3. sessio, osa 3 - Jään kutsu

"Niin, aivan. En tullutkaan ajatelleeksi tuota."

Muutamia päivä kuluu, mutta he eivät saa mitään järkeviä tuloksia. Kudoksessa sienimäinen kasvusto leviää nopeasti, mutta se ei ole kuitenkaan mitään, mitä he eivät ole ennen nähneet, tai edes kuulleet. Antropologi Lisa Dempsey on saanut tutkittavakseen päiväkirjan, ja sen jälkeen kun hän sen sai, häntä on näkynyt vähemmän ja vähemmän. Yhtenä päivänä yhteisenä lounaana hänen hiuksensa ovat sotkuiset ja vaatteet ryppyiset. Hän ei ole koskenut ruokaansa, vaan pyöritellyt sitä hajamielisesti. Silmien ympärillä on raskaat tummat silmäpussit.

"Katso häntä," sanon hiljaa Markille, osoittaen Lisaa.
"Hän ei ole tainnut nukkua vähään aikaan. Pitäisiköhän mennä juttelemaan hänelle?"

Mark on myös huomannut Lisan huonon ja väsyneen yleiskunnon.
"Hän taitaa ottaa tutkimuksensa enemmän tosissaan kuin me, mitä luulet?"

"Voi olla. Toivottavasti kyse ei ole siitä että häntä painostetaan liiaksi tutkimaan jotain. Minä menen jututtamaan häntä," sanon ja otan oman ateriani mukaani, mennen Lisan pöydän viereen ja kysyn:
"Hei, saako tähän istua?"

Lisa ei reagoi, hän tuijottaa vain eteenpäin tyhjin silmin, kuin olisi unessa.

Istuudun alas ja katson häntä hetken.
"Lisa, oletko kunnossa?"

Lisa kääntää katseensa hitaasti Rebeccaan.
"Kivitaulu, kivitaulu, kivitaulu, KIVITAULU," hän hokee ja lopuksi huutaa tarttuen ruokailuveitseen ja alkaen nirhata sillä rannettaan kirkuen.

"Hyvänen aika!" Huudahdan järkyttyneenä ja tartun hänen käsiinsä, yrittäen estää häntä satuttamasta itseään. "Kutsukaa paikalle joku lääkäri!" Huudan muille.

Mark juoksee heidän pöydästä Rebeccan avuksi pitelemään itsetuhoisesta naisesta kiinni. Muutama veripisara lennähtää hänen kädestään lattialle ja ruoka-annokseen. Hetken kuluttua paikalla on kaksi vartijaa painaneena villisti huutavan Lisan lattiaan, kunnes aseman lääkäri tulee ja painaa rauhoittavan pistoksen hänen käsivarteensa. Huumattu Lisa kannetaan paareilla pois.
"Mitä helvettiä tuo oli!" Mark huudahtaa. Xavier on saapunut paikalle Rita Grayn kanssa. Rita Gray sanoo: "Ehkä eristäytyneisyys täällä oli hieman liikaa hänelle."
"Paskat," Mark tuhahtaa.

"Siinä päiväkirjassa on jotain, eikö olekin? Sanokaa minulle että näin ei ole koskaan ennen käynyt?" Kysyn katsoen vuoroin Ritaa ja Xavieria. En aikaisemmin välittänyt sen miehen kertomuksesta päiväkirjasta ja sen mustalaiseukon ennustuksesta, mutta nyt alkaa tuntua siltä että niillä on jotain yhteistä.

Rita sanoo Xavierille, että huolehtii muusta ryhmästä ja pyytää Rebeccaa ja Markia seuraamaan häntä.

Vastauksia odottaen lähden seuraamaan Ritaa.

Heidän kävellessä käytävää pitkin, Rita alkaa puhua.
"Kysyit, onko tällaista tapahtunut ennenkin. Kerran, ja tietänet, mistä puhun. Itsemurha täällä. Juuri se henkilö teki itsemurhan, jonka hallinnassa kirja oli."

"Mikä on se kivitaulu josta ilmeisesti se toinenkin henkilö puhui?"

"Kivitaulu?" Kysyy Rita ja kääntyy. Hän kurtistaa kulmiaan.
"En tiedä mistään kivitaulusta mitään."

"Sitähän Lisa hoki ennenkuin tarttui veitseen."

"Mutta hän selvästi oli stressaantunut, eikä oma itsensä, vai voitteko väittää vastaan? Hänhän oli hysteerinen, tuskin se kivitaulu mitään tarkoitti."

Nyökkään pienesti ja jätän kertomatta hänelle mustalaiseukosta ja hänen sanoistaan. En kylläkään käsitä miksei Rita ole kuullut siitä taulusta mitään, mutta katson parhaaksi olla samaa mieltä hänen kanssaan.
"Minne olemme menossa?"

"Olemme menossa Lisa Dempseyn huoneeseen. Haen päiväkirjan takaisin, ja te teette nopean tarkistuksen huumeiden varalle. Tiedättehän, kasviperäisten, jos siellä on jotain sellaista. Agenttimme tutkivat huoneen sitten perinpohjaisesti pillereiden ja kemikaalien varalta."

Vilkaisen Markia, mutta nyökkään Ritalle. En saata uskoa että Lisan huoneesta löytyisi mitään epäilyttävää kasviperäistä huumausainetta, saati kemiallisesti valmistettuja.
"Aiotko sinä lukea päiväkirjan vai oletko jo kenties lukenut sen?"

Rita naurahtaa.
"Oletko ihan hassu, en todellakaan lue sitä. Sitä varten tänne on palkattu tutkijoita." Hän iskee silmäänsä. "Vaikka tuskin päiväkirja saa ihmiset tekemään itsemurhia, tämä ei ole mikään halpa kauhuelokuva."

Vielä muutama päivä sitten, oikeastaan vielä hetki sitten pidin Ritaa luotettavana henkilönä jolle voisi kertoa kaiken tutkimukseen liittyvän, mutta jokin hänessä saa minut nyt epäilemään sitä.
"Ei, ei tietenkään," sanon myöntyen hänen sanoihinsa vain suullisesti, mutta sisälläni alan jo ajatella toisin. Aivan kuten se mies kertoi, siinä päiväkirjassa on jotain ja minä alan pikkuhiljaa pitää sitä mahdollisena vaikken uskokkaan yliluonnolliseen.


"Tässä," sanoo Rita pysähtyen ovelle. Hän ottaa kaulasta avainkorttinsa ja liu'uttaa sen oven vierellä olevan lukkopaneelin läpi. Ovi naksahtaa auki ja Rita aukaisee sen. Huone on sekamelska. Se on täynnä paperilappuja, vihkoja, tulostettuja arkkeja, joissa on tekstiä koko paperin täydeltä. Käsinkirjoitetuissa muistiinpanoissa tuskin on välimerkkejä, ja käsiala on hutiloitua. Kun paperi ja vihot ovat loppuneet, Lisa on käyttänyt seiniä, lattioita, kaappia, työpöydän pintaa ja jopa ulko-oven sisäpuolta jatkaakseen muistiinpanojaan. Oveen on piirretty rosoreunainen neliö, jonka sisällä outoja symboleja. Sen yläpuolella on teksti "kivitaulu".

Oletan että Ritakin näkee sanan, mutta en sano siitä mitään vaan annan hänen pitää päänsä siitä että Lisa oli hysteerinen ja häiriintyneessä tilassa on keksinyt moisen. Tai sitten Rita tuntee tuon sanan, mutta ei tiedä sen tarkoitusta ja siksi me olemme täällä tutkimassa sitä ja siksi hän ei lue päiväkirjaa koska ei halua häiriintynyttä tulevaisuutta itselleen. Oli miten oli, en mainitse sanasta hänelle, vaan astun huoneeseen, yrittäen varoa sotkemasta lattialla olevia lappuja.
"Täytyy sanoa, että vaikka tämä huone on tämän näköinen, en usko että täältä löytyy mitään huumausaineiksi luokiteltavaa. Voin toki olla väärässäkin," sanon ja alan silmäillä huonetta tarkemmin, etsien katseellani hyvinkin yksinkertaisia merkkejä huumeista, kuten pieniä muovipusseja vihreällä sisällöllä.

Mark tekee myös silmämääräistä tutkimusta.
"Tuota, tämä ei ole normaalia, tiedäthän sen," hän osoittaa sanat Ritalle.
"Huomaan sen kyllä hyvin, herra Foller. Pitänee tulevaisuudessa tarkistaa myös uusien työntekijöiden henkinen puoli. Tämä on valitettavaa, mutta ihminen, joka tällaista tekee tuskin siihen yhtäkkiä ryhtyy. Hän on varmasti ollut kauan jo sairas, mutta jäätikkö sai hänestä irti pahimmat puolet." Mark katsoo Rebeccaa kohauttaen kulmakarvoja epäilevästi.
"Ellei mitään löydy, teidän tehtävänne on tehty. Ja toivoisin, ettette puhu muille tästä. Emmehän halua mitään paniikkia tänne?"

En edes viitsi nostaa katsettani Ritaan, joka yhä enemmän alkaa vaikuttaa henkilöltä johon en luota.
"Ei tietenkään," sanon jälleen hiljaa, jatkaen etsimistä.


"Hienoa." Rita ohjaa heidät ulos huoneesta ja sulkee oven perässä.
"Oletteko selvittäneet jotain..." hän miettii sanavalintaansa:
"Sammaleesta?"

"Ei mitään uutta. Se ei ole mitään ihmeellistä ja outoa, vaan itseasiassa hyvinkin tavallista. Vaatinee hieman lisää tutkimuksia jotta saadaan jotain uutta selville."

"Luotan teihin," sanoo Rita ja lähtee ripeästi kävelemään pois. Mark katsoo hänen peräänsä.
"Minkälainen mahtoi olla sen nuoren kaverin itsemurha, jonka isän tuo päiväkirja on?"

"Hirttäytyminen, mutta se sana kivitaulu jota Lisa hoki ja joka huoneessakin näkyi, se on sama sana jonka se ennustajaeukko sanoi minulle. Ja se mies siellä ravintolassa, hänkin ihan selvästi oli sitä mieltä että päiväkirjan tutkiminen ei ole hyvä ajatus. No, siitä en ole vielä samaa mieltä, mutta alan olla samaa mieltä siitä että sen sisällöllä, itsemurhalla ja Lisan käytöksellä on jotain yhteistä."

Mark nyökkää.
"Jotain siinä päiväkirjassa on. Pitäisi päästä lukemaan se."

"Uskaltaisitko?" Kysyn nostaen toista kulmaani, en varsinaisesti vitsaillen mutta hieman kevytmielisesti kuitenkin.

"Et kai tosiaan luule, että jonkun vanhan kirjan lukeminen voi saada sinut..." Mark pyörittää etusormea ohimonsa kohdalla, laittaa silmänsä kieroon ja viheltää.

"En usko, mutta näithän sinä Lisan. Jokatapauksessa se ei välttämättä ole mahdoton ajatus päästä lukemaan sitä. Rita on osoittanut pitävän meitä hyödyllisinä jo alusta asti ja vaikka olemmekin biologeja, mikä estää sinua tarjoutumaan vapaaehtoiseksi lukemaan sitä kirjaa. Jos sieltä sitäpaitsi selviäisi sen eliön alkuperää."

Mark nyökkää, mutta vakavoituu.
"Vaikka olenkin rationaalinen, niin kuitenkin sen kirjan lukeminen hieman... tiedäthän. Vähän kuin uskallatko sanoa Candyman viisi kertaa peilin edessä. Tiedäthän mitä tarkoitan?"

"Jänishousu," sanon ja tökkään häntä käsivarrellani kevyesti.
"No jos et itse uskalla, tee tuttavuutta sen kanssa joka sen seuraavaksi käsiinsä saa ja utele häneltä mitä siellä sanotaan. Vai tarjoudunko minä ehdokkaaksi? Voisin iltaisin lukea sinulle sitä." Leikittelen asialla nyt, vaikka aihe ei kovin huvittava olekkaan.

Mark kohauttaa olkapäitään.
"Mutta se ei ole meidän tehtävämme. Nyt me lukkiudumme koppiimme, minä haen evästä. Alamme tehdä sitä, mistä meille maksetaan. Myisiköhän venäläinen ystäväni Vladimir pullon vodkaa?"

"Paha sanoa. Hän ehkä vaikuttaa henkilöltä joka ei myy, mutta tulee jakamaan nautinnon ilot kanssasi ja tarjoaa sinulle ilmaiset juomat siinä ohella. En estele, tee kuten teet, minä menen edeltä," sanon hymyillen ja päätäni pudistellen, palaten huoneeseemme tutkimaan opuksia ja näytteiden tuloksia.

Hetken kuluttua Mark tulee takaisin.
"Vodkaa! Nyt pidämme hauskaa, samalla kun teemme töitä. Tässä on vadelmalimua neidille, se lisättynä vodkaan on kuin likööriä. Kaksi isoa mukia kahvia ja muutama täytetty croisantti. Kelpaako?"

En tietenkään ole yhtään innostunut vodkan juomisesta, oli se vadelmamehulla lantattua tai omenamehulla. Otan kahvin ja croisantin, alkaen syödä ja sanon tutkien samalla opusta:
"Tällä asemalla on ihmeen hyvät ruuat. Eli kyllä tämä kelpaa."

"Kunhan ei ole homeessa," Mark alkaa nauraa.

Naurahdan itsekin ja pyydän häntä tekemään minulle pienen juomasekoituksen. Ihan vain sen takia koska en halua olla ilonpilaaja, vaan suostun sentään maistamaan.

"Okei, mielestäni ennen kuin selvitämme mitä se sammal on, ehkä pitäisi keksiä, mikä hillitsee sitä, tai tuhoaa sen, kuten jo ensimmäisen kerran sen kohdatessamme sinä sanoit. Eikö ole hyvä tietää, miten se tuhotaan tässä tapauksessa, ennen kuin tietää mitä se on? Ajattelinkin, että toinen voisi tehdä sitä, minä siis. Sinä voisit tehdä yhteenvedon siitä, mitä vittua täällä tapahtuu. Sehän ei ole meidän alaa tutkia niitä, me olemme biologeja, mutta silti." Mark hörppää vodkaa.

"No riippuu vähän siitä mitä tarkoitat tuolla. Voinhan tietysti kysellä mitä muut ovat tutkimuksiltaan saaneet selville ja voin jututtaa Ritaa sekä Xavieria paremmin."

"En usko, että Rita tai Xavier kertovat mitään enempää. Jotenkin tuntuu siltä. Ajattelin vain, että jäsennät niitä ajatuksia, mitä nyt on ollut. Liittyykö muuten mitenkään tuo mömmö, mitä tutkimme siihen päiväkirjaan, tai kivitauluun. Mikä ikinä se kivitaulu sitten onkaan?"

"En tiedä, muttei näin äkkiseltään vaikuta siltä että niillä mitään yhteistä olisi. Ainoa tapa saada se selville olisi päästä lukemaan sitä päiväkirjaa. Tai jututtaa jotakuta hengissä olevaa tutkijaa joka on käynyt siellä paikanpäällä."

"Totta. Voisimme kysyä siitä päiväkirjasta. En tiedä, onko kukaan hengissä joka on siellä käynyt, mutta sen perusteella, mitä olen kuullut, ei ole."

"Sepä se, aika kumma juttu ettei ketään ole hengissä joka on siellä käynyt. Minä voin kysellä huomenna siitä päiväkirjasta," sanon ja maistan juomaani.
"Likööriä? Ei nyt ihan."

"Mutta aika lähellä likööriä, eikö?" Mark juo uudelleen vodkaa.
"Hei, mitä jos juhlisimme oikein kunnolla? Yhdessä." Hän iskee silmäänsä.

"Ai kuten sinä viikonloppuisin ja sitten näytät maanantaisin siltä kuin olisit valvonut viikon putkeen etkä ole kammannut tukkaasi koko aikana?" Kysyn virnistäen.

"Niin." Mark kurtistaa kulmiaan.
"Näytänkö muka niin kamalalta maanantaisin?" Markhan ei ollut koskaan valmistunut, ja vaikka hän on jo kolmenkymmenen, hänelle on jäänyt yliopistoelämä päälle.

"Näytät. Ja jos en ihan pahasti kuvittele asioita väärin, voisin melkein väittää haistavani sinusta halvan parfyymin. Siis naisen halvan parfyymin," sanon piikitellen häntä vähän lisää ja juon uudestaan juomastani, eikä se vieläkään maistu likööriltä ja joudun irvistämään sen mausta.

"Halvan naisen? Et tiedä montako drinkkiä he maksavat," Mark nauraa vitsaillen takaisin.

"Ehei Mark, vain halpa parfyymi. Tietysti heillä on kallis maku kun ovat lyöttäytyneet seuraasi baaritiskillä. Ovat haistaneet mikä menestyvä poikamies sinä oletkaan ja unelmapakkaus," sanon naurahtaen.
"Lähtevätkö he siinä vaiheessa omille teilleen kun kerrot tutkivasi kasveja, vai siinä vaiheessa kun huomaavat että olet ikuisesti jämähtänyt nuoruusvuosien ilonpitoon?"

"Kuka väittää, että kerron ammattini, tai ikäni?"

"Aivan, en ajatellut että voisit jättää ne kertomatta. Mutta sehän olisi niin sinua," sanon naurahtaen ja päätäni pudistellen.

"Tuota, voisitko kuvitella, että me joskus voisimme ottaa muutaman ja vähän, hullutella?" Mark sanoo juoden heti vodkaa perään.

"Ja mikäköhän sinun käsityksesi on hullutuksesta? Se baareissa kiertäminen ja... bailaaminen ikuisen teinin tavoin? Hah, näytänkö minä siltä että harrastaisin sellaista? En minä mikään absolutisti ole vaikken juokkaan, mutta minä ja sinä, savuinen baari, kova meteli ja musiikki, sekä kännit? En oikein tiedä." Pidän pienen tauon ja jatkan sitten, olematta varma siitä johtuuko se jo lämmittävästä juomastani vai mielenhäiriöstä:
"Tehdään kuitenkin niin, että kun pääsemme täältä kotiin ja pankkitilimme ovat kasvaneet huomattavasti, pidetään parin päivän loma ja vedetään sitten kännit. Mutta ei missään räkälässä, eikä koko viikonloppua. Eikä koko yötä mielellään. Joka tapauksessa ajattelin ottaa parin päivän loman töistä palattuani takaisin, voisin siis pyhittää yhden illan sinun käsitykselle hauskanpidosta."

"Voimme ottaa romanttisen kylpylämatkan kenties," Mark sanoo virnistäen.

Juomani on mennä väärään kurkkuun ja joudun pitämään kättäni suuni edessä etten sylje loppuja ulos nauraessani Markin sanoille.
"Minusta tuntuu että sinäkin alat pehmetä jo. Tässä ilmastossa on selvästi jotain mikä tekee jotkut hulluiksi."

"Voi olla," sanoo Mark ja aloittaa työnsä.

Katson hetken Markia hänen keskittyessä työhönsä ja jatkan kirjan lukemista.

Seuraavana päivänä molemmilla on aamiaisella hieman hatara olo, eikä puuro vaikuta kovinkaan houkuttelevalta. Mark kertoo, että kebab, purilainen tai kunnon pizza on sitä, mitä kuuluu kostean illan jälkeen syödä. Ei päivä muuten lähde käyntiin. Heidän ruokaillessa ruokalan ovesta kurkkaa mies, jolla on pyöreät lasit ja pulisongit kuin The Doors yhtyeen levyn kannesta.
"Onko kukaan nähnyt herra Kulkusta?" Hän kysyy ja jatkaa matkaansa kun ei saa vastausta.
"Täällä kaikki on hieman pehmeitä päästään," sanoo Mark.

"Mitä hittoa täällä oikein tapahtuu? Pumppaavatko ne ilmastointikanavista jotain muutakin kuin happea, vai mikä ihmisiä oikein vaivaa?" Kysyn jo ällistyneenä ihmisten oudoista käytöksistä.

Samassa pöydässä istuva sanoo:
"Herra Kulkunen on kissa."

"Ahaa. En tiennyt," sanon, mutta en pahastuneena omasta käytöksestäni, ehkä johtuen viinan vaikutuksesta seuraavana päivänä.
"En tiennyt että täällä saa olla lemmikkejäkin," sanon vielä ja alan oikein miettiä, onko missään vaiheessa silmiini pistänyt kissa tai kissan karvoja edes.

Sama mies, joka kertoi herra Kulkusen olevan kissa sanoo:
"Periaatteessa ei. Mutta se tuli tänne paketissa syntymäpäivälahjaksi. Kai Xavierilla on sydän jossain rahanahneuden alla."

"Eikö se ole kuitenkin riskialtista pitää täällä puoliksi villieläintä? Kai se on rokotettu ja käytetty jossain kirppusuihkussa?"

"Tämähän on tutkimuskeskus, puhtaampaa kattia on vaikea löytää mistään sanon ma."

"Onko mitenkään mahdollista että se katti olisi päässyt livahtamaan ulos?"

Mies kohauttaa olkapäitään.
"Ei kai se mahdotontakaan ole."

Nyökkään ja sanon:
"No sitten on ainakin selvää että herra Kulkusta ei tule näkymään enää. Elävänä. Vaikka se puoliksi villieläin mielestäni onkin, on se sen verran kesyyntynyt etten luottaisi sen vaistoihin säilyä tuolla pakkasessa ja lumisateessa hengissä kovinkaan pitkään. Ilman ravintoa." Kauhistelen mielessäni sanojani, minunhan pitäisi olla empaattinen henkilö ja kertoa pitäväni silmäni auki, eikä puhua näin. Pistän kaiken huonon olon piikkiin.

Mies ei suostu enää puhumaan. Ilmeisesti herra Kulkunen on ehtinyt saamaan asemalla jo statusta ainoana lemmikkinä. Kun he saavat aamiaisen syötyä, Mark kysyy menevätkö he jatkamaan tutkimuksia sen perusteella, mitä he eilen tutkivat lisätietoa.

Nyökkään Markille, vaikka tutkimuksien jatkaminen ei ole nyt päälimmäisenä mielessäni.

He menevät toiseen eristettyyn rakennukseen ja hoitavat turvatoimet. Astuessaan sisään laboratorioon, Rebeccan silmät kiinnittävät huomion koeputkitelineeseen, joka on kaatunut. Yksi koeputki on vierinyt pöydältä lattialle ja särkynyt.

"Voi ei," sanon hiljaa ja menen kaatuneen telineen luokse, kyyristyen maahan katsomaan särkynyttä koeputkea.
"Tämä ei ole kaatunut itsestään. Ja jotenkin minulla on nyt sellainen olo, että taidan tietää missä herra Kulkunen on käynyt," sanon ja alan silmäillä huonetta, etsien jotain jälkiä mahdollisesta karvaisesta vieraasta.


"Ei, kai..." Sanoo Mark ja alkaa myös etsiä jälkiä kissasta. Nurkasta löytyy pieni merkkaus.

"Hah, virtsaa," totean.
"Se on siis käynyt täällä." Katson ympärilleni, mistä se olisi voinut kulkea. Tuskin sentään ovesta. Katseeni käy taas rikkoutuneen koeputken kohdalla ja sanon päätäni pudistellen:
"Riskialtista, kuten sanoin. Miten voimme olla varmoja ettei se ole saanut suuhunsa mitään mikä sen ruokavalioon ei kuulu?"

"Hitto, tiedätkö, tämä on paha juttu. Onkohan kissa täällä vielä?" Mark alkaa kontata etsien ja kiroten.

"Niin on." Sanon myöntyen Markin sanoihin tilanteen vakavuudesta ja alan itsekin etsiä kissaa, tai mahdollista aukkoa mistä se olisi voinut kulkea.
"Kis kis kis," kissittelen kulkiessani huoneessa.


Rebecca ei löydä kissaa tai näe siitä muita jälkiä. Hän kuitenkin löytää muovilla peitetyn ilmastointikanvan, minkä muovireunus on kynsitty rikki.

"Se on kulkenut tätä kautta." Näytän Markille ja raotan muovia enemmän nähdäkseni kanavaan.
"Kisu kisu, oletko siellä?" Huhuilen.

Kanava kääntyy pienen mutkan jälkeen ulos. Kissaa ei näy, muttei sitä myöskään kuulu.
"Varmaan pelästynyt kaatamiaan koeputkia ja lähtenyt pihalle. Tuo pitää korjata jotenkin."

"Ja minä en todellakaan ota tästä syitä niskoilleni. Kenen vastuulla loppujen lopuksi on että lemmikki pysyy kurissa? Sen miehen joka sitä etsi, vai Xavierin joka sen on sallinut päästää tänne? Joka tapauksessa, jonkun on hyvä löytää se kissa pian ja tutkia että sillä on kaikki kunnossa ja sen jälkeen pitää huoli siitä ettei se pääse omille tutkimusretkilleen paikkoihin, jossa sitä ei kaivata. Vähän teippiä niin eikö se riitä tuon korjaamiseksi siihen asti, kunnes joku asiasta vastaava tulee ja korjaa sen asiallisesti."