osaat olla törkeä ja vähättelevä, mutta kiitoksesi lämmitti kuollutta sydäntäni asteen verran pakkaselta ehkä jopa plussan puolelle."
"Miten kauniisti sanottu," sanon hymyillen ja juon pussin tyhjäksi.
"Tiedäthän sinä mitä on olla nuori ja hiomaton timantti," sanon ja kävelen hänen luokseen, vilkaisten hänen kädessään olevaa sudoku-kirjaa.
"Mutta kaikesta huolimatta arvostan ja kunnioitan sinua."
Anthony nyökkää.
"Jos olet valmis, lähdemme huomenna. Tämä paikka on kuin vanhainkoti."
"Ei vielä siis oikea paikka sinulle. Kyllä, olen valmis."
Anthony ottaa sudokun takaisin käteensä.
"Masentava paikka. Niille, jotka ovat käytännössä kuolleet mutta pitävät vielä kiinni elämästään ja pakkautuvat tänne. Mieluummin itse kohtaan lopullisen kuoleman kuin pakenen."
Nyökkään vaisusti hymyillen ja sanon:
"Joillekin tämä paikka voi silti olla pelastus, eikä vain pakopaikka. Ymmärrän kuitenkin mitä tarkoitat. Ehkä."
"Onko se pelastus, että vietät loppuelämäsi täällä, koska ulkopuolella sinut tuhottaisiin?" Anthony laskee kirjan uudelleen ja katsoo Amandaa.
"Ikuisuus on pitkä aika pelätä kuolemaa, Amanda."
Tunnen ahdistuvani hieman tästä pienestä keskustelusta, sillä sireni ei tiedä mistä juuri puhuimme herra Bachmanin kanssa ja en halua siitä hänelle edes puhua, ainakaan nyt.
"Ei, en tarkoita sitä. Tarkoitan, kaikki eivät koe asiaa kuten sinä, vaikka olen siitä varma että tajutessaan viettäen ikuisuutensa ei vain yksin, vaan paossa, on enemmän kuin sietämätöntä. Yritän vain nähdä asiat hieman värillisemmin kuin sinä. En kapinoidakseni sinua vastaan, vaan luontaisesta taipumuksestani olla vastarannan kiiski," sanon ja lopuksi virnistän hieman, leikillisesti.
"Vaikka sinä yrität nähdä asiat värillisemmin kuin minä, et voi kiistää, että minä olen se, joka on oikeassa." Hän iskee silmäänsä:
"Olenhan siresi."
"Tietysti," sanon nyökäten ja hymyillen.
Seuraavana iltana he aloittavat matkan pois. Lumisade ei ole yhtään laantunut, joten matka takaisin ei ole yhtään helpompi. Tällä kertaa he tosin saavat kyydin köysiradan juurelta olevalta sementtibunkkerilta kaupunkiin, josta he ottavat taksin takaisin lentokentälle, jossa prinssin yksityiskone heitä odottaa.
"Enpä olisi uskonut mutta sen silkkihousun koneen näkeminen saa minut erittäin hyvälle tuulelle," sanon ja vilkaisen sireäni.
"Et ole muuten koskaan kertonut, miten tapasitte ja miten teistä tuli ystävät."
"Luulin, ettei sinua kiinnosta sellaiset asiat ollenkaan."
Kun kone lähtee, istuudun mukavasti ja jatkan aloittamaani keskustelua:
"Ei kiinnostakaan, mutta toisaalta jokin sai minut ajattelemaan sitä, mikä teidät oikein sai niin hyviksi ystävkisi."
"Se ei ole erikoinen tarina. Eikä mielenkiintoinen edes." Anthony katsoo Amandaa ilmeellä, ja Amanda tietää sen ilmeen tarkoittavan, että asia on loppuun käsitelty.
"Sinä tiedät, sinä itse olet D'arc, tiedät mitä me olemme. Sillä itsekin olet sitä."
Hänen vastauksensa ei kuitenkaan kertonut mitään siitä, mitä hain. Ja minä hain edes pientä lankaa siitä, tietääkö sire kuka prinssi on ja niin edelleen. Tyydyn nyökkäämään ja hymähtäen käännän katseeni hänestä eteeni. Mieleni tekisi kuitenkin jatkaa utelua, sillä en tiedä todellakaan mitä hän tarkoittaa. Se voi tarkoittaa melkein mitä vain, mutta en tohdi jatkaa. Asia on loppuun käsitelty. Aukaisen television ja hajamielisesti alan katsoa sieltä tulevaa elokuvaa.
Ennen kuin he joutuvat pakenemaan auringolta, Anthony sanoo:
"Voitko pääpiirteisesti kertoa, mistä puhuitte? Minua kiinnostaa erinäisistä syistä, ja että tiedän mitä sinulle kerron, minun on tiedettävä mitä sinä jo tiedät."
Katson Anthonya ja pohdin kuumeisesti mitä voin ja mitä en voi kertoa.
"Puhuimme ystävästäsi," sanon hiljaa, varovasti aloittaen.
"Siitä, mitä hän on."
"Prinssistä? Jatka."
En halua, sanoo mieleni. Mutta en halua myöskään vastustella sireni pyyntöä, joka on mielestäni kyllä enemmänkin käsky kuin pyyntö.
"Kumpikaan meistä ei pidä hänestä," sanon ja käännän katseeni takaisin elokuvaan, jatkaen jännittyneenä, mutta rauhallisesti:
"Ja kumpikaan meistä ei pidä sellaisista henkilöistä, jotka esittävät olevansa jotain, mitä eivät ole."
"Hmmm, sitten sinä et taida pitää minustakaan, uskoisin."
Katseeni siirtyy nopeasti takaisin sireeni ja kysyn:
"Mitä oikein tarkoitat?"
"Kuten sanoin, D'arc. Jos sinä juonittelet, niin pidätkö minua erilaisena? Sinä olet niin nuorikin vielä, et kai todellakaan pidä sitä mahdollisuutena, että olisit sireäsi parempi?"
"En tietenkään," vastaan ja katson häntä hetken, miettien tietääkö hän mistä on kyse.
"Sinä tiedät jotain, etkö?" Kysyn.
"Tiedän, ehkä tiedänkin paljon enemmän kuin sinä luuletkaan. Ehkä sille oli syy miksi toin sinut? Vai oliko tämä huviretki viedä sinut tervehtimään jotain henkilöä vain huvin vuoksi? Ja olisinko ylpeä sinusta jos sinä luopuisit siitä mihin uskot? Ei."
"Mutta... minä luulin..." Kurtistan kulmiani hämmästyksestä ja jatkan:
"Tarkoitatko että tiesit kaikesta ja toit minut tänne juuri sitä varten?"
Anthony nyökkää ja hymyilee.
"Uskon, että Nosferatu kertoi kaiken mitä tietää vain siksi, että joku häntä kuunteli. Ja en ole nyt vaatimaton, ehkä koska olet childeni hän avautui myös."
"Hän ei siis tiedä että sinä tiedät vai esittikö hänkin vain sitä ettei tiedä sinun tietävän? Monimutkainen kysymys."
"Sanotaanko, että olen vähän kuin ottanut hänen paikkansa."
"Minä en ole ikinä aliarvioinut sinua, mutta minun on häpeässäni pakko myöntää että tämä oli asia jota epäilin suuresti. En tietenkään luullut voivani olla parempi kuin sinä, vaikka mielessäni kävikin että olisin voinut saattaa sinun tietoosi jotain suurta, jotain sellaista, mitä kuka tahansa ei vielä tiedä. Totuus ei ollut karvas, vaan suuri helpotus, mutta myös suuri häpeän aiheuttaja minulle. Miten edes saatoin syvimmässä mieleni sopukassa kuvitella, ettet sinä tietäisi mistä oikein on kyse. Sire, olen hyvin pahoillani siitä etten ollut nimeni veroinen, mutta olen tässä kuitenkin mukana ja minulla on mahdollisuus todistaa olevani D'arc," sanon aidosti nöyränä ja häpeissäni.
"Herra Bachman haluaa itselleen turvapaikan kaupungista. Pystytkö sinä järjestämään sen hänelle? Minun mahdollisuuteni ovat hyvin rajatut."
"Minä luulen, että sinä saat sen järjestää. Puhumme enemmän huomenna loppumatkalla, kaupungissa on turvallisinta olla hiljaa. Ellei ole joku, jolla on salaisuus kannettavanaan. Chorus, onkohänestä mihinkään? Sinähän vietät aikaa hänen kanssaan, ja hän ilmeisesti on juonissasi. Vai onko hän vain poikaystäväsi?"
"Miten sinä.... tai antaa olla, tietysti sinä tiedät hänestäkin vaikka sen piti olla salaisuus," sanon päätäni pudistellen.
"Hän on... no, en tiedä miten pitkälle hänestä on, mutta hän ei ole vielä kieltäytynyt mistään ja ainoa syy miksi hän ikinä kieltäytyisi, on oman henkensä vaaliminen. Tietysti, sehän on luonnollista. Hän ei ole halunnut sotkeentua mihinkään mikä voisi koitua hänelle vaaraksi ja minä olen kunnioittanut sitä päätöstä. Tietysti hänestä voisi ja varmasti onkin apua edes jossain asiassa, mutta minä en halua vetää häntä mukaan, ellen tiedä varmaksi ettei hänen henkensä ole enempää vaarassa mitä se nyt jo vuokseni saattaa olla. Tiedäthän, en halua hänelle mitään pahaa." Virnistän hieman ja jatkan:
"Olemme vitsinä puhuneet treffeistä ja muusta, joten mielelläni puhuttelen häntä poikaystävänäni sinulle. Ei minun tyylinen mies, mutta mukavampaa saa hakea. Ottaen huomioon minkälaisen ruusun hän on saanut naisekseen."
Anthony virnistää hieman, mutta Amanda ei osaa lukea virnistyksen syytä.
"Takaisin asiaan, mikä on hieman tärkeämpää. Minä haluan prinssiksi. Se, miksi olen Hunterin lähellä on täysin itsekästä. Hän on mukava, sitä en kiistä. Mutta kuitenkaan hän ei ole meitä. Ja minä en pidä siitä, miten Ventruet kaupunkia pyörittelevät miten haluavat."
Katson suu avoinna sireäni hetken, kunnes saan sanottua:
"Sinä, haluat prinssiksi? Älä käsitä ihmetystäni väärin, minä en vain osannut odottaa niin isoa askelta. Sire, minä olen todellakin aliarvioinut sinut ja aivoituksesi ja olen hyvin pahoillani siitä. Minä hankin Bachmanille paikan ja tiedän jo mistä se löytyy. Chorus on siihen avain."
"Hyvä. Ja ellet edes sinä tiennyt tästä suuresta askeleestani, niin silloinhan kukaan muukaan ei tiedä." Anthony virnistää.
"Ehkä kaupunkiin tulee uusi valta. Ja se ei ole Brujahien."
"Ai niin, olin jo tässä hetkessä melkein unohtanut heidät. Onneksi en ole luvannut heille mitään, minulle annettiin vain käsky valita kummalla puolella seison kun sota alkaa. Ja ei tarvitse aloittaa saarnaa sodan älyttömyydestä, kuulin jo sen Bachmanilta. Ja jos totta puhutaan, en olisi pitänyt siitäkään että he olisivat kaapanneet vallan. Mutta tämä kaikki menee aivan toisin kuin ajattelin ja silti niin hyvin läheltä," sanon mietteliäänä ja jatkan:
"Näin mielessäni jo suuren sodan ja en osannut ajatuksissani asettaa meitä, Nosferatuja oikeaan paikkaan. Mikä sitä paitsi Brujahien ja Ventrueiden välillä olisi Nosferatujen paikka, sitä en edes tiedä. Mutta pahimmissa ja parhaimmissa ajatuksissani kaikki meni pieleen omalta kohdaltani ja mielessäni käänsin selkäni Brujaheille, astuen omieni joukkoon. Tietämättä tosin missä he seisoisivat, mutta kuitenkin."
"Siitä olen pettynyt, ettet ole nähnyt omaa klaaniasi ensin, vaan suostunut Brujahien juoksupojaksi. Siitä olen hyvin pettynyt, Amanda. Klaani ensin. Me Nosferatut, meidän kykyjä, ominaisuuksia ja taitoja arvostetaan vain siksi, että muut eivät siihen pysty. Meitä käytetään siksi, että muut saisivat valtaa."
"Sanon tämän jo monennen kerran, että olen pahoillani. Epäilin sinua ja tämä koko soppa alkoi Brujahin panettelusta. Hän ei suoranaisesti syyttänyt sinua, mutta mustamaalasi sinut kuitenkin koska olet, tai olet näennäisesti Ventrueiden ystävä. En osannut katsoa metsää puilta, mutta nyt silmäni ovat auki."
"Hyvä. En sano, että Brujaheissa on vikaa, mutta että he käskevät, sitä en sulata. Itseasiassa, en sulata, että kukaan käskee meitä. Ainakaan minua, tai D'arceja!"
Nyökkään hymyillen.
"Olen ylpeä saadessani kuulua D'arcin sukuun ja olla sinun childesi." Olen pienen hetken hiljaa ja kysyn: "Miten Brujahien käy? He ovat hyvin intohimoisia sitä kohtaan mihin uskovat ja temperamenttisia, mutta he eivät ole kuitenkaan hyödyttömiä. Valintana Ventrue tai Nosferatu, voisin väittää heidän kallistuvan meidän puoleen, mutta en voi olla varma. Miten heidän siis käy?"
"He kallistunevat meidän puoleen. Sitä ei voi tuhota mitä ei näe, eikö?"
"Siinä olet oikeassa. Se tulee olemaan upeaa kun he katsovat Nosferatuja ylöspäin. Ihailen heidän intohimoisuuttaan, mutta halveksin heidän lyhyttä pinnaa ja mieletöntä järjenjuoksua."
Anthony nyökkää. He saapuvat vihdoin hankalan matkan jälkeen takaisin kotikaupunkiinsa.
"Mene nyt tyttönen, ja tee mitä sinun pitää tehdä."
Nyökkään ja edes käymättä kotini kautta, tilaan taksin Chorusin luokse. Soitan ovikelloa ja kun hän tulee aukaisemaan oven, sanon:
"Tämä ei ole sitä miltä näyttää, eli en ole pyytämässä sinulta majapaikkaa itselleni vaikka matkalaukku onkin mukanani." Astun sisälle ja istuudun olohuoneen sohvalle:
"Tuntuupa hyvältä nähdä sinua näiden öiden ja päivien jälkeen. Kuten varmasti huomasit, tai ehkä et, mutta kuitenkin olin poissa muutaman päivän. Ensiksi haluan sanoa, että se miten yritit päästä Ventrueiden suosioon, unohda se. Se ei ole oleellista enää. Mutta minulla on yksi pyyntö ja olen pahoillani että tungen näin asuntoosi ja esitän vaatimuksia, kysymättä edes miten voit, mutta jos vielä vaatimukseni jälkeen haluat jakaa kuulumisiasi, olen enemmän kuin mielissäni kuuntelemassa."
"Mutta, olisit voinut edes kertoa, että olet lähtenyt jonnekin. Tiedäthän, näinä epävarmoina aikoina tuollaiset katoamistemput eivät ole mitenkään mukavia. Mutta, mikä on pyyntösi?"
"Minulla ei ollut paljoa vaihtoehtoja kuin lähteä ja siinä hetkessä ei heti tullut tilaisuutta kertoa siitä. Mutta pyyntöni, se on suuri, tiedän sen, mutta kaikkea muutakuin kohtuuton ottaen huomioon sen tarkoitusperän. Tarvitsen siis eräälle henkilölle turvapaikan. Paikan jossa hän voi olla turvassa muilta ja sinulla sattuu olemaan sellainen paikka, joka on suojassa kaikilta," kerron ja katson miten hän suhtautuu asiaan.
"Minulla on sellainen paikka? En pitäisi taloani niin turvallisena, että joku turvapaikan hakija kokisi itsensä siinä turvalliseksi. Tämä kylläkin ajaa asiansa minulle, mutta en kutsuisi sitä kuitenkaan turvapaikaksi. Siis sanan varsinaisessa merkityksessä."
"En tarkoita tätä mikä on kaikkien nähtävänä, vaan tuolla alhaalla."
"SE, on minun. Se ei ole mikään yleinen turvapaikka. Se, että jaoin sen kanssasi, oli pala minua sinulle. Yksityinen asiani, salaisuus, se mitä olen. Ei, ei käy. Ei missään nimessä."
"Sinä et ymmärrä," sanon ja nousen ylös, astellen hitaasti kohti Chorusia, pitäen silmäni naulittuina hänen silmissään.
"Tämä henkilö tarvitsee turvapaikan, koska hänet tuhottaisiin jos joku näkisi hänet. Ja hän tarvitsee sitä koska hän tietää jotain, mitä vain harvat tietävät ja minä olen yksi niistä harvoista." Astun aivan likelle Chorusia ja lasken käteni hänen olkapäilleen, puristaen hellästi ja yhä tuijottaen hänen silmiinsä.
"Oletko sinä prinssin alainen, tai paremminkin, haluatko sinä olla hänen alainen?" Kysyn, sillä en ole oikeastaan yhtään varma siitä, kenen puolella Chorus on.
"Se ei liittyne prinssin alaisuuteen mitenkään, etten halua jakaa yksityistä tilaani jonkun kanssa, ketä en edes tunne. Oikeasti, et tiedä mitä pyydät. Eikö teillä Nosferatuilla muka ole piilopaikkoja omasta takaa tarpeeksi?"
"Chorus, älä tee tätä vaikeammaksi kuin se jo on," sanon ja puristan otettani.
"Haluatko sinä olla sen paskahousun alaisuudessa vai et, vastaa, pyydän."
"En halua, mutta tämä on liikaa pyydetty. Se ei käy."
"Minä en voi luottaa sinuun tarpeeksi kertoakseni jotain mitä sain tietooni, ellet vastaa. Valitse nyt. Minä jätän sinut lopullisesti rauhaan jos sanot ei. Mutta mieti kuitenkin ennenkuin päätät," sanon yhä tuijottaen häntä, toivoen että minunkin silmäni edes jollain tavalla näyttäisivät yhtä hypnoottisilta kuin melkein kaikkien muidenkin Nosferatujen, kuten Bachmanin. Ei sellaisia kiiluvia silmiä voi vastustaa.
Chorus katsoo Amandaa.
"Yritätkö vaikuttaa mieleeni? Todella paljon ystävältä. Kiitos."
"Mitä hittoa, en minä osaa edes sellaista! Minä en puhu nyt paskaa tai yritä saada sinua ärsyyntymään tai muuta, minä haluan vain tietää mikä on asemasi tässä vitun systeemissä, Ventruen alaisuudessa."
"Asemani on se mitä tiedät. Se, etten suostu olemaan jatkuvasti muiden poljettavana ja muiden orja ei tarkoita sitä, että yhtäkkiä olen Ventrueiden puolella. Jos Nosferatut tarvitsevat paikan jollekin, niin he hoitavat sen. Minulle lykätään kaikki paskatyöt enkä saa edes palkkiota siitä. Tämä ei ole reilua."
"Elämämme epäkuolleina ei ole reilua. Tämä ei jää korvaamatta, siitä voit olla varma. Rahallisesti ja työnä, minä takaan sen!"
"Takaatko? Kerro enemmän, pyydän. Tarvitsen paljon vakuuttelua nyt."
"Raha ei ole ongelma, sireni varmasti enemmän kuin mielellään takaa sen ja minä hoidan työn. Olen muutenkin sinulle palveluksia velkaa, joten minä tarjoan itseäni sinulle kätyriksesi ja teen mitä ikinä pyydät. Ja tarkoitan sitä. Mitä tahansa, kunhan se ei sisällä suunnitelmia sireni murhaamiseksi, tai muiden klaanilaisteni. Se on ehto, mutta kaiken muun minä teen. Vannon sen!"
"Harkitsen. Nyt kun sinulla on matkalaukkukin, yövytkö täällä?"
"Tuo ei ollut vastaus jota odotin, mutta ymmärrettävää kuitenkin. Ja voin yöpyä täällä."
"Mukavaa. Haluatko sohvan, sängyn vai miten? Voimme tietysti maata samallakin sängyllä. Minulla on tämä elokuva, Twilight. Ja ostin kannettavan DVD-soittimen. Oikeastaan lahjaksi sinulle." Chorus kävelee olohuoneeseen ja ottaa hyllyltä pienen laatikon.
"Tässä."
"Twilight?" Kysyn kummissani ja avaan laatikon.
"Eikö se ole se... noh, hieman vääristelty ja moderni versio vampyyreistä ja ihmisistä?" Kysyn.
"Ja kiitos, ei sinun olisi tarvinnut hankkia minulle tällaista. Pidän siitä tietysti." Tutkailen soitinta, sanoen samalla: "Minulle on aivan sama missä makaan, kunhan se on poissa auringosta. En halua tungetella tai riistää omaa rauhaasi."
"Menemme sänkyyn, katsomme elokuvaa tästä kannettavasta ja kuolemme?"
"Hyvä on, sopii minulle," sanon hymyillen ja seuraan Chorusia hänen makuuhuoneeseensa kannettava soitin ja elokuva mukanani. Riisun kenkäni ja takkini, sekä hupparini ja asetun sängylle, asettaen soittimen jalkojemme väliin.
"Jos olet kiltti poika, kerron sinulle huomenna kaiken," sanon virnistäen, katsomatta Chorusia.
"Sinun tässä pitäisi kiltti olla, ei minun."
"Ainahan minä olen ollut kiltti kanssasi, mutta okei, minä lupaan olla erityisen kiltti tällä kertaa."
"Hyvä." Chorus katsoo Amandaa ja hymyilee.
"Tuota, mitä voisi olla erityisen kiltti?" Hän jatkaa Amandan katsomista.
"En ole varma. En ole koskaan ollut erityisen kiltti. Mutta kai se on jotain, mikä saa toisen paremmalle tai jotain. Tai että ei ainakaan vedä hernettä nenään jos toinen ehdottaa jotain kamalaa," sanon naurahtaen, viitaten sillä omaa ehdotustani.
"Voisitko koskettaa minua? Noin teoreettisesti siis? Tai... no, ymmärrätkö?"
"Koskettaa sinua? Niinkuin kosketin sinua hetki sitten olohuoneessasi olkapäistä?" Kysyn kääntäen katseeni häneen.
"Enemmän, stimuloivasti."
"Niinkuin..." sanon ja tuijotan Chorusia.
"Hitto, en edes pysty sanomaan sitä sanaa ääneen, kiitos en tiedä minkä, mutta kuitenkin. Tarkoitatko siis todella... tai siis, hitto, mitä oikein tarkoitat? En halua tehdä itsestäni idioottia kuvitellessani jotain muuta mitä oikeasti tarkoitat, joten kerro."
"En tiedä... en ole koskaan. Tai, haluaisitko?"
"Mitä hittoa, oikeasti! Haluaisinko mitä? En voi sille mitään että mieleeni tulee jotain mitä ei pitäisi tulla ja ne ajatukset ovat intiimejä."
"Yhdyntää..." Sanoo Chorus ja vaivautuu hieman.
"Yritin sanoa sen niin etten joudu sitä sanaa käyttämään, kuin koulupoika ihastuksensa kanssa kahden, mutta... hienosti minä sain itseni kuulostamaan mäntiltä."
"Okei, Chorus, tämä meni vähän oudoksi juuri nyt, ei millään pahalla todellakaan," sanon ja käännyn kyljelleni häntä kohti.
"En tiedä miksi edes sanoit tuollaista, mutta se mitä minä ymmärsin sinusta ja sinun mieltymyksistäsi... tarkoitatko että näytän tarpeeksi kuolleelta jotta voisit hyväksyä kosketukseni?" Kysyn kummstuneena ja hämilläni.
"Ei, olet hyvinkin elävä... persoonallisuus. Pidän sinusta ajattelevana, tuntevana. Viittaatko nyt nekrofilisiin taipumuksiini?"
"Daa, niihin juurikin," sanon naurahtaen ja päätäni pudistellen hieman.
"Mutta, sehän on täysin eri asia, eikö? Siis siihen, että keskustelen sinun kanssani, tai jopa haluan sinua. En halua kuulostaa mitenkään julmalta, mutta ehkä siksi, että pidän muiden mielestä kammottavista asioista, sinä olet kiihottava. Mieltä kiihottava, tarkoitan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti