4. sessio - Siren luona

Amanda on kotona, kun hän kuulee pihalta auton äänen, minkä hän tunnistaa. Brujahit saapuvat pihaan.

En välittäisi mennä katsomaan mitä asiaa heillä on, mutta astun ulos kuitenkin.

Brujah, joka on Amandan kanssa asioinut tähänkin asti kävelee hänen luokseen katsoen tarkkaavaisesti. Hänen kovat ja vihaiset kasvonsa ovat ilmeettömät. Häntä ei voisi luonnehtia "hymypojaksi".

Hetken jo epäröin hänen vierailuaan ja kysyn hiljaa, häntä silmiin tuijottaen:
"Mitä asiaa?"

Hän katsoo Amandan ohi.
"Ei kadulla."

Katson yhä häntä hetken ja nyökkään sitten, lähtien sisälle. Mitäköhän asiaa hänellä oikein on, mietin ja toivon ettei se ole mitään ikävää. En halua mitään hankaluuksia hänen kanssaan.

Brujah ei näytä olevan kiinnostunut Amandan sisustuksesta, vaan hän käy heti asiaan oven sulkeuduttua. "Toreadorien keskuudessa on eripuraa."

Käännän katseeni häneen ja vastaan nopeasti: "Eikö se ole sitä mitä halusit?"

Brujah nyökkää.
"Toivottavasti tuo tuli syttyy, eikä jää kytemään ja sammu."

"Toivottavasti. Mutta minä hoidin oman osuuteni kuten sovittiin, saiko tuo sinut uskomaan että minulla ei ole mitään tekemistä niiden siniveristen kanssa?"

Brujah katsoo Amandaa hetken.
"Katsotaan." Hän lähtee ovelle ja poistuu.

Tuhahdan häne peräänsä. Tässä käy kuitenkin niin että minusta tulee heidän seuraava juoksupoikansa, eivätkä tekoni niin vain hänen uskomuksiaan minusta muuta. En ensinnäkään pidä siitä että hän tietää missä asun, sillä se jo yksistään takaa sen etten voi olla rauhassa. Jos vaihtaisin asumukseni likaiseen viemäriin, kuten olen kuullut muiden kaltaisteni tekevän, se voisi taata minulle oman yksityisyyden. Naurahtaen omille ajatuksilleni, päätän lähteä kävelylle, tappaakseni aikaa.

Amanda ei kauaa ehdi kävellä yksin, ennen kuin hänen sirensä auto pysähtyy kadun vierellä hänen kohdallaan. Takaovi aukeaa ja hänen sirensä viittaa hänet sisään.

"Deja vu," totean hänelle istuutessa auton kyytiin.
"Taasko tarjoamssa kyytiä naiselle vai jotain asiaa?"

Hänen sirensä katsoo häntä, eikä näytä huvittuneelta.
"Jo toinen, joka ei ole hymypoika yhden yön aikana," Amanda ajattelee.
"Luonasi on käynyt kaksi kertaa Brujah," hänen sirensä sanoo.

"En tiennytkään että pidät päiväkirjaa siitä keitä tapaan," sanon hieman uhmaavasti.

Sire katsoo Amandaa hetken, kunnes näyttää siirtävän mielenkiintonsa takaisin ikkunasta ulos.
"Päiväkirja. On hieman voimakas sanonta, mutta Nosferatujen alueella seinilläkin on korvat."

"No mitä siitä sitten että olet kuullut seiniltä minun luona vierailevasta Brujahista? Onko siinä jotain väärää?" Jatkan uhmakkaasti kyselyä, jo valmiiksi turhautuneena tuollaiseen asenteeseen. Ehkä olen myös luonnollisesti puolustuskannalla asian arkaluontoisuuden vuoksi.

"Ei siinä mitään väärin ole, ja uskonet, että jos haluaisin, tietäisin mistä olette puhuneet. Kunnioitan kuitenkin yksityisyyttä. Lähestyn sinua siksi, että jos sinulla on ongelmia."

"Ei mitään ongelmia ja jos niitä tulee, yritän varmasti selvitä niistä itse ensin," totean jo rauhallisemmin, auton ikkunasta ulos katsoen. Enhän voisi mitenkään kertoa siitä mitä olen tehnyt.

Anthony D'ark laskee kätensä Amandan kädelle.
"Me pidämme yhtä, klaanimme. Syrjityt."

Toisaalta sireni ystävällisyys ja ymmärtäväisyys saa minut melkein haluamaan kertoa mitä on tapahtunut, mutta en voi, sillä en luota että se pysyisi sen jälkeen vain meidän välisenä. Ja jos asia kantautuisi muidenkin korviin, saisin todella huonon maineen Brujahien keskuudessa. Se mitä ne Toreadorit minusta ajattelevat, on aivan yhdentekevää, mutta Brujahien epäsuosiossa oleminen on varmasti rankkaa. Suon sirelleni pienen hymyn. "Sinun ei pidä huolestua sen Brujahin vierailusta. Se ei ole mitään mistä en selviäisi itse," sanon vielä.

Anthony nyökkää.
"Hyvä, sinä sen itse parhaiten tiedät. Mutta, jos asia äityy sellaiseksi, ettet itse siitä selviä, tiedät kenen puoleen kääntyä."

Nyökkään hymyillen.

"Minne vien sinut?"

Kurkistan auton ikkunasta missä olemme ja sanon:
"Voit jättää minut vaikka tähän. Minulla ei ole mitään kiirettä mihinkään joten voin ihan hyvin kävellä."

"Etkö nauttisi lasillista viiniä kanssani?" Auto kuitenkin pysähtyy Amandan osoittamaan paikkaan, vaikkei kuski saanut käskyä.

Minun ei tarvitse oikeastaan miettiä vastausta, sillä vietän aina mielelläni aikaa sireni kanssa.
"Mikä ettei," vastaan hymyillen.

Taas kuin ajatuksen voimalla, auto lähtee eteenpäin.
"Pidän enemmän lasillisesta työhuoneessani, kuin ravintolassa. Sinä?"

"Ehdottomasti työhuoneessasi. Minäkään en pidä ravintoloista."

Auto lähtee ajamaan kohti tämän kaupunginosan jätteidenkäsittelylaitosta. Sen takana on vanha ränsistynyt kartano, mikä miltei näyttää asumattomalta. Ilmassa leijuu jätteiden lemu. Täydellinen piilopaikka.

Lemusta huolimatta paikka on mielestäni kotoisa. Ja turvallinen. Ja se sopii juuri sirelleni, joka on hienostunut, toisin kuin kaikki muut tuntemani Nosferatut, minä ehkä myös mukaanlukien.

Auto ajaa kartanon pihaan ja suoraan kartanon taakse ja liuskaa alas autotalliin kartanon alle. Autotallista lähtee hissi rakennuksen sisälle. Sisältä rakennuksen seinät näyttävät vahvistetuilta.
Kuin kartanon ränsistynyt ulkokuori olisi vain naamio, mikä peittää huippusalaisen Nosferatu-elderin havenin uumeniinsa.

Siitä onkin aikaa kun viimeksi olen ollut täällä ja aina jaksan ihmetellä paikkaa. Se on myös omalla tavallaan kunnia saada kutsu tänne.
"Ovatko neuvottelusi tuottaneet minkäänlaista tulosta jo?" Kysyn.
"Ajattelin vain, minustakin olisi hienoa omistaa oma turvapaikka," lisään vielä katsoen ympärilleni.

He saapuvat Anthonyn työhuoneeseen. Anthony ottaa viinikaapista pullon ja aukaisee sen. Hän nuuhkaisee syvään.
"Tuoretta," kaataen lasiin. Hän ojentaa lasin Amandalle ja viittaa hänet istuutumaan nojatuolille.

Riisun takkini ja istuudun nojatuolille. Tämäkin on sellainen hienostunut tapa jota eivät muut kaltaisemme harrasta, juoda verta viinilasista. Katson sireäni ja mieleeni tulee väkisinkin, että on jotain mistä hän haluaa puhua. Emme juurikaan seurustele vapaa-aikanamme, sillä sireni luonnollisesti on kiireinen, mutta myös mielestäni hankala persoona juttukaverina. Ehkä siksi että hän on niin pidättyväinen ja etäinen, vaikka kuitenkin samalla hyvin tuttu. Katson häntä hieman kysyvästi, maistaen tuoretta verta lasistani.

"Tiedätkö mitä kaipaan lasillisen kanssa, Amanda?"

"Ei, en tiedä," vastaan ja katson häntä kysyvästi.

"Juustot." Hän naurahtaa.
"Paljon on kuolema antanut, mutta silti hyvä viini ja juustot muistuvat mieleeni aina, kun minulla on lasillinen verta. Pidätkö mausta? Pitäisi olla ensiluokkaista. Ventruieden varastosta."

Melkein sylkäisen tahattomasti veren suustani kuullessani mistä veri on peräisin. Katson lasia ja sen punaiseksi värjäytynyttä reunaa, nielaisten suuni tyhjäksi ja kysyn:
"Ventrueiden?"

"Heillä on harvinaislaatuinen maku veren suhteen. Tiesitkö sitä?"

En voi sille mitään, mutta melkein kuolleet tunteeni alkavat nousta pintaan.
"Tarkoittaako se sitä että heidän juomansa veri on sinustakin aivan erityisluokkaa? Eikö sinulle enää kelpaa 'tavallinen' veri?" Kysyn katsoen sireäni vaativasti.

Anthony nauraa.
"Vain harva elder saa yhtälailla nautintoa rotan verestä."

"En puhu mistään rotan verestä, eikä sinun ei tarvitse alentaa minua edessäsi noin," sanon loukkaantuneena ja lasken lasin lähimmälle pöydälle.
"Mistä lähtien ovat Nosferatut nautiskelleet Ventrueiden viinikellarista saatua aivan erikoislaatuista verta? Minä olen jäänyt vaille niistä uutisista näemmä," jatkan pitäen katseeni hänen silmissään.

"Se on lahja prinssiltä. Tiedät, että olemme ystäviä." Anthony siemaisee verta.
"Se vaivaa sinua."

"Voi, miten mukavaa että ystävinä vaihtelette lahjoja. Hän sai varmasti sitten pullollisen aivan erikoislaatuisen viemärirotan verta. Tottakai se vaivaa minua!" sanon huudahtaen, mutta rauhoitun.
"Tiedätkö, siitä saatetaan puhua jotain," en voi olla mainitsematta.

"Ja mitä siitä saatetaan puhua? Haluan, ja arvostan sitä, että olet suorapuheinen. Meidän ei tarvitse leikkiä kissaa ja hiirtä sanoillamme."

"Se en ole yksin minä joka katsoo oudoksuen sinun ja sen muka tärkeän Ventruen ystävyyttä. Minä olen antanut asian olla, se ei ole minun asiani kenen kanssa veljeilet sillä olen aina luottanut siihen, että tiedät mitä teet. Mutta kaikki eivät ole niin hyväuskoisia ja luottavaisia kuin minä," sanon katsoen häntä yhä silmiin.

"Kyseenalaistatko puolen vuosisadan ystävyytemme? Tai annatko muiden epäilyjen kyseenalaistaa sen puolestani?"

"Et voi syyttää minua jos alan epäillä teidän ystävyyttä. Enhän ole tuntenut teitä puolta vuosisataa," sanon ja pudistelen päätäni. Olen jo onnistunut puhumaan liiaksi aiheesta ja jotenkin odotan että ei mene kauaa kun olen jo kertonut kokonaan miten asiat ovat ja miksi se Brujah on vieraillut luonani.

Anthony katsoo Amandaa.
"Ja sinä olet kiihtynyt, miksi? Tuntuu siltä, että pelkäisit jotain?" Anthony ottaa toisen pullon.
"Tässä on verta, mikä ei ole lähtoisin Ventrueilta."

"Äh, unohda se veri. Sitäpaitsi, sinulla ei ole sellaista verta mitä minä mieluiten juon," sanon ja painan pääni hetkeksi alas.
"En minä pelkää, minä en vain halua olla silmätikkuna kenellekään," sanon ja tunnen itseni niin typeräksi, kuin vasikaksi tai kiltiksi isän tytöksi joka pienessä paineessa purkaa kaiken mikä mieltä painaa.
"Ole ystävä hänen kanssaan, se ei ole asiani..."

"Mutta se tuntuu asialtasi. Näen sen, et ole sitä peitellyt, ja enää sitä on turhaa kiistää. Olethan sen epäsuorasti jo myöntänyt."

"Niin, mutta siltikin olen sitä mieltä että olet ystävä sen kanssa kenen haluat. Emmekö voisi antaa asian olla?"

Anthony nyökkää.
"Toistaiseksi." Loppu aika hänen kartanossaan kuluu keskustellen, kunnes Anthonyn autonajaja vie Amandan takaisin kotiinsa. Seuraava ilta alkaa rauhallisesti, kunnes Amandan puhelin soi ja Chorus kysyy:
"Ovatko asiat niin kuin pitääkin?"

"Toistaiseksi ainakin. Toivotaan että ne pysyvätkin niin," vastaan.

"Tiedätkö sinä muuten, miksi Brujahit haluavat eripuraa Toreadorien joukossa? Olisi luullut, että he hyökkäisivät primogenia vastaan, eivät elderiä."

"En tiedä. Ei ole tullut mieleen kysyä. Koska kyse on Brujaheista, ehkä he haluavat vain viihdettä pienestä sekasorrosta tai sitten siinä on jokin syvempi tarkoitus," sanon ja kohautan olkapäitäni vaikkei Chorus sitä näekkään.

"Sama täällä, en tiedä sen enempää. Luuletko tosiaan, että se oli vain viihdettä?"

"En minä tiedä," vastaan naurahtaen.
"Seuraavaksi kun tapaan sen Brujahin, minun pitää varmasti tiedustella asiasta. Ihan vain tyydyttääkseni uteliaisuutesi."

"Ja he kertovat? En tiedä mikä, mutta mielestäni tuo saattaa olla osa jotain suurempaa kuviota."

"Voi olla. En ole ajatellut asiaa juuri lainkaan, mutta todella jos he viihdettä kaipasivat niin eiköhän sitä olisi ollut saatavilla muualtakin ja helpommin. Enkä usko että he minulle mitään kertovat, enhän ole mitään heidän silmissään."

"Ehkä se ei vaikuta edes meihin. Antaa ylimistön pitää oman pelinsä minun puolestani."

"Olen samaa mieltä." vastaan hymyillen.