"Vai mieltä kiihottava," sanon ja naurahdan.
"Tämä kysymys tuli nyt vähän äkkiä, enkä ole edes miettinyt moista, mutta tottakai minä voisin suostua siihen," jatkan ja naurahdan uudelleen, päätäni pudistellen.
"Voisitko? Hmm, tiedätkö, en ole ollut koskaan, lähdetkö pakoon jos sanon ihastunut kaltaiseen?"
"Miksi minä pakoon lähtisin, varsinkaan sinua? Ja jos nauran, en naura sinulle varsinaisesti. Tämä tilanne tuli vaan niin puun takaa ja on mielestäni melkein absurdi. Mutta tiedän mitä tarkoitat. Tai luulen tietäväni." Asetun paremmin kyljelleni, nähdäkseni Chorusin paremmin ja jatkan:
"Tarkoitatko todella, että pidät minusta? Vai onko tämä vain vitsi?"
"Pidän sinusta. Jotenkin tuntuu, että sinun kanssasi on hyvä. Tiedäthän, en tunne kuuluvani Tremereihin. Vielä vähemmän nykyään kuin ennen. Mutta sinun kanssani luulen saavani olla sellainen kuin olen?"
"Mm." Hymähdän ja vakavoidun. Hän puhuu asiaa, sillä itsekin huomaan viihtyväni hänen seurassaan sellaisena kuin olen.
"Olen samaa mieltä ja tunnen samoin. Siis siinä kohtaa että sinun seurassa voin olla vapaasti oma itseni, olen alusta asti voinut. Olemme hyvin erilaisia ja varmasti ihmisinä emme olisi ystävystyneet, mutta tässä on jotain mikä on vapauttavaa."
"Saattaa olla, että ihmisinä emme olisi kohdanneet. Mutta jotenkin, en tiedä, supistaako tämä kuitenkin maailmaa niin, että helpommin löytää lohtua, seuraa, samankaltaisen sielun?"
"Ei se mielestäni supista maailmaa, vaan eikö se ole aivan luonnollista että tietynlaiset hakeutuvat tietynlaisten seuraan. Lähelle niitä jotka ovat samankaltaisia kuin itsekin. Sitä en tiedä miksi sinä koet olosi hyväksi minun lähelläni ja minä sinun, sillä kuten jo sanoin, olemme hyvin erilaisia. Tai ehkä juuri siksi, sillä taidamme olla toistemme ääripäitä ja yhdessä olo tasoittaa."
"Voi olla. Kuulostaa ihan järkevältä." Chorus hymyilee hieman.
"Tiedätkö, mitä ihmiset menettävät loppujen lopuksi, vaikkei tämä meidän elo ole aina niin helppoa tai ruusuista. On vaikeaa ajatella, että me olisimme ihmisten kanssa sama, tai sukua. Vaikka kumpikin meistä on ollut ihminen, ihan kuin olisin eri rotua, kuin laskeutunut UFO:lla tänne tai jotain."
"Totta. Huomaan itsekin joskus ajattelevani kutakuinkin noin, jos havahdun halveksimasta jotain ihmistä. Koitan ajatella, että ei vielä niin kauan aikaa sitten minä olin samanlainen, halveksittava ihminen, mutta ei vain pysty samaistumaan heihin enää. Olemme vain siinä kuoressa joka ennen oli ihminen, mutta sisältä olemme jotain ihan muuta. Kirottuja yön petoja, jos niin voi sanoa." Pidän pienen tauon ja jatkan:
"Kaipaatko sinä koskaan ihmisyyttä? Arvostatko heidän kuolevaisuttaan ja lyhyttä elämäänsä?"
"En. Saatan kuulostaa julmalta, mutta en. Olen nähnyt kuolemaa niin paljon, että siinä ei ole mitään. Ihmisten elämä on pelkkää kuolemaa, kuolemista, ja päättymistä. Sen jälkeen tämä kuori mädäntyy eittämättä. Ihmisen elämä on lyhyt. Harva, pieni prosentti oppii niin paljon kuin on opittavaa tai keksii uutta, tai löytää vanhoja saloja."
"Aivan. Tuossakin asiassa jaan saman mielipiteen, enkä itsekään kaipaa tai arvosta heidän kuolevaista elämäänsä." Vaikenen ja vilkaisen sivusilmällä mitä elokuvassa tapahtuu, mutta koska olen missanut jo alun, en ymmärrä mistä siinä on kyse.
"Etkä sinä mielestäni kuulosta julmalta," lisään vielä hymyillen.
"Voi olla. Ehkä en. Ihmiset, en edes pidä heitä mielenkiintoisina!" Chorus naurahtaa.
"Mutta kuolema on mielenkiintoista, sillä siihenhän jokainen ihminen loppujen lopuksi päätyy."
"Olisiko se minkäänlaista vaihtelua jos pystyisit tutkimaan kuollutta vampyyriä kuten ihmisiä, herättää heitä henkiin kuten ihmisiä?"
"En tiedä onko se edes mahdollista." Chorus miettii hetken ja hän siirtää Amandan ohimolta hiussuortuvan hänen korvansa taakse.
"En tiedä."
"En itse voi perustaa uskomuksiani mihinkään, ne ovat vain jotain mitkä ovat sisälläni, mutta jos tietäisin kuolevani, voisin ainakin sanoa sinulle luottavani siihen, että keksit keinon jolla saada kadotettu sieluni takaisin. Tiedätkö, ihmisten viimeiset ajatukset ovat kiehtovia nyt mielestäni, kunhan selvisin sen erään kuolleen uhkaavasta tuijotuksesta ja joka melkein kävi päälleni kuin yleinen syyttäjä ja melkein repi sydämeni irti kehostani," naurahdan hieman ja jatkan:
"Mutta ajatus vampyyrin viimeisistä ajatuksista ennen kuolemaansa... se kuulostaa pelottavalta."
"Amanda, oletko varma, että sinulla on sielu?"
Olen hiljaa ja mietin.
"Öh, en tiedä. Eikun, olen varma. On minulla sielu," vastaan ja nyökkään päättäväisesti.
"Miten voit olla varma siitä? Eikö sielu ole elävillä olennoilla?"
"Enkö minä sitten elä kirouksesta? Ja minä olen vain varma siitä, enkä sitä pysty todistamaan. En voi vain olla tyhjä kuori, eihän silloin tällä kirouksella mielestäni olisi merkitystä tarpeeksi. Mihin sitten sieluni meni kun kuolin? Suoraan helvettiin ja en edes kärsi koska tyhjä ruumiini vielä porskuttaa täällä maanpinnalla? Ja vasta sitten koen tuskan kun maanpäällinen oloni täällä lakkaa? Ehei rakas Chorus, minä pysyn väitteessäni, että minulla on sielu vieläkin täällä jossain," sanon ja tartun hänen käteensä, laskien sen rintakehälleni.
Chorus painaa hieman Amandan rintakehää:
"Sydän ei lyö, sielu tarvitsee kodin. Sanotaan, että ajatukset ja tunteet lähtevät sydämestä, vaikkakin tiede on niiden tyyssijaksi todistanut aivot. Toisaalta, tiede ei osaa tunnustaa sielua, joten sielun tyyssija lienee täällä." Chorus vie kätensä Amandan sydämen kohdalle.
"Ei elon merkkejä."
"Paskapuhetta sanon minä. Sinä pohjaat tuon kaiken tieteellisesti. Missä sitten sieluni on, kerro minulle?"
"Kai se lakkaa olemasta kun kuolee. Ehkä sinun sielusi on jossain, mutta et itse edes tiedä. Ehkä tietoisuutesi on erkaantunut sielustasi?"
"Jos väittämäsi pitää paikkansa, tämä on kaikkea muuta kuin kirous Jumalalta itseltään. Eikö tämän pitänyt olla rangaistus Kainille? Mitä rangaistusta tässä muka on jos sielusi ei mukamas joudu kärsimään? Äh, turhaan edes yritän kääntää päätäsi tai saada sinua ymmärtämään, minä uskon että minulla on sielu ja se riittää minulle," sanon hymyillen.
Chorus nyökkää.
"Hyvä, että uskot siihen. Minä en usko siihen. Miten me eroamme toisistamme? Emme mitenkään. Oli siis sielu olemassa tai ei, niin olemme samanlaiset keskenämme."
"Kun sinun elämäsi täällä päättyy, sinä katoat lopullisesti eikä sieluasi enää ole, mutta minun on ja minä aloitan ikuisen kärsimykseni. Mutta olemme samanlaiset nyt, kuten sanoit," sanon hymyillen.
"Luulen, että minä pääsen helpommalla, Amanda." Chorus naurahtaa.
"Mutta, jos olet oikeassa, kärsimys ei ole niin paha, kunhan saamme saman huoneen."
Naurahdan ja nyökkään, siirtäen katseeni jälleen elokuvaan, mutten vieläkään tiedä mistä siinä on kyse.
"Tiedätkö, tämä leffa on aika huono. Mieluummin keskustelemme, kuin katsomme tätä. Tässä ei ole imuvoimaa." Chorus katsoo hetken.
"Mitä hemmettiä! Me kimallamme auringonvalossa!"
Katson itsekin yhtä hämmästyneenä ja pudistelen päätäni.
"Tämä on niin typerää. Miksi tehdä meistä elokuva joka on täysin fiktiivinen? Kaikkihan sen tietävät miten meidän käy auringonvalossa oikeasti. Naurettavaa, eikä todellakaan imuvoimaa."
"Tiedätkö, ehkä on hyvä, että meistä tehdään tällainen. Ajattele, mikä Masquerade-uhka olisi realistinen vampyyri-elokuva."
"No mutta onhan niitä. Hyvä esimerkki vanha klassikko Nosferatu," sanon leikillisen ylpeästi.
"Hm, niin taitaakin olla. Se on muuten hyvä elokuva. Harmi, ettei minulla ole sitä. Se on aika surullinenkin." Chorus hymyilee.
"Niin, totta. Mutta on niitä ihan hyviä muitakin, vaikkeivät täysin realistisia olekkaan. Lost Boys esimerkiksi on hyvä. Hassua miten sitä voi pitää elokuvista joissa ihmiset esittävät meitä, mutta mielestäni se on usein hauskaa viihdettä."
"Hauskaa viihdettä, tosiaan. Mielestäni kuitenkin elokuva on hyvä jos se on hyvä, ja niissä usein se, että päähenkilöt ovat vampyyrejä on jotenkin toissijaista minun mieleeni. Toisaalta, Veren Vangit on melko ällyttävän kliseistä draamaa mielestäni."
"Samanlaista elämää täällä melkein näkee kuin siinä elokuvassa. Hyvänä esimerkkinä Toreadorit ja heidän ihmeelliset ongelmansa. Mielestäni elokuvan vampyyrit ovat juuri sellaisia. Kuten myös sen jatko-osassa, mutta se on moninverroin viihdyttävämpi kuin edeltäjänsä."
"Kyllä, Toreadoreja, kaikki." Chorus naurahtaa.
"En olekaan ajatellut asiaa noin. Onkohan kirjailijalla ollut jotain tietoa vampyyreistä, vai miten se on tavallaan pelottavankin tarkka, vaikkakin proosaa?"
"Niin, en tiedä. Ehkä kirjailijalla kävi samanlainen säkä kuin elokuvassa, että joku itseensä ja elämäänsä kyllästynyt Toreador tuli ja paljasti osan ja kirjailija teki siitä kirjan," sanon ja naurahdan.
"Ja sitten hänestä tehtiin vampyyri itsekkin."
"Hmm, mielenkiintoinen ajatus. Ehkä kirja ja elokuva perustuvatkin tositapahtumiin, mutta elokuvassa ja kirjassa kirjailija on tehnyt itsensä reportteriksi. Entä jos reportteri Veren Vangeissa ja tutkija Kadotettujen Kuningattaressa kuvaa kumpikin tuota kirjoittajaa, josta tehtiin... Toreador?"
"Ei kuulosta ihan hatusta vedetyltä mielestäni," totean hymyillen.
"Myös Nosferatusta on tehty se elokuva, jossa John Malkovitch esittää Nosferatun pääosaa, Count Orlocia mutta sen mukaan Count Orloc roolihahmon näyttelijä olisikin ollut oikeasti vampyyri."
"Aivan. Ovatko nämä siis vain puhtaasti ihmisten keksimiä juttuja vai onko niissä sittenkin oikeaa perää? Mene ja tiedä."
"Mene ja tiedä... Joku varmasti tosin tietää totuuden." Chorus hymyilee.
"Mm." Hymähdän hymyillen ja sivusilmällä seuraan yhä elokuvaa.
Choruskin yrittää jatkaa elokuvan katsomista, vaikkei se edelleenkään ole kiinnostava.
Tartun uudestaan hänen käteensä ja lasken sen vatsalleni, hajamielisesti silittäen sitä katsoessani elokuvaa, välillä naurahtaen elokuvan typeriä epäkohtia.
Hetken kuluttua Chorus alkaa silittää Amandan vatsaa siirtäen hieman vaatetta sivulle koskien ihoa. Hän kuitenkaan ei irrota katsettaan elokuvasta.
"Tästä on ymmärtääkseni tullut toinenkin osa. Tiedätkö, toivon, että ihmissudet siinä raatelisivat nuo sääliöt."
"Ai siinä on otettu nekin mukaan. Minäkin toivon että edes yksi noista kuolisi ihmissuden kynsiin, mutta vihaan itseäni sanoessani tämän, että nyt minä todella haluan nähdä sen jatko-osan jotta näen miten siinä käy ja millaiseksi ne ihmissudet on kuvattu. Varmasti nekin kimmeltävät ja näyttävät siltä kuin olisivat minä hetkenä hyvänsä purskahtamaisillaan itkuun," sanon ja naurahdan, antaen Chorusin koskettaa minua.
Chorus virnistää:
"Jos nämä olisivat myös Toreadoreja, sehän on tapahtunut jo. Ihmissusi-skenaario tarkoitan. Ja sinun kädestäsi vielä."
"Hah, totta!" Sanon nauraen.
Ennen kuin elokuva loppuu, Chorus sanoo:
"Minä alan kuolla pian." Hän haukottelee teennäisesti.
Käännän katseeni häneen ja sanon hymyillen:
"Sitten sinä varmasti kuolet siihen ja minä tähän. Emmekä katso elokuvaa loppuun huomenna, sen verran huono pätkä."
"Emme katso, eiköhän se ole jo nähty. Anteeksi."
"Anteeksi mistä? Huonosta elokuvasta?"
"Niin, juurikin siitä."
"Ei se mitään. Se antoi tilaisuuden keskustella."
Chorus nyökkää.
"Kyllä, mukavankin keskustelun antoi." Chours sulkee silmänsä.
Painan kannettavan soittimen läpän kiinni ja lasken käteni Chorusin käden päälle, sulkien itsekin silmäni.
Seuraavana iltana Amanda ja Chorus heräävät samasta asennosta, kuin he kuolivat. Chorus puristaa hieman Amandan kättä.
"Anteeksi että aloitan illan heti ikävällä aiheella, mutta asia on tärkeä. En tiedä mietitkö eilen yhtään sitä pyyntöäni, mutta minun on saatava vastaus nyt," sanon kääntyen katsomaan Chorusia.
"Ai, taas se. Tiedätkö, tuo kuulostaa hyvin, hyvin töykeältä."
"Chorus, kyse on hieman suuremmasta asiasta kuin vain se, että joku tarvitsee turvapaikan ja olen pahoillani jos kuulostan töykeältä, se ei ole tarkoitukseni ja sinä tiedät sen," sanon ja nousen istumaan, katsoen hetken Chorusia ja asetan jalkani hänen toiselle puolelle, istuutuen hänen ylleen.
"Sitä paitsi, minähän lupasin että saat siitä korvauksen. Ja koska olit kiltti, voin kertoa sinulle kaiken jos haluat siitä kuulla."
Chorus katsoo Amandaa tuimana, ja hajamielisesti siirtää toisen kätensä hänen reidelleen toisella hieroen leukaansa.
"Tiedätkö mitä, vaikka kuinka pidänkin sinusta, niin välillä tunnen, että ainoa mikä minussa sinua kiinnostaa on se, että voin auttaa sinua. Tai suostun auttamaan. Eli, hyvä on, hyvä on."
"Tiesin että suostuisit," sanon virnistäen ja liikutan hieman lanteitani häntä vasten, sanoen:
"Ehkä bonuksena voimme jopa kokeilla sitä ehdotustasi. Ja ennenkuin ehdit sanoa mitään, niin tiedät kyllä etten sanonut tuota vain sen takia koska suostuit auttamaan." Lasken käteni sängylle hänen päänsä viereen ja nojaan käsiini, kumartuen Chorusin ylle ja kysyn:
"Haluatko nyt tietää mistä on kyse?"
"Kyllä kiitos, haluan tietää mistä on kyse kun avaan kaikkein pyhimpäni yleisölle. Pitäisikö periä hintaa pääsylipuistakin jo?"
Naurahdan hieman ja aloitan tarinan. Kerron Chorusille mitä kuulin Bachmanilta, koko ajan pysyen kumartuneena hänen yllään.
"Hän siis tarvitsee turvapaikan koska haluaa saattaa loppuun sen, minkä aloitti ja nyt varmasti ymmärrät miksi minä haluan auttaa. Minä en muutenkaan ole voinut koskaan sietää koko tyyppiä joka esittää olevansa Hunter Stone, mutta nyt vasta toivonkin hänen kuolemaansa. Ja ehkä nyt ymmärrät, että asia on hieman arkaluontoinen ja tärkeä. En pyytäisi sinulta apua ellen sitä todella tarvitsisi."
"Vau." Chorus pudistelee päätään.
"Tiedätkö, tuo on aika... sekopäistä jo. Ei, en väitä, että tarinasi olisi valetta, mutta kaikki tuo. Hitto!"
"Niinpä. Mutta auttoiko tuo ymmärtämään avun tarpeen nyt ja oletko vielä sitä mieltä että olet valmis auttamaan?"
"Ymmärrän ymmärrän. En pidä siitä vieläkään, mutta sait jo luvan."
"Hyvä. Kiitos," sanon ja nousen hänen yltään.
"Minun on ilmoitettava asiasta eteenpäin nyt," sanon vielä ja kaivan puhelimeni esiin, lähettäen viestin sirelleni, jossa yksinkertaisesti ilmoitan turvapaikan olevan käytettävissä, palkkiota vastaan.
Chorus naurahtaa:
"Ai, vielä nyt kun sait varmistuksen hyväksymyksestäni, voitkin nousta ylös yltäni."
Naurahdan ja sanon:
"Entä jos nousinkin vain sen takia jotta voin mennä keittämään kahvia ja tuoda kupin sänkyyn, niin iltasi alkaa melkein normaalisti kaikesta huolimatta, mukavasti kahvin tuoksussa."
"Tuo, kuulostaa hieman paremmalta jo. Ajattelitko tosiaan niin, vai keksitkö pakotien?"
"En ainakaan keksinyt pakotietä, hölmö," sanon päätäni pudistellen ja poistun keittiöön, keittämään kahvia kokonaisen pannullisen. Se tuoksuu kyllä kieltämättä hyvälle ja tuoksu leviää koko keittiöön. Kaadan sitä kuppiin ja vien sen makuuhuoneeseen, laskien sen yöpöydälle Chorusin puolelle ja istuudun takaisin hänen ylleen, kumartuen taas käsieni varaan, kasvojeni ollen lähellä hänen ja sanon virnistäen:
"Hyvää huomenta, rakas."
Chorus hymyilee ja nuuhkaisee ilmaa.
"Huomenta sinullekin." Hän katsoo Amandaa:
"Ja koska tämä Nosferatu tulisi vuokralaisekseni?"
"Mahdollisimman pian, olettaisin. Siitä ilmoitetaan tietysti etukäteen, mutta olettaisin sen tapahtuvan muutaman päivän sisällä."
"Hyvä on. Taidan ruveta siis valmistelemaan sitä. Toivottavasti hän ei ole nirsoa tyyppiä, ja halua viiden tähden hotellien tasoista palvelua. Siihen en suostu."
"Hän on elänyt yhdessä huoneessa jo vuosia, vuosikymmeniä ja ota huomioon mikä hän on. En usko että hän vaatii mitään muuta kuin rauhaa ja turvallisuutta," sanon ja nousen Chorusin yltä.
"Sitäpaitsi, hän on täällä sinun vieraasi vaikka onkin elänyt satoja vuosia."
"Saat tuon kuulostamaan sekä helpolta, että kuin se olisi etuoikeus."
"Eikö se sitten ole hyvä jos saan sen kuulostamaan siltä? Minä mielelläni tarjoaisin itse hänelle sen paikan, mutta minulla ei satu olemaan sellaista ja minä pitäisin sitä etuoikeutena ja kunniana saada sellainen henkilö asumaan luokseni tarvittavaksi ajaksi. Me ajattelemme toisin tässäkin."
"Me? Sinulla on klaanisi, joku, jota kunnioittaa."
"Mitä minä voin sanoa tuohon? Olet oikeassa ja olen pahoillani ettei sinulla ole klaania täällä. Mikä estää sinua kuitenkin lähtemästä täältä jonnekin, missä voisit tuntea olosi kuin kotona, etsiä paikkasi omiesi luota?"
"En tiedä... täällä sentään minulla on jonkinlainen paikkani, muualla olisin Caitiff. Ja, nyt, sinä olet täällä." Chorus laskee kätensä Amandan poskelle.
Katsoessani Chorusia, inhimilliset tunteet heräävät minussa. En tunne sääliä, mutta myötätuntoa.
"Tiedätkö, sinä saat minussa huonoja puolia esiin. Sinun kanssasi yhtäkkiä muistankin taas inhimilliset tunteet ja olen käynyt niitä itsekseni läpi melko laidasta laitaan sinun takiasi. Kuten nytkin," sanon ja hymyilen hieman. "Olen tuntenut jotain mustasukkaisuuden kaltaista ja välittämistä, nyt myötätuntoa ja jotain surun tapaista. En tiedä mitä on olla yksin, tai tuntea olonsa yksinäiseksi ilman muiden omiensa tukea tai edes läsnäoloa, joten en tiedä miltä tuo kaikki sinusta tuntuu, mutta se saa minut hieman surulliseksi yrittäessäni kuvitella sitä."
"Surulliseksi? Tiedätkö, olen ehkä hieman raukka, mutta tuo saa minut tuntemaan itseni vielä raukemmaksi. Tuota, minulla on... en tiedä. Ajatus."
"Ei, se ei ollut tarkoitukseni, tiedäthän sen," sanon naurahtaen. "Kerro toki ajatuksesi."
"Kun se Nosferatu kerran tulee tänne minun tiloihini. Mitä jos sinä, muuttaisit tänne. Siis siksi aikaa."
"Suostun tuohon mielelläni," sanon hymyillen.
"Se on mielestäni itseasiassa erittäin hyvä ajatus. Varsinkin nyt kun koen viihtyväni niin mielelläni seurassasi ja koko tämän tilanteen takia se olisi käytännöllistä. Kiitos siis kutsusta."
"Siis, kyllä? Mutta, se on väliaikaista niin kauan kuin täällä vain viihdyt. Tai, saat olla niin kauan kuin haluat, mutta voit lähteä koska tahansa."
"Tietysti. Ja luotan siihen että jos läsnäoloni häiritsee liiaksi, sanot siitä. En halua tungetella liiaksi. Ja jos on jotain sääntöjä joita haluat että noudatan, kerro. Äläkä nyt pelkää että seuraavan kerran kun tulet kotiin, on eteisessä henkarissa roikkumassa puoliksi tyhjiin vuotanut ihminen," sanon virnistäen.
Chorus virnistää.
"Se olisi tylsä. Raato siis, sillä sinä jo valmiiksi tietäisit ja minä osaisin aavistaa viimeiset hetket."
"Hyvä on, ei siis sellaista. Eikä mitään muutakaan ilman lupaasi," sanon ja nyökkään hyväksyvästi.
Chorus nyökkää. Amandan puhelin kertoo tekstiviestistä.
Odotan sen olevan sireltäni ja luen sen.
"Prinssi yrittää tavoittaa sinua." Amandan sireltä viesti onkin, kuten hän arveli.
"Vittu," sanon ja nostan katseeni Chorusiin.
"Meidän rakas prinssimme yrittää tavoittaa minua. En voi muutakuin toivoa ettei hän tiedä tästä jutusta mitään. Jos tietää, tiedätkin miten minun käy. Ja minä en voi vältellä häntä, joten minun on kaiketi mentävä hänen luokseen." sanon ja huokaisen. Nousen ylös ja kävelen huoneen ovelle, sanoen vielä:
"Tiedätkö, en ole pelännyt koskaan häntä, mutta nyt en koe oloani kovin luottavaiseksi. Toivottavasti näemme vielä tänään." Heilautan kättäni ja poistun. Matka Elysiumiin tuntuu ikävän lyhyeltä tällä kertaa.
Elysium näyttää hiljaiselta. Amanda johdatellaan prinssin työhuoneeseen, jossa prinssi Hunter Stone, tai kuka hän ikinä onkaan, istuu työpöydän takana. Hän heilauttaa kättään ja vartija joka Amandan tänne toi poistuu sulkien oven.
"Istuudu, ole hyvä. Sinullehan ei veri kelvannut täällä, jos oikein muistan?"
"Muistit oikein," sanon ja istuudun alas. Yritän tietysti käyttäytyä kuin ennenkin, mutta väkisinkin tunnen oloni ahdistuneeksi.
"Mistä tämä kunnia saada tavata sinut ihan kahden kesken?"
"Tiedätkö, olet herättänyt minun kiinnostukseni. Hyvä saavutus, neonaatilta. Olet noussut massasta esiin, ylös." Prinssi Hunter Stone katsoo Amandaa tutkivasti. Mutta hänen ilmeensä, piirteensä, kasvonsa ovat aina tarkkaavaiset.
"Se kulkee meidän suvussa," vastaan hänen kommentiinsa.
Prinssi hymähtää.
"Siresi on nyt kiinnittänyt sinuun enemmän huomiota. Hän on ystäväni, joten myös minä olen sinusta kiinnostunut, jos hänkin on sinusta. Tiedätkö, olet melko lähellä, että nimitän sinut itse elderiksi."
"Niinkö?" Kysyn aidosti kiinnostuneena ja uteliaana.
"Mutta minähän olen vielä niin kovin nuorikin."
"Nuori, nuori." Prinssi siemaisee viinilasistaan verta.
"Ikä on suhteellista. Tiedän henkilöitä, jotka ovat jopa sata vuotta vanhoja, mutteivät vielä eldereitä. Saamattomia. Itse kutsun heitä nukkuviksi."
"Mutta enhän ole edes saavuttanut vielä mitään suurta. Ja en sano tätä siksi että vastustelisin jotenkin elderin statusta, päinvastoin, mutta en vain näe itseäni siinä pisteessä, että voisit todellakin nimittää minut elderiksi. Ja nyt luonnollisesti kunnianhimoisena haluan tietää jos on jotain mitä voin tehdä näyttääkseni olevan sen tittelin arvoinen."
"En minäkään näe sinua siinä pisteessä, että sinut voisi nimittää elderiksi. Vaikka oletkin aktiivinen, niin minua et ole hyödyttänyt mitenkään. Kuulostaa julmalta, mutta asia on niin."
"Ei se kuulosta julmalta lainkaan. Ja vaikka en ole tehnyt mitään hyödyttääksesi sinua, se ei tarkoita ettenkö voisi tehdä niin. Ymmärräthän, tuollaisen uutisen kuullessani olen tietenkin halukas edistämään asioita ja mainettani, kykyäni tehdä jotain hyödyllistä."
"Ja vaikka siresi onkin sinut päästänyt ikeestään irti, kuitenkin, childenä sinä voit vaikuttaa myös siresi asemaan. Ajattele, siresi on pätevä, mutta jos hänen childensäkin on, niin silloin hän on osoittanut pätevyytensä siinäkin. Sinusta elder, sirestäsi primogen."
Hymähdän ja mieleeni tulee aivan toisenlaiset suunnitelmat. Parasta kuitenkin nyt olla prinssin mieliksi ja myötäillä.
"Hän olisi varmasti hyvin ylpeä minusta. Kysyn nyt suoraan, onko tämä tapaaminen vain sitä varten, jotta voimme keskustella tästä, leikitellä ajatuksella jossa minä olen elder ja sireni primogen, vai onko sinulla jotain mielessä, minkä haluat tehtävän ja sitä kautta mahdollisesti saisin enemmän statusta silmissäsi?"
"Jotain tehtävän? Tietysti, lisäpisteitä voi aina ansaita, etkö ole samaa mieltä? Nukkujathan eivät erotu joukosta. Sinä olet jo erottunut, ainakin siresi mielestä. Ja minua kiinnostaakin, mikä sinussa on niin erityistä. Ja koska sinussa on jotain niinkin erityistä, että siresi on alkanut sinusta kiinnostua, minäkin olen kiinnostunut. Mutta haluan todisteita."
"Todisteita sinä tulet saaman, takaan sen. Kuten varmasti tiedät, suvullamme on pitkä historia ja en edes tiedä mitä kaikkea D'arcin nimissä on tehty, mutta minä varmasti myös löydän paikkani tässä kaikessa ja osoittaudun nimeni arvoiseksi. Se, miten ansaita lisäpisteitä nyt, on minulle hieman epäselvää. Tiedän että nyt on etsintä päällä ja edelleen on se sinulle vieras Toreador, josta en ole pystynyt kertomaan sinulle mitään uutta. Asia hänen kohdallaan on vain niin, että hän ei ole tehnyt mitään mainittavaa, päinvastoin, hän on pysynyt hyvinkin hiljaisena. Ja tämä etsintä, jos vain mitenkään voin olla siinä avuksi, tietysti olen." Olen hetken hiljaa ja vaikka tiedän luvanneeni Judasille sijaa korkeammalla pallilla, eikä hän ole tehnyt mitään pahaa minulle, en voi vastustaa kiusausta kasata hänen niskaansa hieman epäilystä.
"Hän on kaikkea muutakuin hiljainen persoona ja onkin ihme miten hänen toimensa lakkasivat kun Toreador primogen ja elder katosivat. En väitä tai edes sano että hänellä olisi siihen mitään osaa tai arpaa, mutta nyt kun ajattelen, miksi kummassa hän on vetäytynyt kuoreensa ja viettää nyt hiljaiseloa?" Katson huijariaprinssiä toinen kulma koholla.
"Huvittavaa, että otit puheeksi itse Toreadorit." Prinssi Hunter Stone nousee ylös ja kävelee Amandan luokse. "D'arcin suku, pettureita, huijareita, niitä, jotka eivät välitä säännöistä. Sanotaanko, haistattavat vitut. Oletko kuullut Alec D'arcista?"
"En läheskään tarpeeksi. Olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen että hän on juuri kaikkea sitä mitä sanoit, varsinkin yksi niistä jotka eivät välitä säännöistä. Niin upeaa, niin hienoa mielestäni," sanon hymyillen, vaipuen hetkeksi kuvitelmiini siitä, minkälainen Alec on kuvailujen perusteella.
"Mutta mitä tekemistä Toreadoreilla ja meidän suvulla on, tai Alec D'arcilla?"
"Luulen, että Toreadorien katoaminen liittyy Nosferatuihin, ehkä jopa teihin."
"Niinpä tietysti, olisihan tuo pitänyt arvata," sanon ja vaikka tiedän että asemani on tällä hetkellä hyvin heikko, vastapuolen sanat saavat minut töykeäksi jälleen.
"Miksi aina kun tapahtuu jotain, sormet osoittavat meitä. Varsinkin meitä, meidän sukua? Ai niin, sanoithan sen juuri. Meidän suku on perseestä koska olemme kaikkea sitä mitä sanoit. Kerro minulle, mitä olet mielessäsi aivoitellut syyksi siihen, miksi juuri me olisimme kaapanneet ne kaksi? Mitä hakisimme sillä?"
"D'arc, puhuu." Prinssi virnistää.
"Ei kunnioitusta, ei rajoja. Pahimmassa tapauksessa sinä pikkuinen, olisit voinut tuhota Toreadorit. Niin juuri, olethan D'arc. Kiellätkö, että olisit siihen pystynyt? Oletamme nyt, ettet ole sitä tehnyt. Mutta, olisitko pystynyt sellaiseen, sinä, neonate?"
"Olisiko minusta ollut kahden Toreadorin tuhoamiseen? En näe ainakaan mitään moraalista estettä siinä, mutta paljon muita. Joten vastaukseni on ei, en olisi pystynyt siihen."
"Olen jopa pettynyt."
"Miksi?"
"Olisin jopa odottanut, että myönnät teon. Tai sanot, että sinä sen teit. Nosferatu neonate, joka tuhoaa kaksi tärkeimmässä asemassa olevaa Toreadoria. Ja kumpikohan silloin on pätevämpi? Johtaja, joka kuolee, oliko hän pätevä, vai hänen tappajansa?"
"Ymmärrän mitä tarkoitat ja jos olisin kuka tahansa muu, saattaisinkin jopa valehdella ja väittää tappaneeni ne kaksi vallan haussa, mutta minä en tappanut niitä. Se on valitettava totuus," sanon ja puhunhan minä totta. Enhän minä heitä tappanut, vaan ihmissudet.
"Nyt, kerrotko minulle mihin tämä keskustelu johtaa, vai istunko täällä aamuun asti kun yrität saada minusta ulos jotain mitä en ole tehnyt?"
"Pidätkö tätä kuulusteluna? Olen pettynyt. Itse en tee kuulusteluja. Jos haluaisin kuulustella sinua, niin joku toinen olisi tehnyt vierailun. Tarkastelen vain asemaasi täällä."
"En pidä tätä kuulusteluna, vaan kysyin sinulta onko tämä sitä. Mutta sain jo vastauksen ja sinä sait vastauksen Toreadoreihin koskevaan aiheeseen. Minä en tappanut heitä."
"Ymmärsin jo sen. Sinä et sitä tehnyt. Jos olisit sen tehnyt, minun pitäisi sinua rankaista, mutta tietäisit sen, että kuollessasi ihailisin sinua."
"Miten mukava kuulla. Ja nyt, onko jokin muu aihe jonka kautta haluat tarkastella asemaani?"
"Ei, ei ole muuta aihetta. Ainakaan tällä erää. Ellei sinulla ole jotain muuta."
"Ei ole."
"Hyvä on." Hunter Stone itse kävelee ovelle ja aukaisee sen.
"Tiedätkö, tämä vaikuttaa siltä, että olisit ollut kuulustelussa, kuten sanoitkin. Vielä kun aukaisen sinulle oven ja päästän ulos. Itsehän et olisi noussut ja aukaissut ovea, saati kävellyt ulos."
"En niin. Olisit saattanut pitää sitä epäkohteliaana, aivan kuin minä olisin halunnut paikalta pois mahdollisimman nopeasti," sanon ja nousen ylös, kävellen ovelle.
"Mutta en muista tätä keskustelua pahalla tai pidä sitä kuulusteluna vaikka se siltä vaikuttikin. Illan jatkoja." Astun ovesta ulos ja poistun paikalta. En todellakaan pitänyt koko keskustelusta enkä tiedä mitä hänen päänsä sisällä liikkuu. En ole koskaan edes täysin luottanut häneen, saati nyt ja toivon vain, ettei tästä tule mitään hankaluuksia. Palaan Chorusin luokse ja vastassa minua ei ole kahvin tuoksu, vaikka voin melkein haistaa vielä ilmassa pienen tuoksunrippeen.
"Olen elossa, vielä. Ei mitään uutta, tosin hän odotti että olisin tunnustanut tappaneeni ne kaksi Toreadoria. Ja tietenkin hän kertoi muutaman tosiasian suvustani, mikä ei tässä tilassa kuulostanut tietenkään mitenkään hyvältä." Kerron Chorusille ja hymähdän perään.
"Turha reissu, mutta pakollinen."
"Epäileekö hän jotain?" Kysyy Chorus, ei hädissään mutta huolissaan.
"Vai miksi hän sinut näin yhtäkkiä kutsui? Prinssi ei kuitenkaan kutsu luokseen huvikseen muita kuin tärkeässä asemassa olevia."
"En tiedä, ymmärräthän että minun on hyvin vaikea ottaa siitä selvää mitä hän tietää. Yritin kyllä hieman sälyttää sitä erään toisen niskoille, mutta se meni kuin ohi korvien. En ihmettele vaikka hän tietäisikin totuuden, mutta odottaa vain minun tunnustustani tai jotain muuta hetkeä, jolloin paljastaa tietävänsä sen ja sen jälkeen tapattaa minut. Mutta lohdutuksen sanana hän sanoi, että jos olisin tunnustanut ja hän joutuisi tappamaan minut, hän tekisi sen ja olisi ylpeä minusta. Hienoa, eikö."
"Hienoa..." Sanoo Chorus vaisusti.
"Ja tänne on tulossa vielä joku, joka on osa tätä suurta petturuuden, tai salaliittoteorian, tai vaikka totuuden vyyhtiä."
"Älä huolestu turhaan. Minä en tiedä miten likaista tästä touhusta voi oikein tulla, enkä taida oikein käsittää sitä miten likaista se on jo nyt, mutta minä tietenkin teen kaikkeni jotta sinua ei sotkettaisi enempää mukaan mitä on tarvis."
"Lohduttavaa," sanoo Chorus hieman apeasti.
"Muutenkin on ollut hieman hankalaa, koko olemassaoloni, ja nyt vielä tämä." Chorus katsoo Amandaa. "Kuulostaa varmasti ikävästi siltä, etten usko tai luota teidän onnistumiseen, eikö? Haluan kyllä uskoa siihen. Kaikki on vain niin monimutkaista. Itse jo naiivisti odotin, että se olisi ollut sodalla ohi, mutta ei se olekaan niin yksinkertaista. Eikä sotakaan varmasti olisi sitä ollut, jos tarkemmin ajattelee asiaa."
"Se ei ole ratkaisu ja se verottaa osansa sivullisilta, niin minulle kerrottiin ja minulla ei ole syytä epäillä sitä. Ymmärrän miltä sinusta tuntuu ja minä en valitettavasti voi vakuutella sinua, koska en itse tiedä miten todennäköistä onnistuminen on. Sisälläni olen siis tietenkin varma että asiat menevät meidän kaikkien parhaaksi, mutta järki sanoo aivan muuta. Ja minä en halua että sinulle tapahtuu mitään ja tästä on ihan tarpeeksi epämukavaa puhua, mutta jos tilanne äityy pahaksi, sinä lähdet pois etkä jää minkään sodan tai minkään muunkaan juonittelun jalkoihin, eikö? Tiedätkö, on jotenkin niin typerä edes puhua näin, mutta todellakaan en tiedä miten pahaksi asiat voivat mennä."
Chorus tarttuu kummallakin kädellä Amandan käsiin:
"Mihin ikinä tämä äityykään, minä en jätä sinua."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti