Huom! Alkuosa tästä pelisessiosta on tuhoutunut, mutta se sijoittuu kronologisessa järjestyksessä sessioiden 8 ja 9 väliin.
Chorus aukaisee vessan oven ja sytyttää sinne valon. Hän tarttuu kylpyammeesta kiinni ja vetää sen sivuun sen alle piilotettuja kiskoja pitkin. Ammeen alta johtaa portaat kellariin. Hän hymyilee:
"Ei kovinkaan hienoa tai dramaattista."
"Mutta kätevää," vastaan hymyillen.
"Kätevää? Mennä kylpyammeen alle." Chorus naurahtaa.
"Oikeasti, sano vain, että se on kamala, tiedän sen itsekin." Hän lähtee laskeutumaan portaita, ja kun Amandakin on portaikossa hän vetää kylpyammeen takaisin aukon peitoksi. Hän sytyttää valot. Portaikkokäytävä jatkuu muutaman metrin maan alle, kunnes päättyy rautaoveen, jossa on digitaalinen näppäinlukko sekä sormenpään tunnistin.
"Minun sormi pitää leikata irti, ja koodi saada tietoon, jos tänne aikoo."
"Hyvä kun kerroit," sanon virnistäen ja jännitys kasvaa sisälläni. Mitäköhän oven takana on.
Oven takana on kuilu, missä kierreportaat alas. Varmasti 10 metrin syvyyteen. Kuilussa kaikuu ja Amanda kuulee veden tippuvan.
"Nyt todellakin alan epäillä löytäväni niitä käveleviä kuolleita." sanon hiljaa katsoessani alas portaita ja kuunnellessani tippuvaa vettä.
"Tämä paikka, oletko itse tehnyt tämän vai sattuiko kauppojen kylkiäisiksi kuulua mukaan tällainen... luola?"
"Tätä en ole itse tehnyt, mutta kun etsin asuntoa niin kävin vanhoja asiakirjoja ja kaavoituksia läpi kirjastossa. Tämän asuntoalueen takana on vanhoja katakombeja. Ei tarvinnut kuin kaivauttaa nämä luolat, ja yhdistin asuntoni niihin." Chorus pitää tauon ja lähtee laskeutumaan alas kierreportaita. Jokaisen askeleen kolkko kolina kaikuu kuilussa.
"Niistä harva tietää. Amerikan Yhdysvaltojen historia ei ole kovinkaan vanha, ja nämä eivät ole intiaanien peruja, rakennustapa on eurooppalainen. Kuitenkaan tällaisia katakombeja ei ole käytetty niin myöhään, ja 1200-luvulla ei ole eurooppalaisia tällä mantereella ollut. Eli, minulla on talostani yhteys mysteerikatakombeihin jotka eivät sovi aikaan eivätkä paikkaan." Chorus pitää pienen tauon, ja varmasti hengähtäisi jos hänellä siihen olisi tarvetta.
"Kyllästytkö?"
"Ei, en kyllästy. Ketkä näitä katakombeja sitten ovat mahdollisesti käyttäneet? Sanoit kyllä niitä mysteerikatakombeiksi, mutta kai sinulla jokin mielikuva on siitä, ketkä niitä ovat käyttäneet tai rakentaneet?"
"Asiakirjoissa ei ole mitään mainintaa näistä, itseasiassa luulin aluksi niiden perusteella tätä vanhaksi kaivokseksi."
"Eli et osaa sanoa mitään käyttäjistä tai rakentajista?"
"En varmuudella, mutta kun näet sen..." He saapuvat kuilun ja portaikon pohjalle, missä on suuret raskaat metalliset kaksoisovet. Niissä ei näy olevan lukkoa, mutta Chorus aukaisee sen lukituksen painamalla kolmea seinässä olevaa kiveä oikeassa järjestyksessä. Hän työntää oven auki.
Vilkaisen alhaalta ylös ja matka on pitkä. Huomioni kiinnittyy kuitenkin hyvin pian takaisin oveen ja varsinkin siihen, mitä sen takaata paljastuu.
Chorus sytyttää valot. Kattoon rävähtää yksi kerrallaan suriseva vanha teollisuuslamppu. He ovat suuressa luolassa, holvissa, hallissa, millä nimellä sitä ikinä haluaakaan kutsua. Sen keskellä on kivinen alusta, jossa kirjailuja ja latinankielistä tekstiä. Sen kiveen on hakattu pääkallokuvioita. Holvista lähtee kuusi luolaa kammioihin, joissa ei pala valot. Noiden luolien suuaukot on kehystetty ihmisten pääkalloilla, ja niiden päällä on kivinen laatta jossa roomalaiset numerot yhdestä kuuteen.
Katson ällistyneenä luolaa ja sen keskellä olevaa alustaa. Astelen varovasti sitä lähemmäs ja tutkin tarkemmin siinä olevia kirjailuja ja pääkallokuvioita. Nostan katseeni alustasta yhteen luolan suuaukkoon, tai pikemminkin sen kehystettyyn suuaukkoon. Taas varovasti lähestyn sitä ja tuijotan hetken yhtä kalloa.
"Onko nämä... oikeita?"
Chorus nyökkää.
"Ovat."
Nyökkään ja käyn läpi muutaman luolan suuaukon, vaikka jokaisessa näyttää olevan samanlaisia kalloja. Kävelen takaisin keskelle alustan luokse ja kosketan sitä varovasti. En tiedä pelkäänkö että joku ansa laukeaa tai herääkö joku kuollut henkiin ja siksi kuljen varoen, mutta tällä hetkellä tunnen oloni turvallisemmaksi näin. "Ja nämä merkinnät, mitä ne ovat ja mitä ne tarkoittavat?"
"Ne ovat latinaa. Kuolema on vain alku," hän lukee yhdeltä sivulta kiertäen kivialustaa ja lukien jokaisen sivun. "Kuoleman mysteeri ei ole enää peitossa, Kuolleet voivat kertoa ja Avaa silmäsi."
"Karmaisevaa, mutta jännittävää. Mitä varten se on? Voin vain kuvitella, mutta valaise käsitystäni."
"Siinä on tehty manauksia," sanoo Chorus hajamielisesti.
"Minkälaisia manauksia?" Kysyn uteliaana. Enhän minä mitään sellaisista tiedä.
"Mitä olen lukenut täältä löytyneestä kirjasta, kuolleiden kanssa puhumista, kuolleiden muistojen lukemista, kuolleiden viimeisten näkemien katsomista, kuolleiden herättämistä henkiin..." Chorus katsoo Amandaa kulmiensa alta. Varjot luovat hänen kasvoilleen pääkallomaisen kuvan.
"Minä tiesin!" Huudahdan naurahtaen, vaikka toisaalta se ei ole yhtään huvittavaa. Vakavoidun kuitenkin pian. "Koska viimeksi kirjan tai sinun tietojesi mukaan täällä on harjoitettu moista friikkeilyä?"
"Eilen." Hän nauraa.
"Mitä? Kerro lisää, minä haluan tietää," vaadin yhä kiinnostuneempana.
Oviaukko, jonka luona Chorus on seissyt, hän kääntyy ja lähtee kävelemään sen käytävää pitkin viitaten Amandaa seuraamaan. Käytävän päässä on metalliovi, jonka Chorus aukaisee.
"Ei ole tarvetta lukolle, jos joku on tänne asti päässyt, hän pääsisi kyllä halutessaan eteenpäin." Huone on vuorattu ja siellä on mittarin mukaan 30 astetta pakkasta. Kylmiö, missä on yhdellä sinustalla 2,5 metriä syvä metallikaapisto, jossa yhdeksän ovea, joiden koko on metri kertaa metri.
Katson kaapistoa ja totean hymyillen:
"Tämähän on kuin ruumishuone."
Chorus aukaisee yhden luukun ja vetää sisältä lavetin, jossa on lakanalla peitetty ruumis.
"Eikä, et voi olla tosissasi?" Sanon vaikka tätähän minä odotin ja halusin nähdä.
"Mitä kaikkea sinä oikein teet näillä... leluillasi?" Kysyn ja raotan lakanaa nähdäkseni ruumiin.
"Kaikkea..." Chorus virnistää ja siirtää lavetin vierellä paarit, joille siirtää siirrettävän lavetin levyn. Hän alkaa työntää kärryjä kylmiöstä pois.
"Minua on aina kiinnostanut ruumiit. Kun olin pikkupoika, minulla oli koira. Spotty. Tiedän, hiukan hölmö nimi, mutta olin 8-vuotias. Kuitenkin, olin nähnyt anatomiakirjoja, mutta piirretyt sisälmykset näyttävät hassuilta. Kuvittelin siis, että koiran sisällä on jotain piirrettyä ja halusin oikeasti nähdä, miltä sisukset näyttivät. Koiraa vatsasta rapsuttaessa koira on kuitenkin pehmeä."
"Spotty parka," tokaisen.
"Ja siitä asti aloit kiinnostua yhä enemmän sisälmyksistä ja muusta?"
Paarien yhden renkaan vikinä säestää Chorusin kertomusta.
"Sisälmykset olivat pettymys. Kun Spotty oli puuvajassa auki viillettynä sisälmykset eri hillopurkeissa, kiinnostuin aivan toisenlaisesta asiasta."
"Pakko sanoa että kuulemani on kyllä oudointa aikoihin, ellei jopa ensimmäinen kerta. Mutta kerro toki, mistä asiasta sitten kiinnostuit? Miten voisit herättää silvotun Spotty paran takaisin henkiin?"
"Aivan, miten saada Spotty henkiin. Tietysti en onnistunut siinä ja keksin tarinan, miten joku pahantekijä oli viillellyt Spottyn kun se oli tehnyt asiat jonkun nurmikolle. Sen jälkeen tosin kiinnostuin kuolemasta. Yritin jopa Ouija-laudalla jutella Spottyä, mutta mitä oikein odotin, että lasi muodostaa woooof?"
Naurahdan, vaikka se ei edelleenkään ole oikeastaan yhtään huvittavaa.
"Mikä siinä kuolemassa sinua sitten kiinnosti, tai kiinnostaa?"
"Loppuuko se siihen, mitä on sen jälkeen, voiko sen ohittaa. Tiedätkö, en juurikaan ihmisenä saanut muita tuloksia, kuin ruumiita. Mutta kun itse heräsin niin tiesin, että kuoleman jälkeen on muitakin vaihtoehtoja." Hän kääntyy holvissa toiselle käytävälle ja jatkaa paarien työntämistä sitä pitkin.
"Vai olemmeko me muka maailman ainoat kävelevät kuolleet?"
"Mieleni tekisi sanoa toivottavasti kyllä," sanon seuratessani Chorusia.
"Nämä kuolleista herätetyt... se on siis mahdollista herättää niitä oikeasti?"
"Mhm, minun taitoni eivät siihen tosin riitä. Oletko muuten nähnyt Re-Animatorin?"
"Olen kyllä. Ja sinä haaveilet tulevasi seuraavaksi Herbertiksi mutta onnistuneemmilla tuloksilla?"
"Ei, juuri siksi en tee kokeita, ettei käy niin. Ennen kuin minulla on taitoa ja tietoa tarpeeksi, en lähde kokeilemaan." Käytävän päässä on ovi, josta hän astuu sisään. Huoneessa on seinällä metallinen mangeettilevy, jossa erilaisia ruumiiden käsittelyyn tarkoitettuja työkaluja. Hylly on täynnä purkkeja, joissa sisäelimiä ja irtileikattuja ihmisten osia. Seinällä on muutama vanha lasilla kehystetty juliste, joissa anatomiaa. Toinen hylly on kirjahylly, jossa on vanhoja ja uudempia kirjoja, käsin tehtyjä muistiinpanoja ja kansioita. Huoneessa on myös tietokonepöytä jolla tietokone, jossa näytönsäästäjä päällä. Keskellä huonetta on pöytä, jota käytetään ruumiinavauksiin. Sen sivuilla on kourut joista veri lasketaan säiliöihin. Hän siirtää ruumiin pöydälle ja vetää lakanan pois. Alta paljastuu nuorehko nainen. Naisen rintakehään on piirretty koukeroisia merkkejä.
Tutkin nopeasti katseellani huoneen läpi, sillä se on täynnä kaikkea mielenkiintoista, joskin myös hyvin häiritseviä esineitä, mutta huomioni siirtyy huoneesta nopeasti lakanan alta paljastuneeseen ruumiseen.
"Mitä nuo ovat?" Kysyn osoittaen merkkejä naisen rintakehässä.
"Rituaali." Chorus alkaa keskittyä ja mumisee jotain.
Katson häntä ja ruumista. En tiedä yhtään mitä hän on tekemässä, mutta haluan ainakin luottaa siihen että hän tietää mitä tekee.
Hetken päästä ruumis vetää ilmaa keuhkoihin ja päästää sen ulos suuta aukaisten hieman ja kuiskaten:
"Liianh paljonhhhh..." kunnes hiljenee.
Hätkähdän ja peräännyn askeleen pari.
"Mitä tuo oli?" Kysyn nopeasti.
"Hänen viimeisiä sanoja, ajatuksia. Tällä kertaa hän ei ollut kovinkaan puhelias, mutta hän on kuollut yliannostukseen."
"Miten sinä..." uskallan astua taas lähemmäs ja katson ruumista.
"Hän siis heräsi hetkeksi kuolleista vain kertoakseen viimeiset sanansa? Tämä on niin... mieletöntä."
"Hän ei varsinaisesti herännyt kuolleista. Ei saanut tietoisuutta. Tuo on... en osaa sanoa. En tiedä miten se toimii, siis mitä se tekee. Luulen, että rituaali pakottaa ilmaa kuolleen keuhkoihin, ja kun ilma pääsee ulos niin kuollut toistaa ne sanat, mitkä ovat hänen jäykistyneisiin äänihuuliin jääneet."
"Mieletöntä, kuten sanoin. Ja mitä nyt? Onko hän tämän jälkeen sinulle käyttökelvoton vai säilötkö hänenkin sisäelimet myöhempiä tutkimuksia varten, vai onko hänestä jotain hyötyä tuollaisena vielä?"
"Ei, hän ei ole käyttökelvoton, mutta ruumiillakin on viimeinen käyttöpäivä." Chorus katsoo naista.
"Ehkä jonain päivänä saan jonkun herätettyä henkiin."
"Ja kun saat tehtyä niin, toivottavasti tiedät myös keinon millä saada sellainen uudestaan pois hengiltä, ihan vain sen varalta mitä olen elokuvista oppinut. Mutta tuo nainen, tai korjaan, ruumis, mitä aiot tehdä hänelle vielä?"
Chorus katsoo naista ja silittää hänen sileää säärtään.
"Eikö hän ole kaunis?"
Katson hetken kun hän silittää kuolleen naisen säärtä, melkein nyökäten myöntävästi, kunnes havahdun. "Whoa, hetkinen! Et kai sano..." nostan käteni lanteilleni ja pudistelen päätäni.
"Tiedätkö, sinä olet yksi helvetinmoinen friikki."
"Luuletko, että... käytän ruumiita hyväksi?"
"No kerro minulle Einstein mitä ensimmäisenä mieleen tulee kun näkee kuolleen silittävän vielä kuolleemman ruumiin säärtä ja kehuu tätä kauniiksi? Oikeasti. Jos se on siitä mistä pidät, kuolleethan eivät sano ei, niin mikä ettei. Voi olla että minulla menee kuitenkin hetki sulatella asiaa," sanon päätäni pudistellen, jopa hieman hymyillen tilanteen friikistä koomisuudesta.
Chorus kääntyy Amandaa kohti ja tarttuu käteen puristaen sitä hellästi.
"Olet sinäkin kuollut."
"Aivan, mutta haloo, minä en ole noin kuollut. Ja miten se tähän liittyy? Minä en ole se joka kaivaa haudasta kuolleen ruumiin ja kehuu sitä kauniiksi," sanon yhä hymyillen. Tilanne on vain mielestäni jotenkin niin huvittava, vaikkakin sairas.
"Hei, en minä niitä haudasta kaiva," sanoo Chorus hieman loukkaantuneena.
"Ja tämä minä olen, Giovanni."
"No sitten se muuttaakin asian, koska sinä itse et kaiva niitä ylös sieltä. Hei, oikeasti, tee niillä kuolleilla mitä vain haluat, se ei ole minun asiani. Jos saat niistä tyydytystä niin hyvä. Ja olen pahoillani jos tämä huvittaa minua, en vain ole koskaan ennen tavannut oikeassa elämässä henkilöä jolla on nekrofilisia tapoja."
"Eikö sinua yhtään kiinnostaisi todistaa, kun kuollut nousee ylös tästä ja kävelee?" Chorus vaikuttaa olevan yhtäaikaa vihainen ja pettynyt. Hän kääntyy ruumista kohti ja keskittyy mumisten jotain ja kohottaen hetkeksi päänsä kattoon käyttäessä vertaan, veren kuohuessa hänen sisällään ruumis kohottaa kätensä ilmaan.
Peräännyn jälleen ja kohotan käteni eteeni:
"Ei tarvitse suuttua. Miten sinä oikein kuvittelit minu suhtautuvan tähän pieneen harrastukseesi? Mielestäni otan tämän kaiken helvetin hyvin, ottaen huomioon ne tosiasiat että sinä teet tuota noille, yrität herätellä niitä eloon ja... nussit niitä."
"Mutta..." Chorus kääntyy ja ruumiin käsi tipahtaa velttona alas.
"Hän vetää ruumiin ylle lakanan ja työntää sen takaisin kärrylle.
"Haluan, että poistut."
"Mitä? Miksi?" Kysyn.
"Mene... vain mene. Se, että olen Giovanni väärässä klaanissa, se, että en voi kertoa siitä, se, että Tremeret joiden pariin olen kasvatettu katsovat minua oudosti. En kuulu tänne, mutta silti tämä on minun kaupunkini, tämä on minun yhteisöni. Luulin, että olen saanut ystävän, jonkun, joka ymmärtää minua."
"Ystävän kyllä. Sanoinhan että tee niillä mitä haluat, se ei ole asiani mutta et voi odottaa 'ystävänä' että olen automaattisesti samaa mieltä kanssasi ja seuraavaksi haluan osallistua kanssasi orgioihin. Tajuatko, sinä olet Hyvin erilainen kuin ne joihin olen tutustunut. Nimeä yksikin, Yksikin henkilö Camarillasta joka pitää tuota normaalina ja ymmärtää sinua. Sillä tällä hetkellä minä en ainakaan, tuskin koskaan mutta minä sentään annan sinulle mahdollisuuden olla tuollainen friikki kuin olet," sanon itsekin tuohtuneena.
"Mutta, kun minun vereni minusta laskettiin pois ja korvattiin kaltaisen verellä, se ei ollut Camarillan verta!"
"No minkä verta sitten?" Kysyn kurtistaen kulmiani.
"Giovannien!"
"Ah, niin tietysti. No, eli ketään täältä ei taida pitää sinua ja tapojasi kuitenkaan normaalina?"
"Kenenkään muun klaani ei taida puuhailla kuolleiden kanssa? Tai omata verestään voimia jotka vaikuttavat kuolleisiin? Tai ei taida kantaa pääkallomerkkejä?"
"Ei, eipä taida. Mutta sinä sanot minulle että luulit minun olevan ystäväsi, vain siksi koska jostain kumman syystä en pidä tuota toimintaasi täysin normaalina ja nyt haluat minun lähtevän? Eli vain sen takia koska emme jaa samoja harrastuksia, sinä haluat minut pois?"
Chorus pysähtyy hetkeksi. Hän miettii ja kokoaa ajatuksiaan.
"Anteeksi, että hikeennyin. Jaoin vain jotain itsestäni ja... olen pahoillani."
"Minä yritän tässä ymmärtää juuri toteamaani outoutta ja minä toivon että sinä ymmärrät miksi en hypi innoissani siitä. Ei se, että yrität herättää niitä henkiin tai silvot niitä, se ei ole niin paha, mutta se juttu... se juttu mitä teet niiden kanssa... et voi todellakaan odottaa että se olisi minusta ok, tai edes läheskään ok. Teet sitä jos teet, ei kosketa minua mutta nyt kun jaoit sen kanssani, jaat myös oman suhtautumisen kanssasi. Ja tämän jälkeen minä aion syödä jotain jotta voin oksentaa," sanon naurahtaen, sillä olen yhä niin ällistynyt tästä tilanteesta, joka on toisaalta hyvin huvittava, mutta sairaalloisen järkyttävä.
"Ehkä jopa pokaan itselleni panon ja... no, viihdytän itseäni."
"Eikö sinulla ole mitään salaisuuksia? Ovatko Nosferatut 'tavallisia'? Et vaikuta normaalilta, joka on samanlainen kuin kaikki muut."
"Minulla ei ole mitään salaisuuksia ja mielestäni olen kyllä ihan tavallinen ja samanlainen kuin muut."
Chorus nyökkää.
"Ehkä et ole vain löytänyt itsestäsi sitä jotain."
"Aivan. Sen tiedän että se on kaukana siitä mitä teet. Anteeksi jos otan asian kokoajan esille, mutta alkuyllätyksestä selvittyäni alan pitää asiaa todella kuvottavana. Sairaana. Jos ystävyytemme jatkuu, luulen että tällä on ainakin pienimuotoinen vaikutus siihen," sanon ja pidän pienen tauon, vakavoituen.
"Miksi juuri kuolleet? Mikä niissä kiihottaa mielesi toisin kuin toiset kaltaisesi tai ihmiset?" Kysyn.
Chorus katsoo Amandaa silmiin.
"En tiedä. En todellakaan osaa sanoa. Miksi joku pitää miehistä, miksi joku samasta sukupuolesta? Miksi joku valitsee mieluummin jalkapallopelin katsomisen kuin vaimonsa lähentely-yritykset? Miksi joku sekaantuu eläimiin tai lapsiin, tai raiskaa?"
Kuuntelen häntä mutten osaa hetkeen sanoa mitään.
"Jos siis eteesi kävelisi kaunis kaltaisemme ja joka osoittaisi olevansa kiinnostunut sinusta, tarjoaisi mahdollisuutta jakaa sama peti, sinä et kokisi minkäänlaista kipinää missään? Vai katsoisitko häntä ajatellen, miten kaunis hän olisi maatessaan täysin kuolleena raatona pedillä ja vasta sitten voisit koskettaa häntä?"
"Tuohon en osaa sanoa mitään. Eläviltä, tai ajattelemaan kykeviltä vaadin jotain muutakin kuin kauneutta. Siinä kauneus ei merkitse, vaan persoona."
"Eli kuolleilla on paras persoona tähän asti?"
"Heillä ei ole persoonaa. Tai on, mutten saa sitä vielä esiin."
"Tämä vaatii aikaa minulta..." sanon hiljaa päätäni pudistellen ja katson alustalla makaavaa naista. Kävelen hitaasti sen luokse ja lasken sormenpääni sen reidelle. Kylmä.
"En vain ymmärrä, mutta ei minun ehkä pidäkkään." Liu'utan sormeani hänen kylmällä kuolleella reidellä sen sisäpinnalle. Naurahtaen kysyn: "Onko se rakastelua vai tarpeiden tyydyttämistä, vai jotain muuta?"
Chorus miettii hetken.
"En tiedä. Rakastelu on mielestäni vuorovaikutteista. Tarpeiden tyydyttäminen kuulostaa taas, anteeksi sanani, mutta himonussimiselta." Hän nauraa.
Hymähdän ja siirrän hitaasti kättäni lähemmäs hänen pyhimpäänsä, joka ei enää ole niin pyhä. "No mitä, pidätkö siitä miten kylmältä ja kuivalta naiset tuntuvat kuolleina, niin tiukoilta?" Kysyn ja sormeni tapaa kuolleen naisen hävyn.
"Hmmm. Pidän ihosta. Se on niin... pinkeä ja sileä. Kuin norsunluuta, mutta pehmeämpää."
"Kostea ja pehmeä ei siis ole sinun juttusi?" Kysyn ja sen enempää ajattelematta, tai mitään muuta oikeastaan ajattelematta, työnnän keskisormeni kuolleen ruumiin emättimeen. Se tuntuu kylmältä ja kuivalta, kuten arvata saattoi.
"Tulenko nyt liikaa sinun ja tämänhetkisen tyttöystäväsi väliin kokeillessani hänen tiukkaa tavaraansa?"
Chorus kohauttaa olkapäitään.
"Se on kuin esine. Nukke. En tiedä pidätkö naisista, mutta eikö tuo ole outoa ellet pidä?"
"Minä pidän naisista kyllä, mutta olen tottunut niihin elävempiin versioihin."
Chorus nyökkää.
"Mutta, tässä ei ole... tunteita, ei morkkista baari-illan jälkeen. Ei likaista oloa."
"Ei likaista oloa? Eikö juuri sellainen olo tule kun nussii ruumiin kanssa?"
"Ei sen enempää kuin ventovieraan, kunnes tajuat, että hän käytti sínua vain hyväkseen."
"Tai toisinpäin." Pidän taas pienen tauon.
"Tiedätkö, minun on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Olen niin hämilläni tästä. Järkyttynyt ja ehkä jollain tapaa pettynytkin. Minä todella tulen tarvitsemaan aikaa tämän ymmärtämiseen tai hyväksymiseen ilman, että pidän sinua täysin sekopää friikkinä."
Chorus pudistelee päätään.
"Olen pahoillani, että koet niin. Ellet olisi koskaan tiennyt, olisit ehkä pitänyt minua mukavana. En tiedä, miten tämä muuttaa minua."
"Olet oikeassa, olisin pitänyt sinusta jos en olisi tiennyt. Nyt en tiedä mitä ajatella. Ei se varmasti ole mikään maailman ihmeellisin asia, mutta sairaimmasta päästä kyllä. Kysy keneltä tahansa muulta, tai oikeastaan, minä voin tehdä sen puolestasi. Ei sentään, en jaa tätä kenenkään kanssa, en todellakaan halua. Ja nyt, taidan haluta pois. Hoidat sen mitä sovittiin ja minä oman osani, siihen asti tämä taisi olla tässä."
Chorus nyökkää.
"Saatanko sinut ulos?"
"Ei tarvitse," totean ja lähden pois. Pois koko luolasta ja talosta, pois koko asuntoalueelta takaisin ihanan kotoisaan keskustaan ja sitä kautta takaisin haveniini. Vitunmoinen ilta, totean ennenkuin painan pääni pedilleni. Tätä minä en ihan heti unohda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti